Neuleblogi
Etsin kaatuvalle kukalle tukikeppiä ja löysin oivan sellaisen paksusta puikosta, jolla kudoin joskus villapaidan. Paksuilla puikoilla siksi, että saisin sen nopeasti valmiiksi. Siitä tuli niin suuri, että se ei pysynyt päällä kuin kiinnittämällä hakaneuloilla hartioista alla olevaan T-paitaan, jota oli pakko pitää, koska villa kutitti. Lopputulos oli liian kuuma sisätiloihin ja liian harva ja kylmä ulos. Mutta koska olin siihen käyttänyt aikaa paljon ja sisäinen taiteilijani oli uhrannut suunnittelukapasiteettia melkoisesti, en tietenkään luovuttanut ennen kuin oli pakko. Lopulta purin luomuksen.
Hyvää lankaa kun kerran oli, päätin tehdä siitä kaulaliinan ja jotta ei liian helppoa olisi, toteuttaa sen pyöropuikolla kutoen päästä päähän ja mallia 5 kerrosta oikein ja saman verran nurin, jolloin lopputulos olisi liinan pituinen resori [tai levyinen, miten päin resorit nyt sitten tulkitaankin]. Loin silmukoita arvioilta kaulaliinan pituuden verran ja kudoin ja kudoin ja kudoin. Leveyttä liinalle ei tahtonut syntyä riittävästi, koska se meni rynkkyyn, niinkuin tietenkin pitikin mallin mukaan. Villapaidasta vapautettu lanka loppui ja sitä piti ostaa lisää. Taas kudoin ja kudoin ja ihmettelin, että kuinka tämä voi näin kauan kestää ja vihdoin päätin päästää itseni urakasta päättämällä silmukat. Kun sain teelmän pois metriseltä siimapuikolta, paljastui, miksi sen valmistuminen kesti: liina oli ainakin kuusi metriä pitkä. Sitä saattoi käyttää vain taittamalla kaksinkerroin ja kiertämällä moneen kertaan kaulan ympäri. Lämminhän se oli mutta huono puoli oli, että käärön takaa ei nähnyt mitään.
En lannistunut, vaan yritin vielä kerran. Päätin tehdä villapaidan vauvalle. Malliksi valitsin koko paidan kokoisen kuvion ja pienensin sen aikuisen mallista. Kuvio osoittautui hitaaksi, erittäin hitaaksi ja kun lopulta sain sen valmiiksi, vauva oli kasvanut niin suureksi, ettei paita mahtunut päälle. Ei se tosin olisi mennyt päälle muutenkaan, sillä en ottanut huomioon vauvojen pään kokoa: kaula-aukosta olisi mahtunut vain lapsen jalka.
Näillä maininnoilla ei taida sittenkään olla asiaa neulebogistien joukkoon.
Mutta onpa kukkakeppejä.
Jälkipuheet
En tiedä oliko se tarkoituksesikin, mutta mieleen tulee se vanha satu (“Ei tästä tullutkaan takkia, tästä tuleekin kukkaro.”).
Mitä tarkoittaa “mennä rynkkyyn”? Mikäli maanpuolustus ei kuulu harrastuksiisi, se ainoa assosiaatio, jonka tuo ilmaisu intin käyneiden päässä herättää, on todennäköisesti väärä.
Todennäköisesti :D. Rynkkyyn menee silleen kasaan, niinkuin resorit nyt menee. Resori on se osuus paidan ja hihan suussa, joka on venytettynä leveä, mutta muuten puolta pienemmäsää tilassa. Paitsi että huono selitys. Rynkky on vähän kuin rutussa ja rypyssä ja kyyristyneenä. Tai jotain. Mutta resorista.
Koulussa sain käsityötunneilla aikaiseksi nuhjaantuneen liivin siinä ajassa kun muut rakensivat hienoja villapaitoja. Siitäkin suurin osa oli opettajan ja äidin tekemää.
Kun sitten näin yhdellä ystävättärelläni paksut puikot joskus iloisella 80-luvulla, minustakin tuli himoneuloja, joka taikoi suurilla puikoilla mitä uskomattomampia tekeleitä päälleen. Nyttemmin on innostus laantunut, kun selkä niska hartia ruttuilee ja menee "rynkkyyn" jos yrittää vähänkään pidempään puikkojen kanssa kyyristellä.
Mutta onneksi paitoja saa kaupasta, tosin ei niin persoonnallisia. Viimeisin tekeleeni makaa jo kolmatta vuotta muovipussissa alkeissaan. Kuvittelen, että vielä joskus minulla on aikaa ja inspiraatiota tehdä se loppuun. Hah. Itsepetos on mielenkiintoinen laji.
Itsepetos on hyvin lohduttava laji. Mutta se vaatii harjoitusta ja rohkeutta, että uskaltaa keskeneräisten asioiden viereen vaikka nukahtaa. Ei siihen opi tunnollinen ihminen päivässä, ei parissa.
Villapaita on sana, jota käytän uhmallakin, koska minua on valistetu, että se on neule. Ystäväni oikaisee aina, kun sanon "villapaita". Jota vaatetta muuten kohta tarvitaan: täällä sataa lunta.
Minä olen juuri innostunut neulomisesta (tekisi mieleni sanoa kutomisesta, sitähän se on, alas puristit!), takana on noin kuukausi ahkeraa puikkojen kilkuttelua. Tulosta on syntynyt yksi poncho ja kohta on kullalle villasukat valmiina. Seuraavaksi teen itselleni myssyn ja lapaset. Olen ihan tohkeissani, koska koulussa olin ihan kädetön neulomisessa: taisin tehdä kaksi kokonaista lukukautta puseron resoreita, koska olin niin onnettoman hidas tuhertaja...
Minusta se toiminta on kutomista. Yhtä itsestään selvästi kuin että käsiä pidetään puikkojen päällä (olen jonkun nähnyt kutovan jotenkin kummallisesti alhaalta päin). Virkkaamista tehdään koukulla, ompelussa on kangasta ja konetta. Kutoa voi myös kangaspuissa, joten kai se puikoilla kilkuttelu kuitenkin sitten on neulomista.
Huomasin kuvan ponchostasi, ja silloin muistin itsekin joskus yrittäneeni virkata vastaavaa, mutta aktiivinen ja armelias muistini on yriteelmän haudannut paikkaan, josta ei ole paluuta. Mutta se loppui puoleen väliin, kun kierroksella alkoi olla pituutta niin paljon, ettei yhtä päivässä ehtinyt. laskin, että minulta menisi 5 vuotta sen tekemiseen.
Todella mahtava villapaita! Suosittelen neulomista edelleen...
Rekku ei edes valita, että villis kutittaa. Se kun on ihka aidosta villasta ja langat käsin luonnon väreillä värjätty. En minä, mutta tuttu värjäsi. Tuosta paidasta olen kyllä aika ylpeä, vaikka väkääminen kestikin. Mutta hyvät asiathan syntyy yleensä hitaasti. ;)