« lokakuu 2004 | Pääsivu | joulukuu 2004 »

marraskuu 30, 2004

30.11.1939 - 25.2.1940

Poika katsoi taivaalle, kuunteli pommikoneiden ääntä, sota oli alkanut. Hän oli metsätöissä vanhimman veljensä kanssa. Veli suoristi selkänsä, hänkin katsoi taivaalle, laittoi justeerin puuta vasten huolellisesti ja lähti kävelemään kotiin. Pienempi seurasi perässä ja jotenkin vaistosi, että veli on lähdössä kauas. Veli sanoi äidilleen, että "Mie lähen nyt sotaan", ja äiti pakkasi evästä reppuun, isä katsoi hiljaisen alistuneena vanhimman poikansa perään.

Tammikuun kahdeskymmenesviides päivä valkeni tiukassa pakkasessa. Yöllä poika oli nähnyt enkelin istuvan sänkynsä päädyssä. Enkeli oli vain istunut ja sipaissut pojan poskea, liukunut pois. Poika ei ollut pelännyt, mutta hän tiesi, että enkeli kävi kertomassa jotain, hän ei vaan muistanut enää mitä. Tuvassa oli hiljaista, naapuri istui nurkassa, äiti itki, isä pidätteli kyyneleitä. Veli oli kaatunut sodassa, ne sanoivat. Ruumis pitäisi hakea asemalta. Isä ei voinut keuhkotautinsa takia lähteä, joten poika laitettiin yksin hevosella hakemaan arkku. Oli liian kylmää olla reessä, joten poika juosta jolkotti hevosen perässä. Arkku lastattiin rekeen ja arkkuun laitetiin 10 sotilaskivääriä ja laatikollinen patruunoita kylän osastolle vietäväksi.

Veli oli arkussa alasti, hänessä oli 9 luodinreikää. He pukivat veljelle sinisen paidan ja valkoiset housut, Suomen värit. Aamulla arkku nostettiin aitan rapuille ja avattiin kansi. Siinä veli oli, jostain syystä kukaan ei ajatellut, että hän oli ruumis, vaan että hän oli sankari. Siunaus oli jotenkin erilainen: se oli niin kuin kehumista. Te olette niitä ensimmäisiä uhrinne antaneita, sanoi pappi. Niin kuin jossain kilpailuissa voittajina maaliin saapuneita. Poika ajatteli, että mekö olemme niitä voittajia.

Pienenä en ymmärtänyt, miksi kävimme joka joulu viemässä kynttilän yhdelle tietylle sankarihaudalle. Vasta aikuisena ymmärsin.

Tiivistetäänpä siellä perällä

Teorioitahan riittää ja minulla lisää näitä bussiteorioita: mitä lähemmäksi takaovea asetut ruuhkabussissa, sitä varmemmin kuski jättää takaoven aukaisematta juuri sinun pysäkilläsi ja jos joudut roikkumaan ovenkahvassa henkesi pitimiksi, ovi aukiutuu jokahumalan muulla pysäkillä. Kun sitten käyt kamppailua itsesi kanssa, että tunkeako keskiovelle vai huudellako kuskille ja päätät tunkea, päättääkin kuski avata takaoven, kun olet käytäväruuhkan puolivälissä ja taas pitää päättää, kumpaan suuntaan lähdet. Jos lähdet takaisin tai päätät alun alkaenkin huudella, että "Saisko takaovea auki", se onkin jäätynyt kiinni ja on taas lähdettävä tunkemaan. Jos et huutele ja sinnittelet keskiovelle, bussi lähtee pysäkiltä ennen kuin ehdit ulos. Oikein piristävää tämä aamuinen arvausleikki ja stimuloi aivot mukavasti työvalmiustilaan.

Eilen bussissa kotiin päin istahdin lukevan naisen viereen, katsoin syrjäsilmällä, että kylläpäs on naista paiskattu nipulla kuivan tylsää tekstiä: "Suomen talouselämän kehitys". Nainen luki taitetun aanelosnipun ensimmäistä sivua epäilyttävän kauan, ei kääntänyt sivua, tankkasi vaan. Ryhtyi sitten lukemaan ääneen ja aikansa tuskastuneena tavailtuaan kääntyi puoleeni ja sanoi: "Anteks rouva, saako mine kysya yksi asia". No jo vain, sitähän varten minä bussissa olen. "Mite tarkoitte hansakauppa" osoittaen sanaa ensimmäisellä rivillä. No voi sun aasileka, ajattelin, mistä minä sen nyt tälle selitän, kun en tiedä, että tiedänkökään ja sanoin ympäripyöreästi, että se on joskus historiassa Suomen ja Saksan välillä käytyä kauppaa. "Mutta mite siina myyty?" Ihan vaan sitä kauppaa maiden välillä, sanoin minä. "Mite se hansa on sitte myyty?" Attanas(TM), en mie tiiä. Luin sitten paperia vaivihkaa samalla, kun yritin selittää ja siinähän se sanottiin, että Suomen ja Saksan välillä sitä käytiin Keskiajalla ja sitä sanottiin hansakaupaksi, ihan ensimmäisessa lauseessa, siinä jota sormella osoitti. Selitä nyt sitten, kun selitys pitää selittää. Ehkä niiden kannattaisi hiukan helpompaa tekstiä pistää ulkomaalareille Suomen kursseille.

Mutta mitäs minä, talouselämän peruskurssin sisäistänyt ihminen: syöt vähemmän kuin kulutat, niin laihdut. Eikä pääse kukaan sanomaan, että massu. Eikä kohta muutenkaan, sillä pitkään huoneen nurkassa pyykkitelineen virkaa toimittanut kuntopyöräni alkoi huudella hävittömyyksiä ja päätin, että nyt loppuu se peli. Ja polkaisin 10 kilomeetteriä ja sen päälle pebareenit ja käsipainoilla allireenit ja lähentäjäreenit ja pari kertaa parikymmentä vatsaa. Talouselämäni tointui rääkistä hyvin hitaasti vasta nestetankkauksen jälkeen.

marraskuu 29, 2004

Just a Lady

Aamusella kun ylösnousin ja olin asettumassa eriöön, jääti kylmä lattia varpaitani ja muistin, että minähän pesin sen pörröisen lämpöisen maton, johon varpaat on mukava aamuisin upottaa. Hain sen kuivumasta ja tunkiessani varpaita uudelleen mattoon huomasin, että sehän on kylmä eli ei-kuiva vielä, josta syystä aamujärjestyksestä huolehtiva autopilottini meni aivan vallan sekaisin ja johti minut jo ennen suihkiutumista katsomaan, onko järjestys blogi-maailmassa säilynyt ja vaanilassa oltu hereillä [olen kehittänyt vaan-addiktion: päivä ei ala, jos ei Ainiloin ole sitä avaamassa]. Ja kuinka ollakaan, aina iloinen vaaniva toimitus oli löytänyt tiensä karuselliin, jonka sitten luin alusta alkaen ja hädin tuskin ehdin sukia itsestäni näyttäytymiskelpoisen. Sanon vaan, että jotain kilahti päässäni; jos tämä ei ole vaan jotain postvaanilaisuutta, niin syön .... No vaikka vaan etanoita [joita en ole koskaan syönyt]. Vapise toppeni, on vaan ajan kysymys, milloin määrää tahdin sellisti. Sanokaa vaan minun sanoneen. Tai kysykää vaan sitten, kuka tiesi.

Josta tulikin mieleeni, että jos osaisin soittaa, niin haluaisin osata soittaa nimenomaan selloa. Se on niin äärest seksy, tummaääninen, jotenkin niin leidi. Ajatelkaapa vaan pientä naista sellonsa kanssa, nngh. Jo senkin tähden sello, että kaiken maailman kissanristiäisissä ei tarvitsisi esiintyä, kun sitä ei kukaan kehtaisi pyytää kantamaan juhlataloille. Toista on huilistilla.

Olen sitten vihdoin keksinyt latistamattoman pipon, vaikka vähän kalliiksi se tuli. Itse asiassa olin siis vaan matkalla Hervantaan, kun osuin Stokkan takkiosastolle ja se oli yksi hetki vaan, kun jo kävelin sieltä pois huomattavasti köyhtyneenä mutta untuvainen hupputakki kokoympärilläni. Huppu! Miksen ole aiemmin tätä keksinyt. Ja pitkä! Nyt voin toteuttaa sisäistä leidiyttäni pitämällä hameita.

Kas näin se aamu mennä kierähti. Minulla olisi ollut niin paljon aiheita, kerrankin, mutta taidankin säästää ne päiviksi, jolloin mitään ei vaan synny, vaikka kuinka pusertaisi. Etenkin, kun en enää tämän jälkeen voi oikein mistään nipottaakaan. Niitäkin päiviä on, uskokaa vaan.

marraskuu 28, 2004

Pikkujuttu

YksivuotiasEnsimmäisen kynttilän päivä. Se päivä, jolloin monessa parisuhteessa on rakoiltu ja jompikumpi katuu pikkujouluheittäytymisiä pikkuhuppelissa pikkuseikkailuun ja on onnistunut ehkä nostattamaaan pikkuriidan työkaverin kanssa ja pikkuselkkauksen parisuhteessa. Selvittyään pikkupakkasesta pikkutunneilla kotiin ja pikkuhiljaa heräiltyään eiliseen tai tänäiseen aamuun on pikkujoulujuhlija valmis katumaan kaikkea muistamaansa ja varmuuden vuoksi sitäkin, mitä ei muista.

Minulla ei työpaikan tai muunkaan harrasteen parissa ole pikkujouluhippaloita, mutta olen joskus ollut ja nähnyt ja kuullut, miten vuoden huolella kasvatetut pinnanalaiset jännitteet saattavat muuttaa pintakiillon kovinkin himmeäksi. Olen nähnyt senkin, miten on yritetty tuoda puolisot mukaan firman pikkujouluihin. Huonoin tuloksin, sillä niissä tilanteissa ei ole kivaa kellään. Näinä aikoina helposti unohtuu se, että suhteissa oma tila on suotavaa suoda ja keskittyä kasvattamaan keskinäistä luottamusta, välittämistä ja toistensa kunnioittamista. Se ei ole mikään pikkujuttu.

marraskuu 26, 2004

Hoosiannaa

JouluvenusJoulu. Sehän on ihan pian. Sehän on ensimmäinen Hoosianna-päivä jo sunnnuntaina. Apua, nyt on kiire rauhoittua joulun paniikkiin: pitää koristella joulukoti ja leipoa pippereitä ja miettiä joulun ohjelma ja ostaa lahjat. No ei vais. Jos vaikka vaan omenapussin laitan joulumielelle. Piparit syön taikinana ja ohjelma on selkeä: ei mitään ohjelmaa.

Partiolaisten kalenteri taitaa olla vielä sellainen, jossa on luukkuja adventista lähtien. Siis oikea kalenteri. Muistan, että lapsena äiti tarkkana talousihmeenä laittoi joka joulun jälkeen kalenterin luukut kiinni ja se sitten uusiokäytettiin seuraavana jouluna, kunnes luukut irtosivat. Toimi hyvin muistipelinä. Silti olimme me natiaiset aina yhtä innostuneita, että mitähän sieltä luukusta paljastuu.

Vielä ei voi avata tämän kalenterin luukkuja, mutta viime vuotista voi. Vaikka seitsemännen päivän.

Voisin olla avaamatta sydäntäni, olla luottamatta:
Silloin minua ei voisi haavoittaa.
Voisin seurata edelläni kulkevia ja olla tekemättä virheitä,
joita näen heidän tekevän.
Mutta kuka kuivaisi kyyneleeni, jollei niitä olisi?
Kuka silittäisi hiuksiani, jollen sitä kaipaisi?
Kuka kulkisi kanssani, jos pärjäisin yksinkin?
Kun näen sinut vieressäni, ystäväni,
tiedän etten vaihtaisipäivääkään pois.

- Sini Maunu -

Naisellista keekoilua

Eilen hämmästellessäni oluthyllyjen vieressä, mitä kaikkea lähitarmo mahtaakaan tarjota, päädyin nykimään Karhukoiraa pinon päältä saamatta sitä kuitenkaan alustastaan irti. Kuinka ollakaan, riensi oitis wanhan ajan herrasmies takavasemmalta apuun kysyen, saattaako hän auttaa. No saattoihan hän ja sain koirani sekä arvostavia katseita, kun en ottanut vieressä olevaa tarjouskarjalaa. Tunsin itseni aika tärkeäksi ja olutasiantuntevaksi. Mitähän muuten kertoo naisesta se, että se tietää mäyriksen, kuusiopaketin, bensan ja pakastepizzan hinnat, mutta sillä ei ole harmaan hajua, mitä maksaa esimerkiksi maitolitra tai talvitakki tai Reissari tai päivällinen Näsinneulassa tai sähkö. Ainakin se kertoo, että naisella saattaa olla sosiaalista elämää tai se on juoppo, sen bussi kulkee useiden bensa-asemien ohi, se on laiska ruuanlaittaja, ei juo maitoa, ei tarvi tänä vuonna talvitakkia, ostaa joka tapauksessa Reissaria maksoi mitä maksoi, ei omista autoa ja Näsinneulaan on pitkä kävelymatka eli on siis hiukan laiska ja sähkölasku on suoraveloituksessa.

