« Tunneäly hoi, älä jätä | Pääsivu| Tie »

Oikeammassa olemisesta

pillow.jpgEi enää hädän päivää eikä yötä itsenäisillä naisilla; on keksitty tyyny ihan meitä varten. Pää kainalossa onkin tänään leppoista katsoa TV2:n Dokumenttiprojekti, jossa naiset puhuvat seksistä ennakkotietojen mukaan avoimesti ja televisiolle harvinaisen suorasti. Blogistanissakin suuri seksikeskustelu käy vilkkaana edelleen niin monella areenalla, että seuraaminen käy työlääksi. Äitiyskeskustelu ehti jo hiipua, mutta onneksi lopputuotteesta syntyi uusi keskustelu. Avautuminen on hienoa.

Ihmisten välisissä suhteissa on niin tuhatmiljoonaa eri tekijää, että en menisi sormella ehdottomasti osoittamaan, miten pitää elää tai olla elämättä. Oli sitten kyse kumppanista, satunnaisesta kanssakulkijasta, eri uskontoa, maailmankatsomusta tai seksuaalista suuntautumista tunnustavasta ihmisestä tai marketin perunalaarin ääressä pottujaan valikoivasta asiakkaasta, helpottuisi kaikkien elämä, jos hiukan otettaisiin huomioon, edes hetkeksi pysähdyttäisiin miettimään, että miltä tuosta toisesta tuntuu. Lapset mekastakoot kotonansa, jos äitien korvat kestävät, juoskoot sydämiensä kyllyydestä siellä, missä lasten on turvallista juosta [tai koirien ja kissojenkin, sanottakoon nyt sekin], aikuiset temmeltäkööt sänkykamareissaan kukin tahtonsa mukaan ja tahtiin, mutta aikuinen on aikuinen ja sen pitäisi kantaa vastuunsa sekä itsestään, toisistaan että jälkikasvustaan. Olisihan se somaa ja mukavaa, jos jokainen voisi toimia niin kuin itselle parhaiten sopisi, olla kuin elo pellossa ja viisveisata, satuttaako toista mieleen tai lihaan. Vaan kun se ei oikein käy, kun me emme ole yksin. Jos minä haluan, että minut otetaan huomioon, niin kohtuullista on, että minä otan puolestani muut huomioon. Mitä siitäkin tulisi, jos kaikki päättäisivät tehdä ihan miltä itsestä parhaimmalta tuntuu. Tai tehkööt vaikka senkin, jos se ei vaikuta kenenkään toisen elämään, mutta kun vaikuttaa, ellei ole erakkokalastaja Perämerellä. Minä en tiedä kalastamisesta mitään, joten minun on otettava muut huomioon ja vastapalvelukseksi en välittäisi saada perunasta päin näköä tai kuunnella pilliin vihellystä korvan juuressa.

Tänään alkavat Hullut päivät. Siellä on aina niin rankkaa, kun puolitoistametristä eivät huomaa ne hassusti pukeutuneet kassahenkilöt ja joutuu isojen selkien takaa kurottautumaan näkösämmälle, jotta saisi suorittaa maksuvelvoitteensa. Jos kerran kersat saa puhaltaa pilliin, niin kyllä minunkin täytyisi saada.

Jälkipuheet

Miksi me sitten eläisimme, ellei tarkoitus ole tehdä elosta helpompaa toinen toisillemme?

tämä hassusti pukeutuva kassahenkilö lupaa huomata sinut! suuntaat vaan asustekassalle, silmät kiinni, käsi pystyyn ja ohi jonon tiskille. niin ne hullaantuneet puolituiset mummotkin tekevät eikä kukaan mahda niille mitään :)

Ihanaa! Kiitos kassatoimihenkilöiden nörttiyden olen löytävä pelastavan enkelin Stokkalta. Asustekassahan on se alakerran sukkakassa?

Puolituinen mummo:D ,niinhn ne tosiaan tekevät.

Satunnainen kulkija on oikeassa ja sen todistaa juuri kassahenkilö.

Klassinen "jos sinä rapsutat minua, minä rapsutan sinua" toimii paviaaneillakin, myös näköjään teeveen mukaan Korkeasaaressa. Kunpa me ihmisetkin osaisimme löytää siitä totuuden siemenen.

Hullut päivät ovat vaarallinen laji eivätkä sovi kaksimetriselle blondillekaan. Siellä on niitä ostohysterian vallassa olevia vaarallisia ihmisyytensä unohtaneita.

Paviaanit on niin sympaattisia. Ne liittyvät muistoissani isoon maailman, kun pääsi sieltä kaukaa idästä isoon kaupunkiin ja näki ihmeellisiä eläimiä. Paviaaneja olisin katsonut vaikka koko päivän, ne on niin inhimillisiä. Enemmän kuin monet ihmiset.

Ainakaan ostohysteeriset puolituiset mummot, joita ei kehtaa työntää sivuunkaan tai saa lukea yleisönosastolta, että "joku pieni ja kiukkuinen nainen murisi Stokkalla mummuille ja näytti niille kyynärpäätä ja samalla puhalsi pilliin. Valkotakkiset tuli onneksi ja vei sen sitten rauhoittumaan."

Ennen muinoin tuollainen paviaanienkin harjoittama toisen selän rapsuttaminen, naapurien ja läheisten kunnioittaminen ja huomioon ottaminen ja kaikenlainen oravannahkakauppa olivat luonteva osa jokapäiväistä elämää. Missä ihmeen välissä tämä maailma lipsahti tähän ynseään oman napanöyhtän tarkasteluun.

Lapsethan oppivat mitä vaan, kun opetetaan ja minkä lapsena oppii sen aikuisena taitaa: olisikohan se toisten huomioiminen sittenkin ihan siellä kotikasvatuksessa jäänyt vähemmälle.

Hei! Tahtoo tuollaisen tyynyn!

(On se aito tavarakin edelleen matkassa, mutta ei elävän olennon kanssa voi nukkua kylki kyljessä koko yötä. Kuumuutta, luunmurskautumia, epämukavia asentoja, puutumisia. Silti olisi mukava kietoutua jonkin ympärille ja kietoa joku itsensä ympärille.)

Mäkin tahtoisin, mutta on kuulemma vain Jaappanissa myynnissä, toistaiseksi. Tosin kädentaitaja tuon piankin surauttaisi ja sille voisi samalla surauttaa erivärisiä paitoja. Tuo originaalin kauluspaita ei oikein tunnu parhaalta vaihtoehdolta.

Elävä olento, ah, jo vain olisi mukavampi.

Mitä jos laittaisi semmosen viirin vyötärölle kiinni mitä lapsilla on polkupyörissä? Sitten kassahenkilön luulisi huomaavan.

Tai päähän, niinkuin rivi-intiaanilla. Mutta jotain ääntäkin saisi kyllä olla. Jänisräikkä?

Luulin jo bonganneeni blokin pitäjän tyynykuvasta. Luulo ei ole tiedon väärtti.

No ei ihan lähelle. Tai vähän, nainen ja aika pieni, nukkuu somasti. Tunnistaisit kyllä.

Jos kommenttisi ei tule näkyviin, se on valitettavasti joutunut tahtomattani spämmifiltteriin ja sinne joutuneista en saa mitään ilmoitusta. Käyn mahdollisimman usein vapauttamassa siellä piileksivät. Olen pahoillani.



Tilaa RSS-syöte

Kuka?

Juttutupa