Poika katsoi taivaalle, kuunteli pommikoneiden ääntä, sota oli alkanut. Hän oli metsätöissä vanhimman veljensä kanssa. Veli suoristi selkänsä, hänkin katsoi taivaalle, laittoi justeerin puuta vasten huolellisesti ja lähti kävelemään kotiin. Pienempi seurasi perässä ja jotenkin vaistosi, että veli on lähdössä kauas. Veli sanoi äidilleen, että "Mie lähen nyt sotaan", ja äiti pakkasi evästä reppuun, isä katsoi hiljaisen alistuneena vanhimman poikansa perään.

Tammikuun kahdeskymmenesviides päivä valkeni tiukassa pakkasessa. Yöllä poika oli nähnyt enkelin istuvan sänkynsä päädyssä. Enkeli oli vain istunut ja sipaissut pojan poskea, liukunut pois. Poika ei ollut pelännyt, mutta hän tiesi, että enkeli kävi kertomassa jotain, hän ei vaan muistanut enää mitä. Tuvassa oli hiljaista, naapuri istui nurkassa, äiti itki, isä pidätteli kyyneleitä. Veli oli kaatunut sodassa, ne sanoivat. Ruumis pitäisi hakea asemalta. Isä ei voinut keuhkotautinsa takia lähteä, joten poika laitettiin yksin hevosella hakemaan arkku. Oli liian kylmää olla reessä, joten poika juosta jolkotti hevosen perässä. Arkku lastattiin rekeen ja arkkuun laitetiin 10 sotilaskivääriä ja laatikollinen patruunoita kylän osastolle vietäväksi.

Veli oli arkussa alasti, hänessä oli 9 luodinreikää. He pukivat veljelle sinisen paidan ja valkoiset housut, Suomen värit. Aamulla arkku nostettiin aitan rapuille ja avattiin kansi. Siinä veli oli, jostain syystä kukaan ei ajatellut, että hän oli ruumis, vaan että hän oli sankari. Siunaus oli jotenkin erilainen: se oli niin kuin kehumista. Te olette niitä ensimmäisiä uhrinne antaneita, sanoi pappi. Niin kuin jossain kilpailuissa voittajina maaliin saapuneita. Poika ajatteli, että mekö olemme niitä voittajia.

Pienenä en ymmärtänyt, miksi kävimme joka joulu viemässä kynttilän yhdelle tietylle sankarihaudalle. Vasta aikuisena ymmärsin.