Eilen kuulin keskustelun, jossa mies ja nainen, ilmeisesti satunnaiset kulkijat, puhuivat suhteista. Nainen oli liikutetussa tilassa ja silloinhan naiset aika usein tuntevat tarvetta tilittäytyä, erityisesti vieraalle ja erityisesti miehelle. Elämä mätti, varsinkin ihmissuhde ja syynä se perinteinen: mies ei puhu eikä pistä tikkua ristiin suhteen hyväksi. Saati rakenna tulitikkutaloa. Mies kuunteli kohteliaasti, sanoi sitten, että me miehet nyt ollaan vähän sellaisia, ei me niin asioita mietitä ja hoideta, niitä sillä tavalla tule ajatelleeksi, että pitäisi niitä pähkiä, asiat on tai ei ole kunnossa. Samaan aikaan luin Iltasanomista juttua syistä, joilla toinen jätetään. Yksi pahimpia kompastuskiviä naisten mielestä oli miehen turha jaarittelu, se, että puhuu ja puhuu ja kertoo kaikesta kaiken ja vääntää pahimmoillaan siitä vielä vitsin. Miksiköhän meitä naisia naureskellaan epäloogisiksi.

Näinhän se on, asiat joko on tai ei ole kunnossa. Harvemmin ne paranevat puhumalla tai terapioimalla, kun joku asia oikeasti ja urakalla mättää. Kun rakkaus loppuu, se ei lopu ärsyttäviin pikkujuttuihin, vaan isompiin linjaerimielisyyksiin. Ja rakkautta voi hoitaa niinkin, kuin mies sanoi; antaa sen olla ja kasvaa, hoitamista on sekin, että tunnistaa hyvän suhteen ja kunnioittaa sitä eikä turhia mähki asian laitoja. Hyvä on hyvä. Huono suhde on kuin flunssa; sitä voi toki rohdoilla siirtää, mutta tauti iskee sitten kahta hurjemmin päälle. Parempi kertarytinä kuin ainainen kitinä.