Lämpömittarini näytti aamulla -1 astetta, joten läksin ilman pipoa ja välivillapaitaa. En sitten taaskaan muistanut, että minun mittarini -1 tarkoittaa -1 dziljoonaa griljoonaa mega-astetta. Olisi pitänyt muistaa, että sen lukemiin ei ole luottamista, kun se kesälläkin näytti +38 astetta kaiken lomaa. Ihmiset hiukan ihmettelivätkin, kun sanoin, että olipa lämmin kesä. Mutta nyt siis paleli päätä aivan sairaalloisesti. Vaan kohta eipä palele, sillä Lapin yliopiston tekstiili- ja vaatetussuunnittelun va. professori Jukka Mäyrä kertoo tänään AL:ssä, että saattaa muutaman vuoden päästä olla keksittynä faasimuutospipo, joka on siis niinkuin termari väärinpäin. Ja vielä kun jokunen vuosi maltetaan, niin meillä on elektronisesti lämmitettäviä pipoja, kunhan keksitään, miten paristot kudotaan pipoon. Nyt enää tarvii keksiä nätti pipo, joka ei litistäisi tukkaa. Tai siis manselaisittain pipa.

On muuten hämmentävä ajatus, että vaate on kohta älykkäämpi kuin ihminen.

marraskuu 25, 2004

Vimpan päälle

Noniin, nyt on laturi kotona. Eikä kestänyt kauaa. Ainoa pienehkö ongelma olisi enää, että mikä noista irto-osioista on tähän nimenomaiseen akkuun sopiva.
-----
Ai joo, enhän minä voikaan ottaa kuvaa, akkuhan on siis tyhjä. Ja se on sitäpaitsi pöydällä.
-----
Ja miten päin tämä akku nyt sitten istutetaan. Siis kun ensin selvitän, miten päin se osio, mikä se nyt noista onkin, naksautetaan alustaansa.
-----
No nih, nyt on selvitetty, että adapteri C.
-----
Nyt pitää enää tietää, mikä on C. Ehkä tämä. Jep. Ja mitenkähän päin.
-----
Selvitetty. Adapteri C kiinnitetty. Akku yllättäen pystyyn keskelle ja töpseli seinään: huikeaa, iso sininen valo, pieni punainen valo, vilkkuva keltainen valo.
-----
Ja piippi! Ja vielä yksi kiinteä keltainen valo. Humangega, ei vilkkunut entisessä.
------
Olisin ottanut kuvan, mutta se akkuhan on siis siinä nyt pystyssä.
-----
Apua, nyt joku piippaa taas!
-----
Ei pitäisi naisille myydä tavaroita, joissa on näin monta osaa. Onneksi paketissa tuli kuplamuovia. Poks!

Surullista mutta totta

Olen liian läheltä nähnyt, mitä seuraa, kun kiusataan. Kun ihminen ajetaan niin tiukasti muuria vasten, että ulospääsyä ei ole. Kun kiusaaminen tehdään niin taitavasti, että muut eivät sitä huomaa. Kun uhri saadaan tuntemaan syyllisyyttä kiusaajan teoista. Kun uhri ei uskalla puhua, tai ei osaa. Kun uhrin jokainen valveillaolon hetki kuluu siihen, että tarkkailee itseään, ettei anna aihetta. Kun uhri ei uskalla elää, kun hänen kaikki energiansa menee siihen, että yrittää olla näkymätön, mauton, hajuton. Senkin olen liian läheltä nähnyt, kun ei lopulta enää jaksanut, kun ulospääsyksi riitti vain äärimmäisyys.

Ovelinta kiusaamisen lajia taitavat vain ammattilaiset, pitkän linjan konkarit, jotka ovat hioneet taitonsa useissa mittelöissä. He eivät taistojaan häviä, sillä heidän haarniskansa on paksu, heidän kypäränsä ei salli pään kääntelyä, he ovat tavoittamattomissa. He eivät jätä jälkiä, sillä he osaavat lyödä niin, että tummuus ei näy, he lyövät vartaloon, sieluun, sydämeen. Uhri tuntee jäljet kuitenkin pahimmassa tapauksessa koko loppuelämänsä. Joku toinen päättää, että ei jaksa niin kauan.

Jos kiusaaminen tulee julki, nousee uhrin puolustajia vähän, sillä kaikki pelkäävät kiusaajaa. Yllättäen kiusaajan takaa nousee näkyviin nyökyttelijöiden armeija, hiljaa hyväksyvät peesastelijat ja ymmärtäjät, jotka takavasemmalta kuorona kannustavat alfaihmisen uskomaan oman voimansa ainutkertaisuuteen. Yleisestä hämmingistä puhtinsa imien jotkut piiskaavat vielä omat henkensä heittelemään pimeydestä piikkejä suuntaan jos toiseenkin purkaakseen omat kaunansa, katkeruutensa ja kateutensa.

Joku sinunkin tuttavistasi on uhri, joku kiusaaja. Tunnet heidät mutta et tiedä tuntevasi ja kuitenkin luulet tietäväsi.

Hän osti köyttä ja kauniisti kiitti,
kunnon köyttä, metri riitti.
Ja taas joku kaipaa, joku kaipaa taas.

Surullista Mutta Totta - Ne Luumäet

marraskuu 24, 2004

Hirveää

PoroEilen on menopaussista kysytty hirvipaistia tai reseptiä. Sikäli osui kerrankin oikeaan osoitteeseen tiedonhakija, että minä tosiaan olen kerran tehnyt hirveän hyvää paistia, jota vieläkin muistellaan merkittävissä piireissä lämmöllä. Muistan minäkin hakeneeni ohjeita netistä ja törmäsin siinä yhteydessä Tosimiesten keittiöön, josta myöhemmin olen ammentanut muutamia herkkuhetkiä, mutta hirvipaistini ei heidänkään ohjeestaan saanut innoitusta. Kaikki muutkin ohjeet vaikuttivat liian monimutkaisilta tumpelolle. Hellapoliisia ei silloin vielä ollut, joten kysyin jotain taidoilleni sopivaa helppo-ohjetta ystävättäreltä, joka on tunnettu merkittävistä kauhanvarsitaidoistaan. Aika hyvän sainkin, mutta vaatihan se yksinkertaistamista, sillä minulle kalapaikkojen paistaminen on jo haaste. Ystävän neuvot pohjana ryhdyin sitten toimeem.

Pakastimesta edellisenä päivänä sulamaan otetun veljeltä saadun paistin möhkäleen kärväytin voissa ja kovassa hönkässä rautapadassa kieritellen niin, että joka kylki sai hiukan väriä. Nostin köntsän padasta, hieroskelin pintaan suolaa ja käärin sen ameriikan pekoniin. Asettelin varovasti takaisin pataan, lorottelin riistafondia päälle sekä lihalientä ja loraus punkkua kostukkeeksi. Kansi päälle ja uuniin. Lämpöä riittävästi. Lihalämpömittari olisi sopinut kylkeen, mutta paistui se ilmankin. Silloin tällöin kurkistin kannen alle, ettei kuivunut ja valelin hellästi samalla. Sai muhia kauan ja hartaasti. Jossain vaiheessa lykkäsin kermaperunoita samaan uuniin. Ja taas ooteltiin. Ja valeltiin. Odottamista helpotti Chateau Pech-Lattin maisteleminen, jota viisaasti olin hankkinut pari pottua ja ottanut ne ajoissa hengittämään. Hirveän huikeat aromit löyhysivät jo keittiössä ja sitä täydentämään pyöriteltiin luomuviinin runsasta ja keskitäyteläistä makua suussa. Parin lasillisen jälkeen sopi ottaa paisti uunista ja antaa sen asettua hetki. Paremmat lautaset ja aseet ja ne ainoat viinilasit olivat jo pöydässä ja puuttui vain tuli kynttilöistä. Tunnelmaan sopiva musiikki hiveli korvia. Ja sehän oli siinä. Sitä muistellaan vieläkin. Ja toivotaan, että velipoika pääsisi taas ihmiskoiraksi hirvimettälle.

Juu tiedän, kuvassa on poro, mutta kun ainoa ikinä näkemäni hirvi oli jo kaukana, kun toinnuin eläimen valtavuudesta ja sain kameran esiin. Niin aina.

Tänään joku on omenapussin seitsemäskymmenesviidestuhannes lukija. Skål på den saken.

marraskuu 23, 2004

Sateenkaarella luettavaa

Adobe BookshopAdoben kirjakauppa on luokittanut kaikki 20 000 kirjaansa värin mukaan. Kirjat järjestettiin niin, että väri muuttuu asteittain noudattaen jatkuvan spektrin värejä. Valitettavasti vain lyhyeksi ajaksi, sillä takana on taiteilija Chris Cobb ja kirjakaupan henkilökunta, jotka yhden yön aikana muuttivat koko varaston uuteen uskoon kuukauden ajaksi. Vielä siis ehtii. Eikun San Franciscoon.

Listing Ships esitti avajaisissa mm. Kiinalaisen laulun. Kaunista. Kaikki.

Nysse menee johonki

Mennään bussillaKyllä minä vähän ihmettelen nykyistä peruskoulua: miksi sinne pitää kantaa puolet omaisuudesta joka päivä. Samaa jatketaan sekä ylemmän että alemman tason oppilaitoksissa ja työpaikoilla. Aamunyssen reppuindeksi näyttää, että päivän aikana on varauduttava ainakin kolmeen eri liikuntalajiin, muutamaan kymmeneen oppiaineeseen harjoitustöineen, ruuattomaan instituuttiin ja kaikkiin keleihin: reput ovat Saana-tunturin kokoisia. Peruskouluissa voisi vihjata, että jos repussa on viisikin päällekkäistä taskua, joihin jokaiseen tungetaan ääriin asti tavaraa, niin se ulottuu aika kauas taaksepäin, vaikka kantaja ei sitä itse näe. Muutenkin voisi tähdentää sitä perusasiaa, että vaikka reppu on poissa omista silmistä, se ei ole hävöksissä, vaan kanssakulkijoiden riesana ja kaikenmaailman turhanpäiväisillä soljilla lisävarustettuna vaarallinen aamuruuhkaisessa nyssessä.

Manselandiassa on sanaton nysseviestinnän kieli, jota olisi hyvä oppia ymmärtämään ja käyttämäänkin, jos haluaa sulautua joukkoon. Koska vallankumouksen merkkejä on ilmassa myös täällä susirajalla, on sääntötarkistuskokous sunnitteilla, sillä on kuultu sellaistakin, että joku ei haluaisikaan sulautua joukkoon. Siihen me täällä maalla emme ole osanneet varautua ja olemme siis niiltä osin pihalla kuin lintulaudat.

Ymmärtäminen, vähäisempikin, on aina kotiinpäin, kuitenkin. Tässä siis viestinnän taskuopas nyssemaailmaan:

1) Nysseen noustaan röyhkeysjärjestyksessä, ei suinkaan esimerkiksi niin, että selkeästi saman seurueen jäsenet voisivat nousta peräjolkkaa, vaikka heillä olisi yhteinen kortti. Jos ei halua jäädä jonon hännille ja menettää siten mahdollisuus istumapaikkaan , on vain otettava kylmä ilme ja panssarivaunueteneminen käyttöön, mutta jos seisominen puolikin tuntia litistettynä repun ja seinän väliin tuntuu mukavalta, niin päästä muut ensin. Kiltin ihmisen on syytä pitää kuntonsa hyvänä, sillä hän ei pääse istumaan koskaan, aina edelle tunkee joku.

2) Mitä isompi ja ulottuvampi reppu, sitä levottomampi repun kantaja: kääntyillessään tämä ulotteisuudestaan kummallisen tietämätön paiskii kymmenen ihmistä pahantuulisiksi. Sanomisesta tai kiukkuisista ilmeistä ei ole hyötyä, tyydy vain kohtaloosi tai hakeudu ikkunapaikoille. Jos ikkunapaikat on loppuunmyyty, mene mahdollisimman perälle.

3) Jos olet yksin ja nainen, luo heti pikainen katse miesten nyssekuntoon: jos jo laulavat, älä mene sinne päinkään, ellet halua ensin imarteluja ja sen päälle kutsumanimiä, joista ei ole lapsille kertoa.

4) Jos tädeillä on kassi viereisellä penkillä, anna olla, ellet halua hyytäviä katseita ja äkäistä puhahtelua. Jos niistä et välitä, kysy, onko kassi maksanut lasten vai aikuisten lipun. Vastausta miettiessään täti hämääntyy sen verran, että ehdit asettaa ahterisi. Jos kassi on reppu, ei kannata kysyä mitään, sillä korvamusiikki peittää repun omistajalta kyvyn huomioida ympäristöään.

