Tämä nimenomainen aamu on joulupäivän aamun jälkeen paras: ensin saa nukkua vaikka kuinka, kun on kerran sunnuntai. Sitten ei kuitenkaan osaa, kun havahtuessaan muistaa, että on sunnuntai ja saisi nukkua, mutta ei raaski, etteivät kallisarvoiset sunnuntaitunnit mene nukkuessa. Ja sittten nousee ja huomaa, että nythän on se sunnnuntai, jollloin saa tunnin lahjaksi.

Kokonainen päivä hämmästelyyn, mitkä kellot kääntyvät itsekseen, mitkä on jo kääntänyt, mitkä ovat pysähtyneet, mitkä pitää vielä kääntää ja mitkä on jättänyt keväällä kääntämättä. Ja miten mikäkin käännetään. On hyvä, että tälle kaikelle on varattu tunti ylimääräistä aikaaa.

Olen jo oppinut sen, että viisarit käännetään kesään ja aurinkoon päin, mutta joka kerta aina yhtä suuri ponnistelu miettiessä, onko nyt vai keväällä valoisampaa käännöstyön jälkeen aamulla vai illalla ja kuinka paljon kello on oikeasti ja mikä se oikea aika nyt sitten olikaan, talvi- vai kesäaika.

Kirjoitti: mea 07:18 | Jälkipuheet (9)

Löysin eilen sen vilkkuvan valon Stokkan urheiluosastolta, mutta sitä ennen olin vaeltanut myyjien väärien ohjeiden perässä laukku-, koru-, käsine- ja kodinkoneosastoilla. Viimeksi mainitussa oli kyllä taskulamppuja ja niiden vierestä silmäni poimi pölynimuriin tarkoitettuja tuoksukuulia, joilla huusholliin saa imuroidessa hyvän tuoksun. Ostin sinisiä.

Kotiin päästyäni nälkä kurni vatsassa ja heitin pannulle kalapuikkoja ja levyn täysille. Muistin hajustekuulat ja ajattelin, että täytänpä kämppäsi puhtaudella ja hyvällä tuoksulla ja imaisin lusikallisen ohjeen mukaisesti kuulia koneeseen. Siinä sitten ajattelin, että pitääkin tarkistaa sähköposti. Vastasin yhteen postiin, tsekkasin kommenttilootan, eksyin pariin blogiin ja löysin vielä jotakin ja Iltalehtikin muistui mieleen lukea. Havahduin sankeaan käryyn kämpässäni: ai niin, ne kalapuikot. Ja meteliin: pölynimuri mylvi eteisessä yksikseen.

Moisen heittäytymisen ja yhteen asiaan keskittyvän kyvyn edessä olen nöyrä tyttö.

Kirjoitti: mea 09:54 | Jälkipuheet (2)

Tämän aamuinen umpipimeys ja sitä täydentävä jämäkkä sumu maustettuna kiiltävän liukkaalla jäällä ja korkokengillä, joilla liukkaudesta johtuen piti hipsutella maahan tiiviisti tuijottaen altisti pienen mustan kulkijan vaaraan joutua yliajetuksi. Josta taas johtui mieleen hankkia heijastin, mutta ne narujen varassa heiluvat irtoilevat nallen kuvat eivät innosta ja heijastavaa käsivarsinauhaa en varsinaisesti pidä ansiona pyrkimyksessäni kohtuullisen aikuiseen tyylikkyyden kokonaistilaan. Hihanauha on muuten mainio pikkukoiran kaulapanta ja sillä saa kanssaulkoilijat hyvälle tuulelle.

Olen nähnyt jossain patterilla toimivia vilkuttavia valoja, sellainen olisi paitsi kätevä, myös turvallinen ja sopivan tekninen. Mutta mistä sellaisen voi ostaa? Tavaratalosta kai, mutta miltä osaltolta? Urheiluko? Vai onko tavarataivaissa heijastinosasto. Verhonnippeliosaston vieressä? Miksei niitä heijastimia voisi pimeänä aikana raijata jostain kerroksista myyntipöydälle, joka on ensimmäisenä ulko-ovelta tullessa. Tai en minä tiedä, vaikka olisi näin meneteltykin.

