Hullu viisas
Mitäköhän kaikkia patteja ja traumoja on jäänyt lapsuudesta mielen syövereihin vaikuttamaan nykyiseen käyttäytymiseeni ja reagointitapoihini. Sankoissa, hitaasti etenevissä joukoissa, niin kuin Hulluilla päivillä eilen, tunnen aina suljetun paikan kammoa, pakokauhistuttaa ja ahdistuttaa. Enkä myöskään voi koskaan missään laittaa vessan ovea säppiin, joten yritän toimittaa asiani taiteillen joko kädellä tai jalalla ovea kiinnipitäen. Juu, se olen minä vessassa, jos jalkaterä työntyy oven alta pitäen sitä epätoivoisella kouristusotteella kiinni. Selitän suljetun paikan kammoni sillä, että lapsena jäin pitkäksi aikaa nalkkiin vanhanaikaisen vessanoven taakse kunnes lukko oli purettu ulkoapäin. Vietin aikaani usein myös pimeissä komeroissa lukittuna. Älkää kysykö.
Eilen bussissa tullessani niiltä älyvapailta päiviltä, joilta en poikkeuksellisesti ostanut yhtään mustaa puseroa, katselin, kuinka äitiparka koko puolituntisen bussimatkan ajan jaksoi hymyillen nostaa lattialta papereita, jotka piltti heitteli sitä mukaa takaisin lattialle äidin rattaissa olleesta laukusta. Uudelleen ja uudelleen. Mutta piltti oli vain vuotinen, mitä sille olisi auttanut mitään sanoa. Koska äiti vaan hymyillen keräili paperit takaisin, rääpäle selvästi oletti, että hauska leikki, äiti nauraa, huvitanpa muoria.
Minä olisin sen kersan äitinä ottanut kassin pois. Ja isona lapsi sitten sanoisi, että äiti esti luovuuteni, sen nuppuna nostaessaan taiteellista päätään pakotti äiti minut tukahduttamaan ilmaisuni. Joutuisi lapsiparka hunningolle ja purkaisi pahaa oloaan mummuja potkimalla, ryyppäisi ja näyttäisi parhaimpina päivinään Valion maitomainoksen mieheltä, joka ei maitoa juo. Onneksi en ottanut kassia pois.
Ole nyt näitten kanssa hullu viisas.
Josta tulikin mieleeni tositarina Pitkäniemestä:
Eräs tunnettu tamperelainen sotaveteraani oli hoidossa osastolla 15.1. Hän oli hoidon alkuvaiheessa kovin touhukas eikä hänellä ollut ns. vapaakävelyä. Potilas halusi ylilääkärin puheille välttämättä ja pääsikin lopulta esittämään asiansa. Vuolaasti potilas kertoi, kuinka hänellä on oikeusjuttuja valmisteilla ja kuinka häntä syyttömästi pidetään Pitkäniemessä. Puhe oli sekavaa eikä ylilääkäri päässyt selvyyteen, mitä potilas itse asiassa halusi sanoa.
Lääkäri hernostui lopulta ja sanoi: "Mikä se teidän asianne oikeastaan oli?"
"Minä haluan välittömästi Tampereelle siviiliin!"
"Ei se nyt käy, kun teidän hoitonne on kesken. Lisäksi teidän puheenne syrjähtelee ja te ette ole vielä niin paljon tervehtynyt, että minä voisin luvata teidät pois."
"Ei minun puheeni syrjähtele. Minähän puhun asian vierestä asian yhteydessä."
Nenonen T, Kunnas T: Pitkäniemi nauraa 100 vuotta. Pitkäniemen perinneyhdistys 2000.
Jälkipuheet
Tuo kuvaus hitaasti matavan ihmismassan seassa tapahtuvasta mielen reaktiosta olisi voinut olla ihan omasta kynästä.
Itse olen jäljittänyt oireilun syyn siihen kertaan, kun kahdenvuotiaana jäin Itämerta kyntävällä autolautalla autokannen alla sijaitsevassa kerroksessa naistenhuoneessa lukon taa. Sitä odoteltiin ensin äitiä, sitten äidin kera hyttiemäntää ja lopulta porukalla käsistään kätevää mieshenkilöä, joka lopulta, noin tunnin odotuksen jälkeen, purki lukon.
Äitini kertoman mukaan mukavuuslaitoksesta vapautunut lapsi oli hysteerinen.
Eivät ole sen jälkeen viehättäneet risteilylaivat eivätkä ahtaat paikat.
Autolauttojen pinnan alaiset osuudet ovat jotain, jota en pysty edes ajattelemaan ja ikkunattomat hissit pistävät kävelemään.
No, säästyypä rahat laivamatkoista ja nouseepa kunto kävellessä.
Tungos on kamala asia, tulee mieleen Roskilde sinä vuonna kun porukkaa kuoli kuin kärpäsiä Pearl Jamin keikan aikana.