5) Jos on asetuttava käytäväpaikalle, katso paikka mahdollisimman kapoisan ihmisen vierestä, sillä isompi vie 80 prosenttia kahden paikasta ja on närkästynyt, jos kahdellekymmenelle prosentille joku istuu. Tosin siinä on usein kassi, ettei tule mieleenkään. Mitä pienempi käytäväpaikka, sitä lähempää suihkivat tangolta toiselle etenenät kädet naamaasi. Älä edelleenkään sano mitään.

6) Käytäväpaikalta on seurattava ikkunanpaikalta lähtevää merkkikieltä, sillä puhetta sieltä harvoin kuuluu:

6A) Jos kyseessä on keski-ikäinen täti ja jos:

6A1) hän availee kassiaan sylisssään, hän jää kuuden pysäkin päästä,
6A2) hän vetää hanskoja käteen, hän jää kolmen pysäkin päästä,
6A3) hän siirtelee kassiaan hanskat kädessä, hän jää kahden pysäkin päästä.

6B) Jos kyseessä on keski-ikäinen laitamyötäinen setä ja jos:

6B1) hän alkaa vihjailla kauneudestasi, hän hää kuuden pysäkin päästä,
6B2) hän alkaa huudella hävittömiä, hän jää kahden pysäkin päästä,
6B3) hän intoutuu tunkemaan viereen, hän on ajanut pysäkistään ohi ja olet pääsemättömissä.

6C) Jos kyseessä nuori aikuinen, hän sanoo pysäkkiä ennen, että jäisin seuraavalla pois ja tästä yllättyneenä pudotat hanskasi ja ostoskassisi, koska se tuli niin äkkiä.

7) Jos itse istut ikkunapaikalla, kerro kolme pysäkkiä ennen, että jäisit kohta pois, jotta käytäväpaikkalainen ehtii hakea hanskansa ja kassinsa lattialta.

Poikkeus 1: Jos nysse on umpisten täynnä, aloita kaikki viittä pysäkkiä aiemmin, sillä muuten et ehdi tunkemaan itseäsi ovelle, kun se jo jatkaa matkaa.

Poikkeus 2: Mikään sääntö ei koske loppahousuja, sillä he istuvat ikkunapaikalla jalat nostettuna käytäväpaikalle ja liikkuessaan ja seistessään vievät kuuden ihmisen tilan.

Silmien käyttö: Ketään ei katsota silmiin, katseet suunnataan pysäkillä yhtenä samanmielisenä rintamana aina nyssen tulosuuntaan ja sisään tungettaessa tuijotetaan aina varpaita. Sääntöä rikkovat yleisesti keski-iloiset, keski-ikäiset huumoriveikot.

Äänen käyttö: Nyssessä ei puhuta. Jos joku puhuu, etenkin vierasta kieltä, häntä tuijotetaan ilmeettömän kiinteästi. Sääntöä rikkovat kuitenkin yleisesti se samat kapinalliset: keski-iloiset, keski-ikäiset huumoriveikot ja lisäksi kimeä-ääniset pissikset että kaakottavat mummut sekä ulkomaalaiset.

Ilmehtiminen: Nyssessä ei hymyillä.

marraskuu 22, 2004

Meemantai-lista

Itsetutkiskelin tykönäni tätä muuttomeemijuttua, että jos minun luokseni muuttaisit, niin luultavasti:

Ensimmäinen asia, josta ärsyyntyisit, olisi aamulevoton mea, joka herää aivan liian aikaisin tössöttämään, mutta toki tekee sen hiljaa eikä herätä sinua.

Mielelläni tietysti näkisin, että kokisit herttaiseksi tämän ärsyttävän tapani olla aamuisin niin energinen, mutta toisaalta olen aamuisin energisyydessäni myös hyväntuulinen, onhan se nyt herttaista, jos mikä. Iltainen tapani nukahdella nojatuoliin vähän väliä on varmasti myös hellyttävää, uskon vakaasti tähän.

Aamiaisella saisit kuunnella mitä mielisit, sillä minä olen jo silloin omani syönyt ja luultavasti töissä, kun sinä kömmit aamukahville. Viikonloppuisin loikoisimme aamiaisen yli ja jossain lounaan ja päivällisen tienoilla kuulisit ehkä hölpöttämistäni.

Vaikea sanoa, mitä et koskaan löytäisi jääkaapistani, sillä minä mielelläni ostan sinne kaikkea, mistä ajattelen sinun pitävän. Niitäkin, mistä en itse pidä. Ja minä pidän melkein kaikesta. Mutta maksalaatikkoa et luultavimmin löytäisi koskaan.

Jos minä olen yhdessä huoneessa, sinä toisessa seinän takana, en taatusti pieraise, sillä kuulemma kuorsaan, mikä on jo aivan riittävän noloa.

[Alunperin Meemantai-Skrubulta.]

Viisi askelta

Menopaussista on luemma aikuisviihteeseen vain viisi askelta. No, emme me täällä messupianon toimituksessa ole suotta valinneet nimeksemme notkeasti taipuvaa kirjainyhdistelmää: jos omenapussista ei jotain löydy, niin panomeussi kuittaa. Minä en asiasta saata avautua enempää, hämmentynyt vain olen vieläkin, mutta etsivä löytää. Ja kun vankilasta ei saa kuulemma edes blogata.

Olenko minä nyt sellainen s**siobjekti? Pääseekö tällä lööppeihin?

Talvi yllättää aina

TalvisorsatViikko sitten järvi ei ollut vielä jäässä ja sorsat polskivat poistiekseen. Nyt, kun jää peittää pinnan, on huojennukseni suuri, kun kaikki repet ovat lentäneet Tammerkosken sillan pieleen talvehtimaan. Katson aina alkutalvijärven ohittaessani, että onko jäällä sorsia, ja jos on, että liikkuuko se, ettei vaan ole jäätynyt kiinni. Mistä ne taaperot saattavat tietää, milloin vesi alla jäätyä. Jäätyykö vesi muuten silmänräpäyksessä vai huomaako sorsa, että "Oho, nyt tuntuu räpylän ympärillä vesi hyhmiintyvän, lennänpä pois"? Entäs jos repe on sikeäunista lajia eikä herää kylmän puraistessa räpylästä ja herätessään huomaa, että tässä sitä nyt ollaan kuin sorsa jäässä. Miten ne repet muuten osaavat aina lentää juuri sinne kaupungin ainoaan sulaan veteen.

Talvi pääsi taas yllättämään ja toi talvitakin käytön ajankohtaiseksi, samoin talvitakin pesun, jota ei tietenkään taaskaan voinut tehdä keväällä valmiiksi, koska silloin yllätti kevät. Poikkeuksellisesti luin pesuohjeet tarkasti ja työnsin takin ohjeen mukaiseen ohjelmaan koneeeseen. Pitkähkön ajan kuluttua muistin, että tosiaan, takkihan on koneessa ja näytti olevan jo valmiskin. Takki koneesta, mutta midvid: eihän se mikään puhdas ollut, itse asiassa eihän se ollut edes märkä. Onpa hyvä linko, ajattelin, eikun, siis, eihän tämä ole edes peseytynyt. Auttaa muuten kummasti pesutulokseen, kun laittaa koneen myös käyntiin. Toinen yritys ja takista tuli kuin uusi. Paitsi että paperinenäliinateoria astui pesuhuoneeseen: mitä mustempi vaate, sitä varmemmin jossain taskussa on paperinenäliina. Jos vaatteessa on samettia tai muuta sellaista, johon erityisen hyvin paperinöyhtä tarttuu, niin taskuista löytyy parikin nenäliinaa. Jokainen teorian tunteva tietää, mitä sitten tein koko illan.

Aina niin iloinen epäili autopilotin kykyjä pestä selkä. Se on kieltämättä ongelma, joka on ratkaistunut osin erityisen notkeilla yläulokkeilla, mutta koska sehän ei täysin tyydyttävä ratkaisu ole, olen ajoittain ulkoistanut toiminteen. Olemme tyytyväisiä.

marraskuu 21, 2004

Kissamaista

KissamaistaSääteleeköhän kissa kehräystään ajatellen, että nytpä minulla on aika lokoisat olot, hyräytänpä tuosta kehruun päälle. Vai suriseeko kone holtittomasti aina, kun mieli on hyvä. Olispa vaan aika veikeää, jos ihmisellä olisi samanlainen kone. Joka hyrräisi ja paljastaisi, että tästä minä tykkään. Jäisi ihmisten väliset pelit ja leikit huonolle uskottavuudelle, jos kone ei pärähtäisikään käyntiin vaikka kuinka uskottelisi kumppanille hyvää oloaan. Jos sen taas voisi kytkeä itse mielin määrin päälle, niin mitä siitäkään tulisi. Hirveä hyrinä baareissa ja tiskijukat ja soittajat jäisivät työttömiksi, kun kaikki vaan kuuntelisivat hyrinää. Ja kohta jo keksittäisiin kehruulaite, joka tuottaisi keinokehruuta. Tuli vaan mieleeni näinä pikkujoulun aikoina.

Mistä tulikin mieleeni, että joulunalussunnuntaisin kaupoissa haahuilevilla ihmisillä ei tunnu olevan kiireen kierää. Sitä haahuillaan pareittan ja juorutaan ja täytetään kulkureitit ja ollaan kuin omistettaisiin tontti siitä kaupan käytävältä. Ja ne polot, jotka tykkäisivät vaan käväistä pikapikaa kaupoissa, joutuvat pujottelemaan hyllyjen väleistä ja kapeista koloista ja käyttämään notkeaa mieltä ja kissamaista ketteryyttä päästäkseen ihan vaan vaikka leipää ostamaan. Ja puolin ja toisin siinä sitten ärrytään. Jaa-a, taas on se aika, jolloin tällaisen malttamattomamman on syytä pysytellä poissa kaupallisten tarjousten ääriltä.

Tänäisen kaupallisen joulunavauspäivän kunniaksi annankin taas vaihtoehtolahjavinkin. Edellinen paketti lienee jo avattu, nyt pojat voisivat kokeilla, kehrääkö se kissa, kun sille hyvää mieltä tuottaa.

marraskuu 19, 2004

Tavarateoria

Sämpyläteoria pätee myös tavaroihin: kun tarpeellinen tavara lakkaa toimimasta useampia viikkoja sitten ja ihminen oitis kyselemään ja soittelemaan tilaamansa perään ja käy muuallakin kyselemässä ja vierailee vielä nipottamassa siinä ensimmäisessä liikkeessä, jonka asia piti hoitaa suitsait ja joka sitten olikin hävittänyt koko tilauksen ja siitä sitten tämä jo melkoisen suivaantunut asiakas vetelee pavut nenäänsä ja ruputtaa tämän kaiken blogissaan, niin lähestyy häntä ystävällinen kanssapolkkaaja tarjoten apuaan ja löytää paikan, josta sopivan tavaran voi tilata. [Kanssapolkkaaja saa tästä hyvästä paljon hyviä ja kiitollisia papumaijamerkkejä.]

Se teoriaosuus siis toteutuu siinä, että juuri kun on tilannut ja maksanut tavaran sieltä toisesta paikasta, soittaa se ensimmäisen paikan myyjä, että hän on nyt tilannut sen minulle. Tavarateoria ei ottanut huomioon intternettiä, sillä tavalla hiukan jälkeen jäänyt on se. Nimittäin sieltä toisesta paikasta tilaus ja maksaminen kävi näppärästi ja tuli vielä puolta halvemmaksikin ja voin vaikka perustaa lataamon, kun sillä voin ladata sata erilaista akkua.

Lupaan olla viikonlopun pitämättä mistään, niin saavat kaikki rauhoittua harrasteidensa ääreen. Ja gölggi nyt ei varmaan lopu, vaikka siitä vähän pitäisinkin. Tai mistä sitäkään tietää, varmuuden vuoksi teeskentelen olevani pitämättä. Hyi olkoon, gölgiä, yöks.

Sämpyläteoria

Minulla on hassu tapa kiintyä joihinkin syötäviin niin, että jos himoherkkujani ei kaupassa jostain syystä ole, mikään muu ei puhuttele, vaikka sisäinen seikkailijani kuiskuttaa, että osta toista, kokeile, heittäydy. Ja joskus sitten heittäydyn, vaan pettymyshän siitä seuraa hetikohta vaikka ulkonäkö olisikin suuria luvannut. Haen sitten taas kiltisti ja kiitollisena sitä tuttua hyvää omaa armastani vaikka useammasta paikasta, kunhan vaan löydän. Lähestymme sämpyläteoriaa: jos jostain näen unia ja haaveilen päivät, jos joku lohduttaa takuuvarmasti hädän hetkillä ja koukuttaa, sen valmistus lopetetaan. Heti kun kiinnyn, päättää valmistaja tai kauppias, ettei tästä kukaan tykkää, pois vaan. Ja sinne minä sitten jään tyhjän tiskin ääreen ihmettelemään, mitä nyt syödään. Varmaa on, ettei kohta mistään löydy sitä, mikä minusta on hyvää: tämä on sämpyläteoria.

