Miten puut jaksavatkin ja viitsivätkin kasvattaa aina uudet lehdet ja juuri kun on saanut kaiken valmiiksi, tulee syksy ja tuhoaa valmiin ja täydellisen kauniin työn. Mistä ne saavat sen kaiken energian. Ai niin, tosiaan, niistä pudottamistaan lehdistä ja auringosta ja sateesta. Siis ihan samoista asioista kuin ihminenkin. Kun oppisikin ottamaan opikseen, ammentamaan voimansa jälkeensä jättämistä asioista. Siinähän se on yksi tärkeimmistä oppiaineista elämänkoulussa. Eilen syksy vielä viimeisillä voimillaan leväytti kauneimmat värinsä auringon kirkastamina näytille kuin uhmallaan kertoen, että sisältöä on, ei olla kyykyssä vielä.

Yksi suosikkikirjoittajistani Elämätön, jonka tarinoita olen kaivannut elokuun kuudennesta päivästä alkaen, jolloin hän katkaisi polkkauspisteensä kirjoituskoneesta sähköt, nosti sympaattista päätään yllättäen Misun kommenttilaatikosta. Iloni oli suuri, kun löysin saman miehen seisomassa Hyväksyttävän sisällön sanojen takana. Etsin sitä paukauttaakseni, mutta ei ollut, eikä taida olla näissä uutukaisissakaan vielä. No, onhan kirjanmerkit.

Maanantaiaamuun herääminen on aina yhtä nahkeaa mutta tänä aamuna jo parin sekunnin aivotyhjäkäynnin jälkeen muistin, että minullahan on lauantaina ostetut hame, pusero ja kengät. Uudet vaatteet pitäisi aina säästää maanantaiaamuiksi. Hienoa on se.

Bussissa takanani käytiin leppoisaa keskustelua avantouinnin terveellisyydestä, pohdittiin talven tuloa, mietittiin renkaiden vaihtoa, lohkolämmittimien etuja, bensankulutusta, ajotietokoneita, ABS-jarruja, formuloiden kulutusta ja vanhojen autojen etuja. Toisen poistuessa aikaisemmalla pysäkillä taputti hän toveriaan hellyttävästi olkapäälle, sanoi että pärjäile ja katsoi mukavasti hymyillen silmiin. Molemmat olivat noin kymmenvuotiaita poikia.