Sen sijaan minun pikkuveljeni taas kutsuvat minua komerossa kasvaneeksi, nimittäin minun "oma" leikkihuoneeni oli vaatekomeron lattia ja pari alinta hyllyä, siellä sai olla rauhassa, kun laittoi vielä oven lukkoon.
Sen sijaan hissit ovat paholaisen keksintö, samoin risteilylautat.
Kun näen kuvan jostain ISOSTA joukosta, en voi välttyä heti ahdistumasta pelkästä ajatuksesta olla siellä keskellä. No, ei ole pelkoa, kun en sellaiseen paikkaan tunkisi itseäni.
Ihmeen pitkäksi kuitenkin kasvoit siellä komerossa. Vai lakkasitko leikkimästä aika varhain ;)
Naapurin tyttö telkesi minut kuusivuotiaana asuintalomme pimeään kylmäkellariin. Vieläkin pelkään mennä kellariin yksin. Kyseinen tyttö on nykyisin erään helsinkiläisen levy-yhtiön johtoportaassa, ja vieläkin häneen törmätessäni muistuu mieleen samainen kauhunhetki, vaikkemme ole vaihtaneet sanaakaan yli kahteenkymmeneen vuoteen. Tokko edes tunnistaa minua enää. Eipä tiedä mitä teki! Toivottavasti ei kuitenkaan kohtele Suomen nuoria musiikillisia toivoja samaan tapaan.
Mea,
Komerossa kasvaminen täyttää lähes musroom managementin tunnusmerkit "keep them in the dark, and feed them shit", ei kai ihme, että pituutta kertyi, kun kroppa kai olisi tahtonut aurinkoon. ;-)
Kuinkahan paljon sisällämme asuu peikkoja, jotka ovat lapsuudessa syntyneitä liian rumia muistoja niitä muistaaksemme. Jotka nostavat karvaista päätään ja heittävät rumia varjojaan ja herättävät hämmennystä ja ihmettelyä, miksi joissain tilanteissa toimimme niin kuin toimimme.
Mary, Sinusta tuli siis sieniviljelmillä pitkävartinen Hoikkanuijakas ja minusta Männynkäpynahikas.
Muitakin vaihtoehtoja on, sanoo Sepon sieniopas.
Nyt en ala kehuskelemaan tämän syksyisellä sienisaalilla, en. Menee katu-uskottavuus jo muutenkin... Sepon sivuja tavataan meillä taajaan.
Eikös se ollut kiva juttu, että ko. äiti keksi lasta koko matkan huvittavan leikin? Saitte matkustaa iloisessa ilmapiirissä, jos vielä äitiäkin jaksoi hymyilyttää.
Mun klaustrofobiset fiilikseni saivat aika paljon lisäpotkua siitä, kun vierailin Kiovan luolaluostarissa hmm olikohan vuosi 1991. HUGHHHH. Joku munkki sitten raahasi minut ulos sieltä.
Voit sinä Mary kehuskella ihan vapaasti. Minä tiedän siemistä vaan, että niillä on hauskoja nimiä ja punaista pitää varoa.
Hanna: Juu, ei siinä mitään: oikein positiivinen kokemus oli äidin hymy ja sinnikkyys. Sitä minä vaan, että minä en olisi jaksanut, synkkä ja lyhytpinnainen kun olen. Pimeässä kasvanut.
Itse koen väkijoukot ahdistaviksi vain, koska tuntuu jotenkin lammasmaiselta olo. Sellaiselta karjalta, joka avuttomana ja puolustuskyvyttömänä parveilee ja tönii joukkoja eteenpäin teurastamoa päin. Tai jotain vastaavaa. En koe lajiyhteenkuuluvuutta ihmisten kanssa, ja missä tahansa onkin suuria massoja jotka völlyvät suuntaan tai toiseen, iskee turvattomuuden tunne, vaikkei se kohdistukaan muihin ihmisiin - paitsi turhautumisena.
Sen sijaan ahdasta paikkaa en pelkää, suljettuja/lukittuja tiloja sitäkin enemmän. Jäin kerran työpaikkani isoon pakastimeen jumiin, siis sellaiseen johon voi kävellä, ja hätäaukaisija ei toiminut. Menin aivan hysteriaan ja hakkasin kädet mustelmille ovea.
Avarat paikat ahdistavat myös, ns torihulluus.
Voi näitä ihmisten kammoja.
Hassua, kuan sanoit sanan "pakastin", muistista sävähti silmänräpäyksessä kuva, jonka olin jo unohtanut: minäkin olen jäänyt sellaiseen, tai melkein, siis hiukan inhimillisempään kylmiöön. Pimeys, kylmyys ja avuttomuuden lievetön musta viitta tiukasti kiristyneenä ympärille... Aargh! Avuttomuus ja puolustuskyvyttömyys ovat juuri ne avainsanat: kylmiössä, komerossa, ihmismassassa.
Elokuvissakin pelkään juuri niitä lihakoukkupakastinhuoneita. Enkä suotta, aina siellä on joku ruumis tai ovi menee takana kiinni.