Yksi intohimoni kohde olivat Talkion Rustik-sämpylät, ne vehnäiset, sitkaan mehevät ja kantikkaat: niitä ei saa enää mistään, ei ole aikoihin nähty edes pussia. Liekö koko Talkiota enää. Jo aikoja sitten lopetettiin myös Mövenpickin valkosuklaajäätelö ja Viennettan se yksi tietty Biscuit-jäätelö. Sämpyläteoria pätee muihinkin tuoteryhmiin: tykkäsin käyttää Boldia, sitä, missä pesu- ja huuhteluaine olivat samassa paketissa. Sitäkään ei sitten enää kohta ollut.

Koska sämpyläteoriani on synkkää faktaa, voitte varautua seuraavien tuotteiden loppumiseen: Valion vaniljajogurtti, Reissari ja Play-maitokaakaojuoma. Lopettaminen on vain ajan kysymys, sämpyläteoria ei ole koskaan pettänyt. Joten jos jostain erityisestä herkusta joku ei halua saada vieroittamisoireita, niin vinkkiä minulle, jotta osaan pysytellä loitolla ja koukkuuntumattomana. Rinnasteita isompiin kuvioihin nousi, mutta jätetään ne tällä kertaa.

Tämän aamun autopilottini teki rutiininsa merkillepannen, että lehti oli tullut ja heittäen sen keittiöön napsautti samalla valmiiksiladatun kahvinkeittäjän päälle ja häipyi kuuman suihkun alle heräämään. Naaman sukimisen jälkeen lehden ja kahvin ääreen. Pilotin takavasemmassa aivossa suti hiukan, mikä puuttui. Kahvin tuoksu! Ilta-autopilotti oli jättänyt keittäjän lataamatta, vain tyhjä kuuma pannu puhkui närkästystään.

marraskuu 18, 2004

Hemmetti

SurffihuoneKerrankin sopivan älytön meemi minulle. [via b. -> Usmis]

1. Kun astut sisään ulko-ovestasi ja katsot vasemmalle, mitä näet?
Tämän.

2. Minkä värinen matto on olohuoneessasi?
Se huone, jossa eniten olen, lie olohuone, siis työhuone? Vihreä. Ei sen puoleen, kaikkialla on vihreät matot. Kunhan viisastelin.

3. Kun katsot ulos keittiösi ikkunasta, mitä näet?
En mitään näinä päivinä. Joko siksi, että on pimeää tai ikkunan ulkopuolella oleva parvekelasi on jäässä/huurussa. Kesällä näen puita.

4. Mitä tavaroita löytyy lavuaarisi reunalta?
Pitäisi määritellä "lavuaarin reuna", mutta jos jätetään se nyt siihen valkoiseen osaan, niin ei mitään. Ympärillä levittäytyy pöytäpintaa, jolla onkin jo vaikka mitä.

5. Mikä on kotisi viihtyisin huone?
Olisikohan se toi surffihuone tai sitten sauna hämärän hyssyssä kynttilöiden valaistessa tai kesällä auringon paistaessa saunan ikkunasta sisään tai makkari.

6. Mikä on kotisi ihastuttavin yksityiskohta?
Ystävä.

7. Mikä kotisi yksityiskohta kaipaisi pientä remonttia?
Minä.

8. Mikä on sinulle mieluisin asumismuoto? (rivitalo, kerrostalo jne...)
Korkealla keskustassa kattoterassiasunto, jossa terassi kiertäisi koko asunnon. Puita, köynnöksiä, jaappaanialainen puutarha.

9. Missä säilytät imuriasi?
Imurin paikka on imurikomerossa, poissa jaloista ja muistuttamasta siitä, mitä pitäisi tehdä sen sijaan, että makoilee siellä saunassa tai notkuu netissä tai venyttyy sängyssä.

10. Oletko tyytyväinen kotisi sisustukseen?
No joo, itsehän sen olen valinnut. Tosin mieli muuttuu. Jos nyt voisin valita, niin olisihan se toisenmoinen.

11. Onko seinilläsi enemmän tauluja vai julisteita?
Tauluja. Pari julistetta on rullalla kaapin alla odottamassa josko niille löytyisi paikka.

12. Petaatko sänkysi joka aamu?
En tosiaankaan. Vaikka päiväpeittokin olisi. Petasin sen kerran vain ihaillakseni huoneen kauneutta.

Näitä aamuja

Eilen pistäydyin miesten maailmassa. Kyllästyin kuuntelemaan sitä jonotus-Vivaldia ja menin kyselemään kameran laturia toiseen liikkeeseen. Ynsevähköinen myyjä ei halunnut huomioida minua, mutta sehän ei ollut yllätys: näissä tietotekniikkapainotteisissa palveluhuoneistoissa se on vallitseva käytäntö, arvailinpahan joutessani aikaa, kuinka kauan myyjä kehtaa puhua joutavia miesasiakkaiden kanssa ennen kallistumistaan puoleeni. Taivuttuaan lopulta kysymään tarpeistani vastasi oskari alentuvasti, että Canon Ixus 400 on jo menneen talven kauroja ja siihen saattaa saada laturin jostain huoltoliikkeestä, ehkä. Ja että kaupoissa vielä myytävä Canon Ixus 500 käyttää ihan erilaista akkua ja siis myös laturia. [Että pitikin heti aamusta muistua tämäkin mieleen.]

Tänään herättyäni mustaan aamuun zombielin unihiekkaisin silmin kahvinkeittimen päälle, naps, suihkuun, aamun lehti ovelta: aargh, jo toinen aamu ilman painomusteen tuoksua, ilman näppeihin tarttuvaa väriä, ilman Aamulehteä. No, onneksi on blogit.

Onpa somaa, kun naapurin pojat Lapanen ja Rukkanen ovat päässeet julkisuuteen ja siitä intoutuneena julistautuvat Hervannan parhaaksi blogiksi. Nyt on ihan pakko lainata Rukkasten omaa slogania ja sanoa, että se on voi voi: masennanko Kynsikäs von Vanttuun haalarin alla sykkivät syömmet, jos kerron, että Hervannassa on yksi jonkunkin verran suositumpi blogi? Eisevväliä, kerron sen silti: omenapussissa on rouskutettu jo aamupäivällä poikain mainitsemat lukijamäärät ja kun seuraavaan päivään on yhtä lyhyt matka kuin Atlantiksesta Tumppiin, ollaankin täällä panomeussissa jo triplattu tämän sinänsä oivallisen Hanskaparin kävijämäärä. Parhaus onkin sitten toinen juttu ja aina niin kovin suhteellista. [Ettäkö vaatimattomuus kaunistaisi? Missä sitten on kaikkien vaatimattomien kauniiden naamat lehdistä?]

Ainiinjoo, se lehti oli sitten keittiön pöydällä: aamuautopilottini oli sen ensitöikseen napannut ovesta ja heittänyt pöydälle.

Niin ja terveisiä liikennelaitoksen suunnittelijoille: on tosi hyvä idea ajeluttaa nivelbusseja tyhjillään päivän hiljaisina aikoina ja laittaa aamuruuhkiin ne pienet bussit: kun seisoo takaoven syvennyksen rappusilla, ei tarvi tunkea tuhannen tungoksessa tietään ovelle poistumispysäkillä päästäkseen ulostautumaan. Jonkin verran helpottaisi myös, jos sen oven tosiaan avaisi pysäkillä.

Hyvin lähti tämäkin päivä. Huomenta vaan.

marraskuu 17, 2004

Sulamii

Eilen oli huono päivä, alusta alkaen. Jotkut päivät vaan nousee perä edellä aamuun ja jatkaa pakittamistaan kaiken päivää. Yhtään ei helpottanut sekään, että jo kauan sitten tilaamani kameran laturi ei ole missään, ei tilauksena papereissa eikä laturina kaupassa. Kahdesti liikkeessä käytyäni sain ohjeeksi sitten soittaa samoiseen liikkeeseen ja soittaessani minua sitten roikoteltiin linjalla Vivaldin tahdissa kunnes pudotettiin langalta tyystin. Tai siis eetteriltä, lankojahan siinä ei ollut. Toistamiseen vielä. Ja vielä kolmannenkin kerran. Mikäs, kyllä minä Vivaldista tykkään, mutta olisin niin halunnut tietää, missä laturi on. Kaverit ryhtyy kohta hermostumaan, kun aina lataan akkua lainalatureilla. Olikos se nyt jotenkin niin, että jos on huono tavarakarma, on onnea rakkaudessa. Tai jossain.

Nimittäinkin viime viikonloppuna käväisin parissakin baarissa ja hämmentyneenä rekisteröin ohimennen [OK, kyllä kai minä sen nyt tarkkaan huomioin], että katseet seurasivat. Tsekkasin vaivihkaa oluthanan kiiltävästä kyljestä, onko tukka pystyssä, onko naamassa jotain hassusti, onko vetskari auki. Ymmärsin syyn vasta, kun eräs sanomaan: "Hei sullon pakkopaita päällä, mahdakko olla tietonen?" Otin katseet sitten kuitenkin silkkana ihailuna, en ole niin nöpönuuka motiiveista, ja kieltämään en tokikaan ryhdy. Lisäksi eilen bussissa töistä tullessani istuimme kollegan kanssa työasioita puiden, kun takanani alkoholin sammuttamin lyhdyin nuokkinut herrahenkilö havahtui puheisiimme ja kurkottautui penkistään ylitsemme julistamaan HYVIN kovaäänisesti minua tuijottaen: "Sh**tanan sheksikäsh nainen" ja rohkaistui kysymään, että "Sh**tana, kaunish nainen, onksh miesh jätetty kotiin?" Mies jatkoi herkeämätöntä tarkkailuaan ja loihe kotvan kuluttua karhealla äänellä laulamaan "Shulamii, Shulamii..." ja serenadin jälkeen sanoi: "Hjumalauta, shullon piikkikorot ja hame, sh**tana sää oot sheksikäsh". Hameeni levittäytyy nilkkojen ympärillä aaltoilevaksi helmaksi, joten se peittää enemmän kuin paljastaa. Ehkä miehelle ei ole täysin selvinnyt se vuosisatoja mieliä askarruttanut seikka, että onko naisella nilkat vai ei.

Olkoon huono tavarakarma, mielelläni minä tällaista otan korvaukseksi.

Sulamii... Sulamii... jäi soimaan päähäni koko illaksi ja koska en muista, mitä muita sanoja bassobaritonin laulussa oli [mitä sanoo karaokemestari?], se kuulosti paikallaan nilkuttavalta levyltä. Onneksi Mummilan Mummin poika korjasi tilanteen ja nyt päässä soi Toisen pään teen kammariksi.

marraskuu 16, 2004

Elämää ja elektroniikkaa

Donkey Kong IILöysin kuin löysinkin sen kutomani villapaidan intouduttuani eilisen kirjoituksen jälkeen kaivelemaan kellarin aarteistoa. Paita on muistikuvaani isompi, vauvanhan on täytynyt juosta omilla jaloillaan karkuun, valmistuminen tosiaan hiukan venähti. Kellarissa sijaitseva vinttikopperoni on pullollaan joutilasta kamaa. Muistikuvani sen hyvästä järjestyksestä ovat aika kaukaa ja etsimänsä löytäminen on enimmäkseen sattumaa. Yksi on varmaa, vaikka en olisi vuosiiin tavaraa tarvinut, niin heti, kun heitän sen pois, tarvitsisin sitä viimeistään seuraavalla viikolla. Ja siitä huolimatta olen heittänyt pois kaiken kivan ja säilyttänyt uskomattoman määrän rojua: joku laki tuotakin outoa käytöstä ohjaa, tietäisi vaan mikä.

Löysin kuitenkin aarteen, Donkey Kong II:n, ensimmäistä erää vuodelta 1983. Samalta vuodelta kuin ensimmäinen kannettava Compaq, vuotta ennen IBM:n kannettavaa ja vuotta myöhemmin kuin Commodore 64, joka on ensimmäinen tietokone, jolle olen näppini laskenut. Toinen tietokone, jolle näppärät sormeni saivat hakeutua vuosia myöhemmin, oli IBM 5150, tuolloin jo tärkeämpien käyttäjien kierrosta vapautettu. Kone sai julkisuutta henkilöstölehdessä, kun sen viereen tuotiin modeemi, jonka nopeus oli huikeat 1200 bit/s. Se oli talon ensimmäinen, joten minua oikein haastateltiin lehteen. Esittelin työkalustoni ylpeydellä ja selitin, mitä modeemilla teen. Myöhemmin sain lukea, että minulla on MODERNI, jolla otan yhteyttä maailmalle. No olihan se, tavallaan. Oi niitä aikoja.

