Minä en osaa laulaa. Minulla oli koulussa todistuksessa laulusta seiska, mutta se tuli puhtaasti musiikin teoriasta ja nousi vitosesta vasta, kun lakkasin laulamasta, opettajan ehdotuksesta. Numero ei siis tullut edes rohkeudesta kapinoida, erittäin säälittävää. Olen aina ollut suuresti kateellinen niille armoitetuille lahjakkaille, joita on siunattu lauluäänellä. Tai edes rohkeudella laulaa, vaikka ei olisi ääntäkään. Jos vaikka sitä rohkeutta edes olisi, niin laulaisin illat pitkät karaokea. Kateuden sekaisella ihailulla olen joskus tirkistellyt karaoke-baareissa, että voi kun jospa joskus minäkin.

Lähimpänä karaoke-laulantaa olin kerran yksillä synttäreillä, kun tyttöjen kanssa lauloimme sankarille kuorossa Lulun. Mielessä väikkyy kuitenkin kuva, miten esitykseni Sata suudelmaa täyttäisi kuulijoiden päät villeillä fantasioilla. Osaisin tietenkin sanat ulkoa, ettei niitä tarvitsisi seinältä lukea, pitäisin mikkiä ammattimaisen rennosti huulissa melkein kiinni, yläviistoon sojottaen ja mikin piuha käden ympäri kiedottuna, peukalo mikin ja huulten välissä, niinkuin melkein pro. Lantion ja pään heitot olisivat hallittuja ja hekumallisia, ja laulaisin itseni yleisöni sydämiin. Oikeata pään liikettä pitäisi tietenkin harjoitella: sellainen hillitty kiepautus, muistanette Guntherilta. Ja aplodit huumaisivat minut, savuinen karaoke-baari muuttuisi toiseksi kodikseni, Campari-pullo nostettaisiin alemmalle hyllylle vain minua varten ja sinuttelisin karaoke-isäntää ja muita taiteilijoita. Illemmalla laulaisin sitten Lulun yöntummalla äänelläni ja jäisin väikkymään kuulijoiden uniin.

Piskeri-baarin karaokeillan suurin tähti, itseoikeutettu gräänd ould mään, thö dääd, van änd ounli: Sedis, olet minun esikuvani. Kun saisi edes olla tanssityttönä.

Olisi elämää se.