Just a Lady
Aamusella kun ylösnousin ja olin asettumassa eriöön, jääti kylmä lattia varpaitani ja muistin, että minähän pesin sen pörröisen lämpöisen maton, johon varpaat on mukava aamuisin upottaa. Hain sen kuivumasta ja tunkiessani varpaita uudelleen mattoon huomasin, että sehän on kylmä eli ei-kuiva vielä, josta syystä aamujärjestyksestä huolehtiva autopilottini meni aivan vallan sekaisin ja johti minut jo ennen suihkiutumista katsomaan, onko järjestys blogi-maailmassa säilynyt ja vaanilassa oltu hereillä [olen kehittänyt vaan-addiktion: päivä ei ala, jos ei Ainiloin ole sitä avaamassa]. Ja kuinka ollakaan, aina iloinen vaaniva toimitus oli löytänyt tiensä karuselliin, jonka sitten luin alusta alkaen ja hädin tuskin ehdin sukia itsestäni näyttäytymiskelpoisen. Sanon vaan, että jotain kilahti päässäni; jos tämä ei ole vaan jotain postvaanilaisuutta, niin syön .... No vaikka vaan etanoita [joita en ole koskaan syönyt]. Vapise toppeni, on vaan ajan kysymys, milloin määrää tahdin sellisti. Sanokaa vaan minun sanoneen. Tai kysykää vaan sitten, kuka tiesi.
Josta tulikin mieleeni, että jos osaisin soittaa, niin haluaisin osata soittaa nimenomaan selloa. Se on niin äärest seksy, tummaääninen, jotenkin niin leidi. Ajatelkaapa vaan pientä naista sellonsa kanssa, nngh. Jo senkin tähden sello, että kaiken maailman kissanristiäisissä ei tarvitsisi esiintyä, kun sitä ei kukaan kehtaisi pyytää kantamaan juhlataloille. Toista on huilistilla.
Olen sitten vihdoin keksinyt latistamattoman pipon, vaikka vähän kalliiksi se tuli. Itse asiassa olin siis vaan matkalla Hervantaan, kun osuin Stokkan takkiosastolle ja se oli yksi hetki vaan, kun jo kävelin sieltä pois huomattavasti köyhtyneenä mutta untuvainen hupputakki kokoympärilläni. Huppu! Miksen ole aiemmin tätä keksinyt. Ja pitkä! Nyt voin toteuttaa sisäistä leidiyttäni pitämällä hameita.
Kas näin se aamu mennä kierähti. Minulla olisi ollut niin paljon aiheita, kerrankin, mutta taidankin säästää ne päiviksi, jolloin mitään ei vaan synny, vaikka kuinka pusertaisi. Etenkin, kun en enää tämän jälkeen voi oikein mistään nipottaakaan. Niitäkin päiviä on, uskokaa vaan.
Jälkipuheet
Niinhän se on, että tämä joka aamuinen kirjoitusten lukeminen vie työnantajaltani ainakin puolisen tuntia, ja sitten jos vielä erikseen pitää tulla ja kommentoida, niin se on lähes 5 minuuttia lisää pois työajasta. Jotta niinä päivinä kun kommentteja on enemmän, on vaarana, että työnantaja kärsii jonkun leidin tekeleistä enenmmänkin. Mutta kun ei voi pysyä poissa, on se kumma juttu.
Tahtoisinpa osata soittaa saksofonia, siinä vasta soitin, ääni silkkaa hunajaa ja riittävän pieni kanneltavaksi.
Työnantaja saa aika halvalla hyväntuulisen ja seesteisen työntekijän, joka on poispurkanut sisäiset palomuurinsa ja on valmiimpi kohtaamaan ulkoiset paineet. Oikeastaan voisin laskuttaa työnantajaa vähän.
Aah, saksofoni, oi mikä kauneus ja melankolia. Lisa Simpson. Täysikuu ja saksofonin haikea ääni. Sax oli aika mestari keksiessään yhdistää yksilehtisen puupuhaltimen oboen kartiomaiseen putkirakenteeseen ja läppäjärjestelmään. Jos se minun valintani ei olisi sello, niin se olisi saksofoni, mutta sitä joutuisi sitten tosiaan kantelemaan sukujuhlissa ja säestämään suvun yhteislauhetkiä ja vaikka mitä. Toisaalta säästyisi laulamiselta.
Hämmästelen taidokkaasti koristeltua patsasta.
Kuka tekijä on ja millä työkaluilla kuva on totetettu. Jotain ovelan kieroa siinä on. Minä en keksi muuta kuin aidon patsaan ja aidot valot.
:-O
Vastaus löytyi alemmasta kuvasta. :/
Aito Venus ja aidot valot ja vastaladattu kameran akku ja aikalaukaisin hämärässä ja PSP:llä hiukan värejä ja kirkkautta ja hueta korjattu ja NeatImagella pehmennetty. Eli ei paljon mitään, ihan ite oon tehny. Tai siis ite tietenkin, kun kerta olen kuvassa ;-)
Minusta tuo on järkky kuva. Miten nuo kahleet saa siltä pois?
Jouluna riisutaan kahleista. Siihen asti se on varmuuden vuoksi kahleissa, ettei se saisi päähänsä lähteä joulutuhlaamaan ja siitä äityisi jouluhysteriaan.
Kynttiläkahlekuningatar on hieno!
t. Uneton Vaan Blogistanissa;))
Noh, tuo on jo huolestuttava aika. Neljän pintaan yöllä hereilläolo on tuttua, se on juuri niitä aikoja, jolloin valvottuaan niinkin kauan, ei enää uskalla nukahtaa, koska aamuhan on ihan kohta. Jos taas on herännyt, ei pysty nukahtamaan, kun aamuun on niin lyhyt rupeama.
Takana reilut neljä tuntia unta ja jo tässä viisastelemassa.
t. Ainauneton