Tekisikö vaikutuksen kokouksessa, kun muut kaivavat esiin kommunikaattorinsa, niin minä läväyttäisin pöydälle Juniorini. Pip, pip, pip,pipipipip.....

marraskuu 15, 2004

Grrr

honda.jpgHondan uusin mainos Grrr [Avautuu: Make life better Click here -> See the film -> Watch the film] on osunut taas nappiin. Englannissa laulua hyräillään joka paikassa, sitä ollaan levyttämässä ja huumeklinikka on pyytänyt lupaa saada käyttää sitä terapiaistunnoissa.

Mainoksesta on tehty myös koukuttavan hauska peli. Loistava paketti.

Edellinenkin Honda-mainos jaksaa aina vaan liimata minut ruutuun. Tämä uusi käheällä äänellä laulettu Can hate be good? jää kerrasta korvaan soimaan.

Can hate be good? Can hate be great? Can hate be something we don't hate? Hate something, change something, make something better.

Neuleblogi

VillapaitaEtsin kaatuvalle kukalle tukikeppiä ja löysin oivan sellaisen paksusta puikosta, jolla kudoin joskus villapaidan. Paksuilla puikoilla siksi, että saisin sen nopeasti valmiiksi. Siitä tuli niin suuri, että se ei pysynyt päällä kuin kiinnittämällä hakaneuloilla hartioista alla olevaan T-paitaan, jota oli pakko pitää, koska villa kutitti. Lopputulos oli liian kuuma sisätiloihin ja liian harva ja kylmä ulos. Mutta koska olin siihen käyttänyt aikaa paljon ja sisäinen taiteilijani oli uhrannut suunnittelukapasiteettia melkoisesti, en tietenkään luovuttanut ennen kuin oli pakko. Lopulta purin luomuksen.

Hyvää lankaa kun kerran oli, päätin tehdä siitä kaulaliinan ja jotta ei liian helppoa olisi, toteuttaa sen pyöropuikolla kutoen päästä päähän ja mallia 5 kerrosta oikein ja saman verran nurin, jolloin lopputulos olisi liinan pituinen resori [tai levyinen, miten päin resorit nyt sitten tulkitaankin]. Loin silmukoita arvioilta kaulaliinan pituuden verran ja kudoin ja kudoin ja kudoin. Leveyttä liinalle ei tahtonut syntyä riittävästi, koska se meni rynkkyyn, niinkuin tietenkin pitikin mallin mukaan. Villapaidasta vapautettu lanka loppui ja sitä piti ostaa lisää. Taas kudoin ja kudoin ja ihmettelin, että kuinka tämä voi näin kauan kestää ja vihdoin päätin päästää itseni urakasta päättämällä silmukat. Kun sain teelmän pois metriseltä siimapuikolta, paljastui, miksi sen valmistuminen kesti: liina oli ainakin kuusi metriä pitkä. Sitä saattoi käyttää vain taittamalla kaksinkerroin ja kiertämällä moneen kertaan kaulan ympäri. Lämminhän se oli mutta huono puoli oli, että käärön takaa ei nähnyt mitään.

En lannistunut, vaan yritin vielä kerran. Päätin tehdä villapaidan vauvalle. Malliksi valitsin koko paidan kokoisen kuvion ja pienensin sen aikuisen mallista. Kuvio osoittautui hitaaksi, erittäin hitaaksi ja kun lopulta sain sen valmiiksi, vauva oli kasvanut niin suureksi, ettei paita mahtunut päälle. Ei se tosin olisi mennyt päälle muutenkaan, sillä en ottanut huomioon vauvojen pään kokoa: kaula-aukosta olisi mahtunut vain lapsen jalka.

Näillä maininnoilla ei taida sittenkään olla asiaa neulebogistien joukkoon.

Mutta onpa kukkakeppejä.

marraskuu 14, 2004

Mitä mielessä?

Luin eilen jompaa kumpaa perjantain iltalehdistä ja otsikko Esa ja Tua Tikkanen eroaa sai minut kommentoimaan ystävälleni, että oho, eikös tämä Esa ole juuri se, joka lähti sinne jonnekin kauas, miten se noin nopeesti loppui. Johos ystäväni hiukan hämmentyneenä, että miten niin, mitä sä nyt höpötät. Ja minä, että no kato ite, Esa ja Tua Tikkanen eroaa. Ystäväni katsoo lehteä ja minua ja sanoo, että Esa ja Tua Tikkanen avioon. Onko minulla vakavahko lukihärö vai olenko vain pahemman luokan pessimisti.

Minulla oli eilen monia hyviä blogittamisen aiheita, mutta nyt en muista yhtäkään. Olen siis myös joko huonomuistinen tai sitten itsekritiikkini on aaamuisin suurempi kuin mielikuvitukseni iltaisin.

Tänään lähetän sydänlämpöiset ajatukseni miehelle, joka kutsui minua pieneksi pirpanaksi ja jonka perässä kuljin silmät loistaen kunnioituksesta, ihailusta ja rakkaudesta, koska sieluani hiveli hänen sanomansa, että iskän pirpana on tytön näköinen iskän poika. Isänpäivän kunniaksi: Mistä on hyvät isät tehty?

marraskuu 12, 2004

Lööppien kasvatit

Bussilastillinen sateen ja pimeyden ankeuttamia katseita tuijottaa ei-mihinkään. Syvä ja masentunut hiljaisuus on kietoutunut olemuksiin eikä edes alkanut viikonloppu kuulu ilmasssa. Yhtäkkiä bussin ikkunasta näkyvän pimeyden kirkastaa vilkkuvat valot: valtatien toisen kaistan katkaisee paloauto, poliisiauto ja kaksi hyvin rutistunutta henkilöautoa. Bussilastillinen katseita kurkottuu vasemmalle, kaulat venyvät äärimmilleen ja bussin täyttää salaman jälkeinen hiljainen ja kirkas sähköinen tunnelma: onnettomuus. Ankeus on tiessään, puheensorinan täyttää bussin, kaikilla on asiantunteva sana sanottavana, vieraat puhuvat toisilleen ja bussilastillinen autottomia tuomitsee yhtenä ihmisenä pikkuautot, jotka mistään mitään välittämättä ajavat ihmisten päälle ja oikein on, että ajavat välillä toistensa perään. Viiden minuutin päästä jo varmana tietona puhutaan kuolleiden määrästä, turvavyöttömyydestä, ylinopeuksista.

Älkäämme päätelkö tästä mitään. Ei olisi imartelevaa se meille.

Leatherwoman

Takkuiset yhteydet ja hitaasti latautuvat sivut sen aloittivat: tavan tehdä useita asioita päällekkäin. Jos vain yhtä asiaa tekee kerrallaan, menee päivästä hyvinkin kolmannes ihan pelkkään odotteluun ja sehän ei kertakaikkiaan käy. Toisaalta taas, kun tekee montaa asiaa, menee korjailuun ja vääriin osoitteisiin lähetettyjen oikeiden viestien oikaisemiseen ja uudelleen lähettämiseen ja väärille ihmisille asioitujen oikeiden asioiden selvittelyyn joskus hyvinkin se sama kolmannes. Oikein väärin, kokoon käärin. Silti vakiintununeeksi tavaksi on tullut kirjoittaa, lukea ja puhua yhtäaikaa. Ei tee heikkoakaan, vaikka siinä samalla suunnittelee yhtä ja toista ja muistaa kuusi tekemätöntä asiaa.

Tulikin siitä mieleeni, että josko leipoisi jotain viikonlopuksi. Mutta vain vähän, sillä muistissa on se kerta, kun täydennyskakun tekoon ryhtyessäni olin voimani tunnossa ja ajattelin siinä samalla tekaista pieniä pitsoja, leipoa pullaa ja siivota kaappeja [äiti oli tulossa]. Ajattelin, että siinä ne tulevat samaan vaivaan kaikki: pitsataikina ensin, sitähän ei paljon nostatella tarvi ja samaan aikaan kaulitsemisen kanssa pullataikina tekeille ja sivussa tomaattikastike tulolleen. Mutta: kaulitut pohjat tarttuivat toisiinsa ja se piti tehdä uudelleen, pullataikina uhkasi paisua liikaa, joten jääkaapppiin jäähylle, tomaattikastike yritteli kiehua hellalle. En lannistunut: kakkutaikina vatkottui tomaattikastiketta sekoitellessa ja välillä pitsapohjia kauliten voitelin vuokan, sillä aikaa tosin kakkutaikina oli jo lasehtinut. Pitsan pohjat tarttuivat edelleen toisiinsa ja pullataikina olisi pitänyt jo muuntaa tillikoiksi ja tomaattikastike oli kuivumaisillaan kattilaan, kun puhelin soi ja äiti halusi tietää, tuoko hän mitään tullessaan, juu ei tarvi, minä tässä juuri leivon. Kun sain uuden kakkutaikinan alulle ja pullataikinan pöydälle, ovikello soi. Toistuvasti, postinkantaja halusi antaa paketin käteen, kuittaus ja jauhoja paketissa, kynässä, oven kahvassa; siivoamista. Keittiössä pullataikina valui siinä vaiheessa jo pöydältä lattiaa kohden, uuni hehkui kuumana, kakkutaikina oli taas lasehtinut, pitsan pohjat olivat liimautuneet jälleen toisiinsa. Huuhtelin kastikkeen ja kakkutaikinan vessan pönttöön, pitsa- ja pullataikinat siirsin vähin äänin roskikseen. Soitin äidille, että tuokin tullessasi kaikkea, mitä keksit. Soitin leipomoon ja tilasin kakun ja pitsat. En siivonnut kaappejakaan.

Oikeasti olen kyllä keittiöihme: pystyn tekemään vaikka kuinka monta asiaa yhtäaikaa: syömään, puhumaan, kuuntelemaan, lukemaan, pesemään koneilla astiat ja pyykit, imuri käy eteisen lattialla, television valistus sisäistyy ja aivo miettii eilistä, huomista, ensi joulua, viime juhannusta ja mitä ostaisi kaupasta ja mitä panisi päälle. Varsin lahjakas yksilö siis. Kuinkahan montaa hommaa ihminen noin niinkuin yleensä pystyy tekemään samaan aikaan.

Sisäinen patrioottini hellyttyi rannan näkymästä ja nysväni paikasta marginaalissa.

marraskuu 11, 2004

Herätteitä

Varjelkaa joku minua itseltäni! Koska melkein unohdin isänpäiväkortin, jouduin kipaisemaan pääpostiin saakka pudottamaan sen lähtevien säkkiin ja posti taas on sen Uulssonnin lähellä ja minähän sinne ja sieltä pois kassi täynnä kylppärin hyllyjä ja vessapaperitelinettä. Nyt pitäisi enää ymmärtää, että mikä pitää loosen, jotta voin remove backplate ja millä minä drill through pre-drilled holes ja niinku mitkä anchors ja jos tästä selviäisi, niin mitvit on fit bathware onto backplate. Siis yksi saakutan teline. Hyllyyn en ole tohtinut edes katsoa. Leksa on taas touhupäällä, anna mun kaikki kestää.

Pakko katsoa, onko mummun sekoviiniä yhtään jäljellä.

Happy end?

Kymmenen koiran talutushihnan ääripäässä vietettyä vuotta ovat rekisteröineet asuttamani talon sisältävän 2 rappua, 42 asuntoa, noin 50 aikuista, 2 lasta, 3 mummua ja 1 koiran. Tunnen oman rappuni asukkaat näöltä ja osaan yhdistää osan oikeaan kerrokseen, joten tiedän suunnilleen sukunimetkin. Puhellut olen viiden ihmisen kanssa ehkä kourallisen jonninjoutavia, kaikki heippaavat omassa pihassa kaikkia, joista suurin osa on ihan outoja kasvoja mutta siinä se sitten onkin. Tietämykseni talosta, jossa vietän suurimman osan vapaasta ajastani, on aika vähäistä. Nykyisin olematonta, koska koiran remmin toinen pää on tyhjä. En tiedä juuri mitään kenestäkään, joiden kanssa nukun saman katon alla. Paitsi tunnen minä yhden ihan nimeltä ja hänen kanssaan olen jutellut pitkiäkin jorinoita: Oskarin. Oskari on lempeäsilmäinen musta iso koira.