Kirjoitti: mea 14:14 | Jälkipuheet (9)

Kävin eilen ensimmäistä kertaa keskustan Lidlissä. Ajattelin ostaa vain Lidlin loistavan hyvää ja halpaa tuoremehua, mutta kuinka ollakaan, ostin myös chorizo-makkaraa ja kermajugurtteja ja juustoa ja Cappuccino-kahvijauhetta ja uuden näppiksen ja optisen hiiren. Kuka pulusilmä muuten pitää jääräpäisesti kiinni siitä tynkäkassatiskimallista Suomessakin; Germaaniassahan on kai pakkaajapojat/-tytöt mättämässä hihnalta suoraan tavarat kasseihin. Se järjetön kilpaladonta ja seuraavan ja edellisen asiakkaan niskaan huohotus parhaasi yrittäessäsi saa melkein hermostumaan Tyynenkin. Muissa kaupoissa sentään on hihna, mutta Lidlisssä pitäisi lunastaa kärryt ihan vaan korvaamaan saksalaisinsinöörin poisjättämää hihnaa, jotta voi edes yrittää viskoa tavaransa kassiin riittävällä ripeydellä. Minähän en mitään kärryjä liisaa, eikä sitä tehnyt keskustan myymälässä muutkaan, koskapa kaikki asiakkaat tulevat kävellen, ei siinä olisi edes parkkeja autoille. Kassalla pitää siis latoa saakelinmoista kiirettä pitäen tavaroita muovikassiin samaan aikaan, kun edellinen asiakas latoo vielä omiaan [hyvin hitaasti, tietenkin] ja itse kaivaa siinä samalla pankkikorttia ja allekirjoittaa ja koko ajan latoa ja tässä tapauksessa vielä taiteilla näppis kainalossa koko baletti läpi. Donnerwetter!

Ja sitten sen jälkeen kädet täynnä kaikkea piti vielä mennä Stokkan viunakauppaan [Vina Albali Reserva 1999] ja leipäosastolle, kun niitä ei Lidlissä myyty. Toivoin olevani Vitruvian. Ja nyt sitten tiedän senkin, miksi korkeakorkoiset kengät on keksitty: saa pieni ihminenkin raahittua Lidlin kassin kotiin. Se on nimittäin niin ISO, että vaikka kävelin ylväästi kaikki selkänikamat venytettyinä ääriasentoon, se otti silti maahan kiinni.

Lidlin näppiksen ja hiiren aiheuttama iva- ja pilkkanauru on syytä muuten lopettaa nyt; näppis on kaunis ja kelponen ja hiiri liikuttaa ruutua pehmeästi kuin enkelin hengitys kissan viiksiä. Härveleistä tulikin mieleeni, että tänään kannattaa katsoa kakkoselta klo. 19.30 alkava uusinta Pölkkärit.

Kirjoitti: mea 19:32 | Jälkipuheet (12)

Kun toimistorakennustamme suunniteltiin, oli tietenkin unelmissa saada hieno tai ainakin kohtuukätevä keittiö taukotilaan. Helppoa ei se ollut, koska eräskin työryhmän asiakasjäsen oli sitä mieltä, että me emme tarvitse sellaista lainkaan, mikä tietenkin asiakkaan kannalta on ihan järkevä mielipide. Kustannuspaikkamme sai kyllä keittiön, hienon jopa. Tai hieno ja hieno, hellaa ei saatu, kun juurikin sillä kohtaa meni piikki kiinni ja viisaammat olivat sitä mieltä, ettei töissä sovi ruokaa laittaa [jossei ole Turisti]. Yritin kyllä säälittävästi jotain glögin keiton tarpeellisuudesta kertoa. Ei kuulemma ole tarpeellista. No, teemme siis ruokamme mikrolla: kätevää, halpaa, nopeaa ja terveellistä [kilo appelsiineja ja puolisen kiloa porkkanoita repussa puolihölkkää töihin kerran viikossa, päivittän hiukan pienempää lastia mutta ripeämpää tahtia]. Eikä tule tiskiä, kun ei tietenkään tiskikonekaan ollut tarpeellinen.

Työtoveriani kupitti eksoottisesti tässä eräänä männä päivänä ja hän sai Maggin Thai-keiton näyttämään tältä: sopassa haeskeli toinen toistaan pari hernettä ja jokunen maissinjyvä. Mutta tuoksu oli hyvä, sitruunaruohoinen ja inkiväärinen. Melkein heittyi mieli ties minne. Tai heittyikin, virkanaisen kun on otettava vaari pienemmistäkin tilaisuuksista.

