Kymmenen koiran talutushihnan ääripäässä vietettyä vuotta ovat rekisteröineet asuttamani talon sisältävän 2 rappua, 42 asuntoa, noin 50 aikuista, 2 lasta, 3 mummua ja 1 koiran. Tunnen oman rappuni asukkaat näöltä ja osaan yhdistää osan oikeaan kerrokseen, joten tiedän suunnilleen sukunimetkin. Puhellut olen viiden ihmisen kanssa ehkä kourallisen jonninjoutavia, kaikki heippaavat omassa pihassa kaikkia, joista suurin osa on ihan outoja kasvoja mutta siinä se sitten onkin. Tietämykseni talosta, jossa vietän suurimman osan vapaasta ajastani, on aika vähäistä. Nykyisin olematonta, koska koiran remmin toinen pää on tyhjä. En tiedä juuri mitään kenestäkään, joiden kanssa nukun saman katon alla. Paitsi tunnen minä yhden ihan nimeltä ja hänen kanssaan olen jutellut pitkiäkin jorinoita: Oskarin. Oskari on lempeäsilmäinen musta iso koira.

Eilen raapottaessani sitä surullisen hahmon DVD/VCR-pelittäjääni korjaamolta hissiin samalla potkien edelläni pahvilaatikollista muuta tavaraa ja toisella kädellä repusta avainta taiteillen hanskat suussa ja laitetta polvella kannatellen olisin toivonut tuntevani paremmin sen ensimmäisen kerroksen ujon poikamiehen kehdatakseni pyytää apua sen sijaan, että mies luikahti ujosti piiloon pyöräsuojaan. Luulin aina, ettei missään kerrostalossa oikeasti voi olla sellaista meininkiä kuin Salkkareissa ja Kotikadulla annetaan ymmärtää mutta kyllä näemmä voi. Manselassa, täällä Hämeen sydänmailla, on tyystin erilaista: ei leisku meillä lempi, ei kierrätetä poika- eli tyttöystäviä, ei vaikka se niin kätevää olisikin [Oskarin isäkin on aika namun näköinen], ei ole heippalaputtajia, ei kyräilyä, ei mitään. Vaikka naapurinsa pyykinpesun aikataulut, perhekriisit, pikkujoulujen loppumisajat ja musiikkimaun tunnenkin hämmentävän hyvin viemäreiden, pattereiden ja ohuiden seinien välittämän tiedon perusteella, en silti tiedä, kuka naapureista on se, joka katsoo aina puoliysin uutiset isolla äänellä, en tiedä kuka on se, joka könysi Aamulehden kanssa samaan aikaan kotiin, en tiedä kuka kolmen aikaan yöllä saa potkua suomi-iskelmistä enkä sitäkään, minkä näköinen naapuri pitää äänekästä puhkumista aamupuolikuudelta vessassaan. Ei sillä, että haluaisinkaan tietää.

Philipsin äänipää oli muuten rikki, ollut ilmeisesti alusta alkaen, että se siitä hymyttömän pönäkästä selityksestä, että ei niiden kuulukaan kaikkia vuokraamon kuvia näyttää. No ei kai, jos äänipäät ovat niissä rikki jo tehtaalla. Olin laitetta hakiessani henkisesti valmistautunut inttämään epäillen, että mitään sille kuitenkaan ole muuta tehty kuin valohoitoa annettu, mutta yllättäen iloinen asentaja sanoi, että on aina helpotus löytää selkeä rikkinäinen osa niin ei tarvi arvailla, mistä toimimattomuus johtuu. Tuostakin saisi reviteltyä jotain pappismaista maalailua suuntaan, että ihmissuhteissakin olisi hyvä poistaa hiertävimmät kivet kengistä ja laittaa vaikka pohjalliset. Kylmäkin kun kerran on. No, toisen kerran.

Happy end siis ja jotain elähdyttävää elokuvaa katsomaan, jolla peitän iskelmän mestarit ja puoliysin uutiset ja totuttelen tosiasiaan, että kohta tulee lunta.