Eilen raapottaessani sitä surullisen hahmon DVD/VCR-pelittäjääni korjaamolta hissiin samalla potkien edelläni pahvilaatikollista muuta tavaraa ja toisella kädellä repusta avainta taiteillen hanskat suussa ja laitetta polvella kannatellen olisin toivonut tuntevani paremmin sen ensimmäisen kerroksen ujon poikamiehen kehdatakseni pyytää apua sen sijaan, että mies luikahti ujosti piiloon pyöräsuojaan. Luulin aina, ettei missään kerrostalossa oikeasti voi olla sellaista meininkiä kuin Salkkareissa ja Kotikadulla annetaan ymmärtää mutta kyllä näemmä voi. Manselassa, täällä Hämeen sydänmailla, on tyystin erilaista: ei leisku meillä lempi, ei kierrätetä poika- eli tyttöystäviä, ei vaikka se niin kätevää olisikin [Oskarin isäkin on aika namun näköinen], ei ole heippalaputtajia, ei kyräilyä, ei mitään. Vaikka naapurinsa pyykinpesun aikataulut, perhekriisit, pikkujoulujen loppumisajat ja musiikkimaun tunnenkin hämmentävän hyvin viemäreiden, pattereiden ja ohuiden seinien välittämän tiedon perusteella, en silti tiedä, kuka naapureista on se, joka katsoo aina puoliysin uutiset isolla äänellä, en tiedä kuka on se, joka könysi Aamulehden kanssa samaan aikaan kotiin, en tiedä kuka kolmen aikaan yöllä saa potkua suomi-iskelmistä enkä sitäkään, minkä näköinen naapuri pitää äänekästä puhkumista aamupuolikuudelta vessassaan. Ei sillä, että haluaisinkaan tietää.

Philipsin äänipää oli muuten rikki, ollut ilmeisesti alusta alkaen, että se siitä hymyttömän pönäkästä selityksestä, että ei niiden kuulukaan kaikkia vuokraamon kuvia näyttää. No ei kai, jos äänipäät ovat niissä rikki jo tehtaalla. Olin laitetta hakiessani henkisesti valmistautunut inttämään epäillen, että mitään sille kuitenkaan ole muuta tehty kuin valohoitoa annettu, mutta yllättäen iloinen asentaja sanoi, että on aina helpotus löytää selkeä rikkinäinen osa niin ei tarvi arvailla, mistä toimimattomuus johtuu. Tuostakin saisi reviteltyä jotain pappismaista maalailua suuntaan, että ihmissuhteissakin olisi hyvä poistaa hiertävimmät kivet kengistä ja laittaa vaikka pohjalliset. Kylmäkin kun kerran on. No, toisen kerran.

Happy end siis ja jotain elähdyttävää elokuvaa katsomaan, jolla peitän iskelmän mestarit ja puoliysin uutiset ja totuttelen tosiasiaan, että kohta tulee lunta.

marraskuu 10, 2004

Virkanaisen salattu tieto

Miten saada tahtonsa läpi BesserWisserille? Aina vain tarpeellisemmaksi käyvän taidon aakkoset kokemuksen tummalla ja käheällä äänellä:

A) Älä lähde inttämään omaa kantaasi kaikkitietävällä äänellä.

B) Jos olet eri mieltä, ainoastaan pakastat BW:n suunnitelmat ikuiseen kohmaan eikä hän suostu liikahtamaan, ei edes voi, tietenkään, BW kun kerta on. Olet onnistut luomaan pattitilanteen.

C) Älä ainakaan kerro, miksi joku juttu ei kertakaikkiaan voi pelittää, vaan kysy häneltä kysymyksiä. BW:t rakastavat kysymyksiin vastaamista.

D) Vastauksia sorvatessaan he huomaavat sinun kantasi kelpoisuuden ja eipä aikaakaan, kun he itse ovat keksineet ne kaikki.

E) Tai menettele jotenkin muuten, kunhat saat BW:t uskomaan, että se, mitä sinä olet sanonut, onkin heidän oma ideansa.

Toimii aina.

Meander Family

PerhekuvaJoku on ehken saattanut saada virheellisen käsityksen, että asuisin yksin. Se on väärää tietoa ja puutteellista hahmotusta, perheeseen kuuluu liuta levottomia sieluja, jotka asustavat osoitettani säännöllisen epäsäännöllisesti mutta antavat minun pitää heitä perheenään, koska toinen toistamme ymmärtäen on niin paljon helpompaa lähteä joka aamu maailman tuulia vastustamaan. Piirsin perheestäni kuvan ja esitteleiksenkin perhe Meanderin vasemmalta oikealle.

Vili-Kerttu, tuo saparopäästäinen pikku veitikka on hauska tapaus, sen kanssa on hyvä lähteä baariin tai matkalle. Sillä ei ole mitään tolkkua minkään suhteen ja rahan päälle se ei ymmärrä mitään. Se nauraa silmät vesissä itselleen ja kavereiden jutuille, juo mielellään Irlannin kahvia, hellyttyy pienistä ja sen mielestä kaikki on kivoja ja kauniita ja elämä on keksittykin ihan vaan Kertun hauskuuttamiseksi.

Levoton-Leksa on meidän perheen äijä ja kuvittelee olevansa jonkinlainen johtaja. Hankala tapaus, kun sen kanssa ei aina oikein tiedä, että missä mennään ja miten päin ja mitä pitäisi tehdä kuinka pian ja miten. Leksa saattaa ottaa vasaran ja nakutella sillä piuhat listoihin, rakentaa hyllyn, leipoa kakun, hinkata hammasharjalla aamuviideltä suihkun kaakelien välit, pestä vessan keskellä yötä,irrottaa taulujen lasit ja pestä ne koneessa. Leksasta ei koskaan tiedä, mitä se saa päähänsä ja mihin aikaan. Se yrittää hiippailla sunnuntaiaamuisin varpaillaan muita herättämättä, mutta kaikkihan sen kuulee. Se puhiseekin aina kulkiessaan ja katselee ympärilleen aina _sillä silmällä_.

Niisku-Niisku on pieni ja hellyttävä olio, joka intoutuu aina silloin tällöin valtaamaan kämpän. Se tunteilee milloin mistäkin asiasta syynsä kammeten ja tulla tömähtää tuulilleen aina yhtä yllättäen ja käyttäytyy silloin kuin taivas olisi juuri pudonnut. Mutta sen kanssa pärjää, kun antaa sen nyyhkiä puhtinsa pois.

Lorvi-Leila on rasittava asuinkumppani, se valtaa tuolit ja sängyn ja levittelee tavaransa pitkinpoikin. Mitään se ei korjaa ja se leivänmuruttaa näppiksen ja kasaa lehtipinoja kunnes ne kaatuvat. Leilan kanssa on toisaalta helppo olla, kun se ei paljon vaadi, mitä nyt välillä pelottelee muita tukka pystyssä tyynyn kuva poskessa.

Pönkkö-Pirio, vankilassa olevan Pökki-Ollin henkinen sisko, piileskelee täällä milloin missäkin, pääsääntöisesti kuitenkin luimuaa keittiössä. Minä en oikein pidä Piriosta, en sen pinkeästä massusta vaikka useasti olen yrittänyt sen kanssa juttuun tulla. Mutta Pirio pitää minusta, kiehnää jatkuvasti ja nykii hihasta ja vetää jääkaapille, sen tekee aina mieli kaikkea herkkua ja niihin aika useasti lankeaakin. Raukka, ei sillä ole helppoa silläkään.

Haave-Helmi ei ole kuvassa, liekö taas katonrajassa leijumassa. Sen pöhköt maailmat ei juuri liippaa maan pintaa, mutta ei siitä kukaan välitä, sen annetaan olla omissa pössyissään. Harmiton ja helppo kaveri.

Perheestä osa on jo lentänyt maailmalle tai maatuu muistoissa, mutta heitä ei kaiholla ajatella, ei oikeastaan edes pahalla muistella. Aikansa kutakin ja tehtävänsä heilläkin oli. Iso-Fantti, PipoKireä ja Angsti-Armi opettivat muut arvostamaan omaa tapaansa elää. Mutta niitä ei tosiaan muistella.

Entä millainen äiti minä sitten tälle perheelle olen:

Goth MamaOlet noitamainen nainen! Mahdollisesti roolimallisi on Morticia Addams, ja vaatakomerosi keikaroi kohtalaisella määrällä mustaa. Muut äidit saattavat katsoa karsaasti mutta sinun lapsesi tietävät jo että muiden mielipiteillä ei ole väliä.

What kind of a freaky mother are you?

brought to you by Quizilla [Vinkki tuli Mummilasta.]

Pitää niin paikkansa.

marraskuu 9, 2004

DVD Osa VII

Philipsin luottohuoltola tekstasi, että kotiteatterini olisi noudettavissa. Hm, epäilyttävän nopeata toimintaa. Mutta hyvä, minä en valita. Huomenna töitten päälle noutamaan, huoltoasemahan on kustannuspaikaltani vain kivenheiton päässä.

Kysyin Repalta, miten nopeiten reissun heitän: jos oletan irtautuvani työpaikalta kello 16.00 ja neuvostohenkiseen jonotukseen varaan vain 15 minuuttia, niin olen kotona kello 17.45, jolloin olen istunut bussissa 38 minuuttia, kävellyt 2,1 km ja 30 minuuttia vauhdilla 70m/min, jonottanut 15 minuuttia ja odottanut bussia 22 minuuttia.

Phillipsi reppii muitakin.

[Aiemmin tapahtunut: osat I, II, III, IV, V ja VI]

Perfect eggs

Mansestadin urbaaneille autottomille on keskustassa syksystä, muistaakseni, lähtein ollut tarjolla Bilteman kaltainen tavarakeidas, Clas Ohlson. Keskeisestä sijainnistaan ja moniaisesta valikoimastaan huolimatta liikkeessä ei tarvitse tungoksessa tulla tuupituksi, perusmanselaiset kun eivät niin oudon nimiseen kauppaan mene, vaikka sen tuoteluettelokin on lähes biltemaattinen. Oolssonni on enimmäkseen ihan äijä mutta kaupan keittiövälineosastokin on naseva; mitä siellä ei ole, on isottelua ja turhaa keekoilua. Eilen melkein olin jo ostamassa esineen, jolla saa täydellisiä munia, kunnes muistin, että enhän minä enää sitä tarvitse, minähän käytän nykyisin pelkästään tekniikkaa.

Miten tulikin mieleeni; ajattelin eilen kantaa vähäisen korteni manselaisten kekoon vastaamalla kysymyksiin, joilla selvitetään, mikä on Suomen tyhmin kaupunki. Alun kangertelun jälkeen pääsin kyllä vauhtiin, mutta keskittymistäni häiritsi pahasti, kun toisella silmällä piti tarkkailla Peter Franzénia. Ne, jotka elokuvan katsoivat, tietävät, missä kohtaa tein testiä. Manse ei noussut listoilla, mikä laskettakoon Peterin syyksi.

Asiaan: tykkään reseptien keräämisestä ja jemmaamisesta ja minussa on viehätys keittokirjoihin, vaikka en juuri ruokaa ohjeista teekään. Sami Garamin keittokirja Aku Ankka : puolialaston kokki voisi tehdä poikkeuksen, sillä siitä selvinneisi usea mieltäni askarruttanut juttu, kuten miten valmistetaan haineväkeittoa tai muhennettua Punaisen meren merianturaa riikinkukonmunien, valkoisten tryffeleiden, kaakaopapukreemin ja villiaprikoosilohkojen kera. Erityisesti minun lapsen mieltäni aikanaan hämmensi, että miksi äiti koristeli kakut vasta paistamisen jälkeen, kun Mummo Ankka pystyi kätevästi paistamaan ne koristeineen. Niin, ja ne täydellisen kantikkaat munat....

Jos joku on säästynyt tiedolta, mitä nelikulmaiset munat olivat, niin tässä erittäin lyhyt oppimäärä: Aku työskenteli 70-luvulla museossa ja tiputti museon kokoelmiin kuuluvan kulmikkaan kiven, joka osoittautui kananmunaksi. Aku ja veljenpojat joutuivat sitten seikkailuun Etelä-Amerikkaan ja siellä hämmästyttävään laaksoon, josta munat olivat peräisin. Kaikki, jopa asukkaat, olivat kuution muotoisia laaksossa.

Nelikulmaiset munat ovat kiehtoneet useita mieliä ja ajatteluttaneet, että miksei tosiaan niin. Entä miten oikeaoppisesti kuutiomunista tehdään munakas tai kokkeli. Kokki Garam oli sitä mieltä, että kuutiomaisten munien paistaminen pyöreässä pannussa ei kertakaikkian käy ja teetti neliömäisen paistinpannun [mitenköhän sillä voi paistaa ympyriäisillä levyillä].

Nelikulmainen munakas valmistuu näin:

6 nelikulmaista munaa
2 dl kermaa
1 kulmikas sipuli
3 keitettyä kuutioperunaa
30 gr juustoa
Persiljaa, paprikaa, suolaa, pippuria ja öljyä

Riko munat kulhoon [luonnollisesti nelikulmaiseen] ja sekoittele rakenne rikki. Kerma ja mausteet sekaan. Kuutioperunat kuutioidaan sentin kuutioiksi ja sipulit puolta pienemmiksi. Neliskanttinen pannu kuumennetaan ja siihen öljyä ja perunoita ja sipuleita paistumaan. Munakasmassa perään ja sitä sitten työnnellään eestaas kunnes hyytyy ja sitten kansi päälle ja ootellaan. Kumotaan neliskanttiselle lautaselle ja päälle ripotellaan juustokuutioita, paprikakuutioita ja persiljaa.

