Blogi-sanaa käytän sen eri taivutusmuodoissaan puhuessani muiden polkkaajien kanssa, koska se lyhyydessään kertoo kaiken tarpeellisen, mehän kyllä itse tiedämme, mitä kaikkea tähän touhuun liittyy. Jos puhun harrastuksestani muille, kerron kirjoittavani verkkopäiväkirjaa tai kirjoittavani päiväkirjaa, jota kuka tahansa voi lukea netistä tai saatan joskus yrittää hienostella kertomalla harrastavani kirjoittamista, jotka julkaisen verkossa, siis jonkinlaisia kolumnien yritelmiä.

Kaikkia käyttämiäni määritelmiä ohjaa se, että yritän asettaa sanani kuvaamaan harrastettani mahdollisimman kattavasti ja osuvasti kunkin kuulijan oman maailmankuvan termeillä. Jos kertoisin äidilleni ja isälleni, kertoisin varmaan vaan kirjoittavani ja julkaisevani niitä verkossa, josta niitä voi lukea tietokoneilla, mikä olisi heidän mielestään epäilemättä hirveän hienoa, bloggaajille bloggaan, internetistä jotain tietäville kertoisin kirjoittavani verkkopäiväkirjaa. Kaikilla tavoilla mielestäni kuvaan omaa kirjoittamistani oikealla tavalla: sisältö on päiväkirja ja muoto on verkossa ilmestyvä helposti luetteva ja blogiksi on sitä helppo kutsua, koska se sana kertoo tietäville, mitä se on.

Minä olen päiväkirjoittaja. Päiväkirjailija kuulostaa jo kovin hienolta, mutta sinne on pyrkimys. Haluani kuulua verkkopäiväkirja-jengiin perustelen sillä, että kaikki tänne kirjoittamani sanat lähtevät minun päivistäni, omista kokemuksistani, ajatuksistani ja huomioistani. Verkkoon kirjoitan siksi, että näillä olisi lukijoita ja koska oletan, että muita tuskin kiinnostaa pieni ja vaatimaton elämäni oman napani ympärillä, yritän katsoa oman elämäni kautta yleisempiä ilmiöitä, arkisia havaintoja ja sitä kautta oppia ymmärtämään elämää paremmin. Kirjoitan siitä, mistä jotain tiedän, arjesta ja naisena olemisesta tyylillä, jonka parhaiten taidan: tarkkaillen pieniä asioita ja niistä iloa irti yrittäen. Muutahan minulla ei ole ja muusta en mitään tiedä. Niistä kirjoittavat ne, jotka niistä tietävät. Minä yritän kirjoittaa niin, että lukijani voivat löytää samoja pieniä asioita omista elämistään ja mahdollisesti kokea joskus sen läikähdyksen, että onpa hassua, tuohan on ihan kuin minun elämästäni, noinhan minullekin käy, noinhan minäkin ajattelen. Ja läikähdyksestä kokea yhteisöllisyyden ilon.

Lukijat ovat siis minulle tärkeitä, en kai tänne muuten kirjoittaisi. He ovat tärkeitä, koska koen tämän yhteisöllisyyden merkittäväksi. Yhteisöllisyydestä saan arkisesta elämästäni muuten puuttuvan elähdyttävän ja ilahduttavan vuorovaikutuksen ilon. Millä muulla tavalla olisin tutustunut näin moniin erilaisiin ihmisiin, missä muualla olisin ikinä jutellut eri puolilta maailmaa messupianossa kylässä käyvien lukijoiden kanssa. Missä muualla olisin törmännyt naapurin matematiikan opiskelijaan ja teekkareihin, muissa kaupungeissa asuviin virka- tai sielunsiskoihin tai -veljiin tai kaukana maailmalla asuviin kirjoittajiin ja ajattelijoihin. Missä muualla olisimme löytäneet yhteisen kielen puhua tavallisista, kaikkia kohdanneista pienistä asioista. Missä muualla olisin päässyt osalliseksi yhteisöstä, jonne kuuluminen on ilo ja kunnia.

Minun kirjoitukseni ovat vain se arkisempi, halvimmasta juustosta tehty versio juustofonduesta keittiön pöydällä, jonka äärellä voi ystävät käydä dippaamassa tarjousranskista ja kenenkään ei tarvitse ajatella, ettei osaa dipata tai tiedä, miten se tapahtuu tai että se olisi vaikeaa tai liian eksoottisen makuista. Hienommat ravintolat tarjoavat samaa hienommista juustoista paremmin valmistettuna ja niiden ääressä voi keskustella tärkeämmistä asioista fiksummat ja taitavammat. Minä olen enemmän kotonani yksinkertaisten, helppojen, mukavien ja mutkattomien asioiden äärellä.

Sitähän se polkkaaminen on: mukavaa, reipasta ja helpporytmistä. Vaatii pientä tekniikkaharjoittelua, mutta kun sen oppii, ei se kysy kuin heittäytymistä.