GARAM, Sami
Aku Ankka : puolialaston kokki : Sami Garam kokkaa herkkuja Ankkalinnasta / [ruokaohjeet ja keittiövinkit Sami Garam] ; [valokuvat: Timo Viljakainen] ; [toimitus: Antti Hulkkonen ... et al.]. - [Helsinki] : Sanoma Magazines Finland, 2004. - 144 s. : kuv. ; 27 cm. ISBN 951-32-1714-0 (sid.)

Ruokaohje Nyt-liittestä [42/2004] ja Aku Ankka-tietämys Ankan toimittajalta Antti Hulkkoselta.

marraskuu 8, 2004

Merkillistä

Sammaleen vihreäAL:n yleisönosastossa on käyty keskustelua, miten tanssilavoilla pitäisi oikeaoppisesti tanssia ja oikea tanssihan sitten taas keskusteluttaa, että miten se käy. Erästä häiritsi tavattomasti, että jotkut ovat merkanneet itsensä pinsseillä ja erityisesti kirjoittajaa jurppi, että mielestään merkatut ovat halunneet erottua porukasta. No höh, tottahan he haluavat erottua, se kai pinssittämisen yksi tarkoitus on. Puhuttaneella rintamerkillä tanssipalstakeskustelijat erottavat toisensa ja voivat arvuutella, kuka on kenkin.

Miten olisi samalla periaatteella blogi-pinssi? Olisi jo vain kiva bongailla kaupungilla tuttuja pinssejä ja arvuutella, kukahan tuokin on, olisikohan Sami tai Riitta, Jussi, Heli, Juha, Laura, Birdy, Mikko, toinen Mikko, Joonas vai Viulu, Teekkari, Kirahvi, Lady Rosetta, Medisiinari, Tiedemies, Onnenmursu tai joku tästä tai tästä porukasta.

Pinssimerkittyjä voisivat tietenkin olla joka harrastelajin edustajat ja lisäväriä saisi vaikka kännäriin istutetulla aura-kameralla, tai miksei vaikka Sveitsin armeijan linkkariin voisi aura-kameran laittaa [miksei muuten kameraan voisi laittaa samoin tein linkkuveistä]. Ja mitkä edut: heti voisi luokittaa kumppanin mahdollisiin, mahdottomiin, toivottomiin, yhteistyökykyisiin ja haastellisiin. Säästyisi aikaa, kun mahdottomaksi osoittautuva yhtälö tunnistuisi heti kättelyssä.

Aura-kamera-kännäriä odotellessa voi Maikkarin sivuilla käydä testaamassa, minkä värinen on oma aurasi. Minä tunnustaudun vihreäksi.

Sammaleen vihreä metsän sävy aurassa muodostaa sillan fyysisen ja henksien maailman välille. Sammaleen vihreä ihminen kokee ensin ja analysoi sitten kokemansa. Sammaleen vihreä auran väri kertoo ihmisen tarpeesta turvallisuuteen, pysyvyyteen ja sekeään logiikkaan. Hän selviytyy parhaiten ympäristössä, jossa säännöt ovat selkeät ja rajat tarkat, jossa teon seuraukset ovat loogiset ja välittömät.

Sammaleen vihreä muistuttaa harmaata siinä, että he käsittelevät maailmaa hyvin analyyttisesti ja järjestelmällisesti, mutta sen ohella hänellä on harmaata ihmistä humattavasti intuitiivisempi kyky havainnoida ympäristöään.

Sammaleen vihreällä ihmisellä on yleensä kyky määrittää etäisyyksiä ja esineiden kokoja käsittämättömän tarkasti vain silmämääräisesti arvioimalla, tai kädessään punnitsemalla.

Sammaleen vihreän ihmisen suhde ympäristöönsä on sekä kokemukseen perustuva että vaistonvarainen.

Aurassasi voimakkaita: turkoosi;lila;sininen;harmaa;keltainen;magenta;okra;kristalli;

marraskuu 6, 2004

Hiljaa hyvä tulee

IlmankostutinVuokraisäntä on hankkinut uutta melankolian pellin alle: täällä on nyt niin hienoa, ettei tiedä, miten päin olisi. On kuin olisi perusteellisesti remontoidussa kodissa, jossa kodinkoneetkin on uusittu, tuttua ovat vain kaappien ja komeroiden sisältö.

Pyhäin miesten ratoksi ja remontoidun virtuaalikodin kunniaksi testi, Mikä kodinkone olet? Minä olen ilmankostutin: Olet varsin rauhallinen luonne, joka kumminkin henkii ympärilleen lämpöä ja rentoa oloa. Et välttämättä välitä olla huomion keskipisteenä, mutta muuten pidät seurasta ja ihmisten kanssa olemisesta. Työsi yleensä hoidat samalla periaatteella. Hiljaa hyvä tulee.

Olen jo pari kertaa laittanut anomuksen sisään lottotoimistoon ja niissä kaikissa oli yhteensä kahdeksassa rivissä kaikkinensa neljä oikein. Hirveän stressaavaa päättää, mitä numeroita ruksia. Lottonumeroiden valinnassa on jotain samaa kuin mummulassa oli perunoiden nostossa, päätöksen tekoa koko ajan: mikä hylätään, mikä menee siemenperunoiksi, mikä isojen joukkoon. Päätöksiä, päätöksiä toisensa perään.

Vaan tänään eipä tarvi päättää mitään, tänään ei ole mikään päivä, ei lauantai, ei arki, ei oikein pyhäkään. Minä tykkään näistä: ei tarvi tuntea sisäistä pakotetta mihinkään hyödylliseen ryhtymisestä, kun on kerran pyhä. Ja on mukava laiskotella, kun huomenna ei olekaan arki. Huomiseen asti aikaa päättää käydä kioskilla jätttämässä taas se anomus, arpokoon kone tällä kertaa. Hiljaa hyvä tulee.

marraskuu 5, 2004

Käsityöllä ja vaivalla

VerkarantaEilen töistä lähdettyä suunnistin kaupungille, kun oli muka asioita. Tiesin, että on, koska koko päivän ajattelin, että pitää mennä. Kun on niitä asioitakin. En sitten kuitenkaan muistanut keskustassa yhtään, että mitä asioita. Enkä muista vieläkään muuta kuin, että piti muistaa jotain. Useimmiten muistamattomuuteen auttaa, kun palaa sinne, missä asian viimeksi muisti, mutta en muistanut sitäkään, missä se tapahtui. Töissä varmaan, mutta sinne en takaisin tokikaan sen tähden viitsinyt lähteä, eikä se nyt edes ollut varmaa, muistinkokaan sielläkään. Mutta koska kerran kaupungilla olin, niin piti jotain hyödyllistä tehdä, olisi vähän niinkuin touhukkaampi olo, ajattelin. Katselin sitten tavarataivaisiin sillä silmällä, että niitä joululahjoja voisi nyt miettiä vakavasti. Nyt eikä ensi kuussa, jolloin koko kaupunki on tuskissaan sitä tekemässä. Kaikkea kun ei itse osaa tehdä, vaikka itsetekoiset lahjat olisivat mukavampia antaa. Niiden mukanahan ojentuu enemmän kuin se tavara, joka muuntuu lahjaksi varsinaisesti vasta siihen ammennetun henkilökohtaisuuden ja vain saajalle uhratun ajan, ajatusten ja välittämisen marinaadissa muhittuaan. On tietty niitäkin lahjoja, joita ei voi paketoida; lämpöä, rakkautta, ystävyyttä, hellyyttä, lojaalisuutta. Siltä saralta ei vaihtoehdot lopu.

Kokeilin uutta, pientä ja kasevaa kameran jalustaa ja otin harjoitteeksi pimeässä kuvia. Suurin osa olikin tosi pimeitä ja tärähtäneitä, koska kylmä tärisytti käsiä ja kädet kameraa. Kohtuullisesti onnistui kuva Käsi- ja taideteollisuuskeskus Verkarannasta.

Käsityöstä tulikin mieleeni, että ihan kohta tulee minulle mies kylään. Otin jo sukan pois ovikellosta, että tuo saa soitettua tulonsa julki. Reiska tulee kalupakin kanssa ja vaihtaa särkyneen tilalle uuden. Luulenpa että tulee olemaan ilo silmälle. Ne kauniin kiiltävät hana ja lavuaari.

Poikien on kai joskus vaikea keksiä tytöille lahjaa ja päinvastoin. Helpotan tehtävää: tässä yksi varteenotettava vaihtoehto.

marraskuu 4, 2004

DVD Osa VI

Soitin sitten Philipsin konttoriin uudelleen; tällä kertaa valitsin ykkösen [audio- ja videolaitteet], viimeksi valitsin kodinkoneet, tai mitään valinnut, se jää, jos ei mitään tee [on siinäkin vaihtoehdot]. No en sitä sitten jäänyt pohtimaan tällä kertaa, vaan esitin asiani eri tytölle. Tämä sanomaan _taas_, että ei niillä aina voi katsoa vuokrakuvia. Olin tähän valmistatutunut ja kerroin, mitä meinasinkin. Johon palveluhenkilö kysymään, että mikäänkö ei näy. Johon minä, että näkyi siitä yhdestä kerran vähän, kun onnistuin pääsemään kolmannella yrittämällä aloitusvalikosta yli ja pikakelaamaan hengittämättä loppuun ja sieltä sitten taaksepäin katselin.

Olisi pitänyt jättää tunnustamatta, nyt yhteystietoni saa tietenkin rekisterimerkinnän "asiakas on [ruma sana] ja natkuttaa turhaan", ja palveluhenkilön tietsikka ryhtyy vilkuttamaan punaista aina, kun soitan. Mutta kun minä olen niin minä, tunnustaisin vaikka Bodomin murhat, jos vaan tiukasti kysytään.

DVD Osa V

Sain eilen vihdoin roudattua sen jo tutun DVD-pelaajani [aiemmin tapahtunut: osat I, II, III ja IV] takuuhuoltoliikkeeseen, joka minulle pääkallon paikalta neuvottiin ja herramunvereni, oli kuin olisi sädettänyt itsensä neuvostoaikaan. Niin tylyä ja nihkeätä asiakaspalvelijaa en olekaan nähnyt naisen muistiin, ja se on tunnetusti pitkä ja sitkeä. Keski-ikäinen kultakorutettu nainen pönötti huonessa, joka oli umpitiukkaan ahdettu noutamista odottavia norsunpennun kokoisia telkkareita. Asiakkaita jonossa kullakin mikäkin laite sylissään, mutta rouva ei kiirettä pitänyt. Edelläni oleva poika melkein itkua väänsi, kun kerbeeros yritti saada tunnustusta kaatumisesta tai mistä tahansa, jolla voisi torjua takuukorjauksen.

Puolen tunnin punerrusharjoituksen jälkeen päivänsäde armollisesti kysyi, mikä on rikki ja selitykseeni laitteen pelaamattomuudesta ja vuokravideoihin kohdistuvasta hyljeksinnästä tämä hymytyttöpatsasta turhaan ikänsä kaihonnut nainen sanoo, että ne vuokraamojen kuvat nyt on semmosia, ettei ne aina näy. Ja minä siihen, että olenkohan ymmärtänyt jotain väärin, eikö DVD-laitteen pääasiallinen tehtävä ole pelata elokuvia, myös vuokrattuja. Rouva oli eri mieltä. Ei toisn osannut selittää, miksi Philips tekee laitteita, joilla ei voi tehdä sitä, mihin laite on tehty.

Hyvin nihkeästi silmiään pyöritellen otti pelaajani sitten vastaan. Kestää kuulemma ainakin kaksi viikkoa, tosin riippuen siitä, mitä he päättävät tehdä sille, kunhan ensin ottavat sen työn alle, kun ehtivät ja sitten _jos_ he sen korjaavat, niin uusien osien saaminen kestää taas. Ei siinä mitään, kestää minkä kestää, mutta yrittäessäni yskähdellä maahantuojan auttavan naisäänen antaneen viitenumeron, jolla numerolla huoltoliikkeen olisi tarkoitus asioida pääkonttoriin päin ensin katsottuaan, mikä vika on, jotta herra pääherra Philips voi arvioida korjataanko vaiko vaihdetaanko, mutta tämä aarre asiakaspalvelijoiden joukossa sanoi koppavasti, että "kyllä me täällä ihan itse teemme päätökset". Ei huolinut numeroa. Asenne oli sitä luokkaa, että en pitäisi mahdottomana, jos laitettani ei katsota enempää aikaa kuin mitä kuluu sen siirtämiseen tiskiltä hyllylle.

Ärsyttää tommonen asenne. Taidankin soittaa sinne Philipsille ja sanoa, että teillä kuulemma tehdään DVD-laitteita, joilla ei ole tarkoituskaan katsoa vuokrakuvia. Että semmosen asian voisi kertoa ennen kuin asiakas ostaa koko laitetta.

Tahtoo takaisin wanhanajan koneet, joissa ei ole turhia liikkuvia osia.

Maa on niin väärällään vääryyttä.


Kuva: Christopher Mendola

marraskuu 3, 2004

Äijänä

KuplaMaikkarin äijä-sivuilla voi testata, mikä auto olisi.

Olet uusi Volkswagen Kupla!

Olet hyväntuulinen ja persoonallinen retrotyyppi, jonka pipo ei juuri mistään kiristä. Olet hyvä ystävä kavereillesi ja hellä poikaystävä tytöllesi. Aika ei tule pitkäksi seurassasi, koska sisälläsi asuu se ilkikurinen pieni poika, joka ei koskaan kasva aivan aikuiseksi. Osaat arvostaa laatua ja luotettavuutta, mutta persoonallisuus on kuitenkin sinulle tärkeää. Olet söpö!

So true!

Korkoa koroille

Elän päivittäisen kodin ulkopuolisen elämäni pääasiassa koroilla. Tyhmää, tottakai, ja koska en kehtaa selittää käytöstäni pelkästään turhamaisuudella, käännän arveluttavan elämäntapani kansantaloudellisesti merkittäväksi ja positiivismerkkiseksi. Eilen oli taas aika viedä parit korkeakorkoiset kuuden ja puolen euron remonttiin: koroillaan elävä naisihminen kun kuluttaa korkojaan aika tiuhaan tahtiin. Herrahenkilö, joka on tullut tutuksi vuosien mittaan tämän meitä yhdistävän korkeakorkoisen elämäntapani johdosta, sanoi hyväntahtoisesti myhäillen, että nykyään ei enää korot kauaa kestä, ei etenkään näin korkeat. Johon minä että "eikös se ole hyvä vaan, saat sinäkin minun koroillani ostaa leivän päälle makkaraa", hauska kun mielestäni joskus olen. Tämä vanhanajan herrasmies vinkkasi somasti silmää ja sanoi, että "kyllä noin viehättävä nainen voi tulla tänne käymään ihan ilman korkojakin". Minua onkin sanottu viehättäväksi viimeksi, tuota... ööö....ei koskaan. Oli jo aikakin. Suutarini on hieno mies, ymmärtää naisen mielen päälle.

Sanojen nostattama hyvä olo taikoi hymyn huulille ja hymyhän tunnetusti kirkastaa arkisemmankin ilmeen, joten eipä aikaakaan, kun jo tunsinkin itseni viehättäväksi ihmiseksi ja sellainenhan saa parempaa palvelua kaupoissa ja siitäkös hyvä mieleni lisääntyi vaan. Ping-pong. Noin helppoa se on. Onneksi kukaan ei osunut naama nurin päin päässä tielleni, niin sain pitää viehättävyyteni. Minkäköhän tähden noinkin yksinkertaista ilmiötä ei hyödynnetä enemmän? Helpottaisi kaikkien elämää, jos kiiitosta annettaisiin enemmän ja maustettaisiin se hyvällä tuulella, hymyllä, arkipäivän huomionosoituksilla, aidolla osanottamisella, toistensa ymmärtämisellä ja positiivisella asenteella eikä tekisi ollenkaan huonoa vähän kehaistakin kaveria silloin tällöin.

Pinserilän kirjoittajaopiston viehkoimpia ja empaattisimpia naisia on Marleena, jonka yllättävä paluu talvilukukaudelle ilahdutti. Kesät talvet osaa taitavasti luoda ympärilleen kynttilänhämyisen, hiljaista musiikkia taustalla soittavan kiireettömän olon ja tarjoaa tulijalle pehmeän lepotuolin, jossa on rauhoittavaa hetki oleilla. Sieltä lähtee aina hiukan seestyneempänä matkaan. Se on taitolaji, olla viehättävä.

marraskuu 2, 2004

Ergonomian etuja

Täysikuu ja valvotut yöt yllättivät salakavalasti virkanaisen, joka suoritti rutiinimaista webbisivujen päivitystä. Silmät painuivat kiinni toistuvasti ja pieneksi hetkeksi virkanaisen pää sitten lopulta retkahti: hän nukahti työpöytänsä ääreen. Noloa. Onneksi ergonomisesti oikein muotoiltu pehmeä tuki esti suuremman kolhun muotoutumisen otsalohkoon.

Olisi siinä ollut naapureilla ihmettelemistä, että itsekö tuo raasu itseään päähän mätkii. Hyvä niin, säästyipähän olematon ukkokulta perheväkivaltasyytöksiltä. Miten lie vastaisi naapurien kysymyksiin: "Et sitten ole lopettanut tyttöystäväsi hakkaamista?" "En, eikun olen, eikun siis ..."

Suuria Haaveita I

KaraoketähtiMinä en osaa laulaa. Minulla oli koulussa todistuksessa laulusta seiska, mutta se tuli puhtaasti musiikin teoriasta ja nousi vitosesta vasta, kun lakkasin laulamasta, opettajan ehdotuksesta. Numero ei siis tullut edes rohkeudesta kapinoida, erittäin säälittävää. Olen aina ollut suuresti kateellinen niille armoitetuille lahjakkaille, joita on siunattu lauluäänellä. Tai edes rohkeudella laulaa, vaikka ei olisi ääntäkään. Jos vaikka sitä rohkeutta edes olisi, niin laulaisin illat pitkät karaokea. Kateuden sekaisella ihailulla olen joskus tirkistellyt karaoke-baareissa, että voi kun jospa joskus minäkin.

Lähimpänä karaoke-laulantaa olin kerran yksillä synttäreillä, kun tyttöjen kanssa lauloimme sankarille kuorossa Lulun. Mielessä väikkyy kuitenkin kuva, miten esitykseni Sata suudelmaa täyttäisi kuulijoiden päät villeillä fantasioilla. Osaisin tietenkin sanat ulkoa, ettei niitä tarvitsisi seinältä lukea, pitäisin mikkiä ammattimaisen rennosti huulissa melkein kiinni, yläviistoon sojottaen ja mikin piuha käden ympäri kiedottuna, peukalo mikin ja huulten välissä, niinkuin melkein pro. Lantion ja pään heitot olisivat hallittuja ja hekumallisia, ja laulaisin itseni yleisöni sydämiin. Oikeata pään liikettä pitäisi tietenkin harjoitella: sellainen hillitty kiepautus, muistanette Guntherilta. Ja aplodit huumaisivat minut, savuinen karaoke-baari muuttuisi toiseksi kodikseni, Campari-pullo nostettaisiin alemmalle hyllylle vain minua varten ja sinuttelisin karaoke-isäntää ja muita taiteilijoita. Illemmalla laulaisin sitten Lulun yöntummalla äänelläni ja jäisin väikkymään kuulijoiden uniin.

Piskeri-baarin karaokeillan suurin tähti, itseoikeutettu gräänd ould mään, thö dääd, van änd ounli: Sedis, olet minun esikuvani. Kun saisi edes olla tanssityttönä.

Olisi elämää se.

Lulu

säv. Jukka Alihanka
san. A. Alihanka - J. Alihanka

Lululla oli kolme mieltä,
Lululla oli kolme mieltä,
ja yksi niistä valtasi hänet iltaisin.

Hän illalla kohtasi rappiomiehet,
illalla kohtasi rappiomiehet,
myrkyistä kuiskien,
rumuutta palvoen.

Muuten hän oli niin kuin
yksi meistä vain,
hän rokkia rakastaa
ja öisiä katuja.

Muuten hän oli niin kuin
yksi meistä vain,
hän rokkia rakastaa
ja öisiä katuja.

Päivällä oli toinen mieli,
kun töihin kiiruhti hoitaja pieni,
ei kiinnosta paljoa työt,
silti ilmeet ylpeän.

Normiriemu valtasi heidät,
normiriemu valtasi heidät,
kahvihuoneen kalpeat
sairaanhoitajat.

Muuten hän oli niin kuin
yksi heistä vain,
hän rokkia rakastaa
ja koukussa kiemurtaa.

Muuten hän oli niin kuin
yksi heistä vain,
hän rokkia rakastaa
ja himmeitä valoja.

Lululla oli kolmas mieli,
asematunnelin ovenpieli
houkutti häntä
ja viivytti kaipuun kuolemaa.

Asiaton oleskelu asemilla,
heikkojen siitä on hyvä olla,
lähdön läheisyydestä
he turvaa saa.

Muuten hän oli niin kuin
yksi heistä vain,
hän rokkia rakastaa
ja lähdön tunnelmaa.

Muuten hän oli niin kuin
yksi heistä vain,
hän rokkia rakastaa
ja öisiä katuja.

marraskuu 1, 2004

Annatko höyläyttää itseäsi

DVD:n laitekettuiluun kyllämystyneenä soitin Philipsille sekä laitteen myyneelle liikkeelle. Molemmista autettiin naista mäen alta sen kuin ehdittiin: Philips neuvoi, miten laitteen takaa näkee, milloin se on tehty ja annettiin takuuhuollon osoite ja viitekoodi, jolla voin asioida. Liikkeestä sanottiin, että laitteen EAN-koodilla he voivat tulostaa uuden kuitin, jonka voin sieltä noutaa.

Hiukan hämmennystä herätti kyllä asiakaspalvelun kysymys, käytinkö Plussa-korttia ostaessani. He nimittäin sen tiedon avulla voivat kaivaa tiedostoistaan helposti ostokseni ajankohdan. Mitenkäs se nyt niin? Eikös asian pitänyt olla siten, että korteilta tiedot eivät tallennu mihinkään? Mitähän kaikkea minusta onkaan ehtinyt höylääntyä: naisihminen, syö epäterveellisesti ja epäsäännöllisesti, juo olutta, ei lapsia, ei lue lehtiä, ei kotieläimiä. Onko seuraava askel se, että saan täsmämainoksia postiluukkuun? Onneksi lakkasin höyläyttämästä itseäni jo aika päiviä sitten. Tai onneksi ja onneksi; nyt saisin helposti sen kuitin.

Elinkaarisillasta

TammerkoskiElävätköhän kodin pikku laitteet jotain omaa, kunkin kodin yhteistä koneiden biorytmiä, noudattavatko jotain koneiden kodinsisäistä sanatonta sopimusta. Onko kodinkoneisiin asennettu joku antenni, joka haistaa uutena taloon tullessaan siellä jo oleilevien laitteiden rytmit ja asentaa itsensä noudattamaan sen kodin koneiden omaa omituista elinkaartaan. Miten muuten voi olla selitettävissä, että nuo äidin pikku apurit laukeilevat yksi toisensa jälkeen toimitettuaan ensin rahisematta virkaansa kuukaudesta ja vuodesta toiseen.

Ensin minulta hajosi omia aikojaan lavuaari, sitten kameran laturi sanoi suhteen irti ja nyt DVD-soitin lakkasi pelaamasta elokuvia. Tai pelaahan se, mutta vain pakasta otettuja, naarmuttomia, pienikin särö, niin ei tapahdu mitään. Ja viattomia levyjähän ei tietenkään saa vuokraamoista. Ja vuokraamo ei luonnollisestikaan korvaa mitään, vaikka asiakas ei nähnyt elokuvista kuin korkeintaan vilauksen valikoista. Hyvänä asiana voinee pitää sitä, ettei se sentään syyttänyt minua niiden naarmuttamisesta ja ottanut korvausta. Silti en sieltä vuokraa enää mitään. No, enhän minä voisi niitä katsoakaan, joten aika helppo toteuttaa tämä boikotti.

Ei ole vuottakaan, kun laite rantautui osoitteeseeni ja siinä olisi takuuaikaa jäljellä, mutta en löydä ostokuittia, kuinkas muuten. Mikä sinänsä ei olisi ihme, mutta kun olen sitä uskollisesti rahamassini sivulokerossa säilönyt ihan äsköisiin aikoihin asti, jolloin käsittämättömässä mielenhäiriössä heivasin kaikki kuitit pois [juuei, ei voi selittää, miksi]. Naisen logiikkaa parhaimmillaan. Enkä tietenkään siirtänyt niitä piirongin laatikkoon, niin kuin kunnon ihmiset tekisivät. Vaan jonnekin, josta niitä nyt en löydä. Luultavasti roskiin. Siis laitteen voisi takuukorjauttaa, mutta ilman ostokuittia se nyt ei vaan käy. Kävisiköhän päiväkirjamerkintä todisteesta ostopäivästä Philipsille.

Nyt katselen epäluuloisesti koneitani, mikä niistä seuraavaksi sanoo työsopimuksen irti.



Tilaa RSS-syöte