Eilen illalla panomeussin janoinen päätoimittaja hörpittyään jääkaapin tyhjäksi sen nestepitoisista ravinteista muisti, että kylmäkellarissa on mummun herukkamehuja, oitis niitä hakemaan. Hyllyllä oli useitakin pulloja, joiden kyljet oli liimalaputettu: Sekamehua ja Punaista mehua. Pullot olivat oikein sinetöidyt ja korkkikorkitetut, mitä hiukan ihmettelin, mutta onneksi talouskalusteisiini kuuluu oivallinen avaaja, ja kauniin kirkkaan puolukkainen, hiukan hapokas, aavistuksen havupuinen mutta tumman tammitynnyrin aromia haeskeleva syksyisen kirpeä maku pääsi valloittamaan kitalakeani. Vilkaisin etikettiä uudemman kerran: Sekaviini [ei vuotta].

Kaiken, mitä eilen olen muiden ja omiin kommenttilaatikoihin kirjoittanut, allekirjoittaa mummu.

Kirjoitti: mea 08:15 | Jälkipuheet (11)

Nyt kun BlogSpot-blogeja on keksitetty filtteröidä näkymättömiksi Päivän paukutuksesta, niin tuli mieleeni, että voisi samoin tein joku kehitellä senlajisen filtterin, joka seuloisi BlogSpotin sijasta pois kaikki ruman väriset, tosikot, huonohuumoriset ja -tajuttomat, liian iso- tai pienikirjaimiset, yhdys sana virheelliset ja kaikki, joissa kirjoitetaan tulimpa. Noin aluksi. Monta muutakin asiaa voisi suodattaa, mutta jääköön räätälöitävyyttä.

En pidättele hengitystä odotellessani. Jatkan saman vanhan suodattimeni käyttöä, elikkäs jätän tilaamatta: toimii kuin junan vessa, yhtään pamauttamatonta ei ole pudonnut laatikkooni.

Kirjoitti: mea 18:34 | Jälkipuheet (4)

Olen jo pitkään kierrellyt kaupungin kujia ja katsellut sillä silmällä ja asenteella, että kun se oikea osuu kohdalle ja sanoo päivää, niin tunnistan siitä omanlaiseni hengen ja olen valmiina hyppäämään muukalaisen matkaan. Muutaman kerran olen jo ollut törmäävinäni juuri siihen, joka minua varten on maailmaan tehty, mutta aina siinä joku ryppy sitten on tullut rakkauteen. Useimmiten yhteensopivuuden näkee jo kaukaa, eikä lähempään tuttavuuteen ole edes intoa, mutta jos kohde kiehtoo niinkin voimakkaasti, että menen vierailulle, viimeistään silloin tiedän, haluanko juuri sitä tuoksua haistella, näitä ääniä kuunnella, siihen syliin langeta. Jos sitäkin läheisempään tunnusteluun asti itseni päästän, paljastaa kohteen muoto, valoisuus, silmiin katsominen ja koko yleinen henki, haluanko kanssaan intiimimpää ja pidempää suhdetta, jopa loppuikäistä. Kyllä sen tietää.

Joskus innostun niinkin pitkälle, että alan jo mielessäni rakentaa kotia omilla tavaroillani, katson ikkunasta, missä on lähin bussipysäkki, kauppa, kirjasto ja grilli. Joskus äidyn jopa katsomaan bussin aikataulut ja kuvittelemaan itseni siinä asumassa, tekemässä ruokaa, istumassa pöydän ääressä. Vaan enpä ole tositosimielisiä kosintoja vielä kuullut. Silloin tällöin aina joku yrittelee, mutta tosiasiat viimeistään lyövät poskille; vaadin niin paljon, kaiken pitäisi natsata, enkä oikein jaksaisi ryhtyä kasvattamaan mieleistäni. Sen pitäisi olla täydellinen heti. Ei siis mitään pintaremontteja ja sopeutumisvaiheita, heti vaan kamat sisään ja tuparit pystyyn.

Seuraan jatkuvasti joitakin deittipalstoja löytääkseni oikean, mutta likviditeettini on rajallinen, joten mihin tahansa en saata yltää. Tietyt asiat asunnon pitää kuitenkin täyttää tai saa jäädä minun puolestani. Tiedän kyllä, mitä kodiltani haluan ja se ei ole vähän se. Onkos siellä tälläkin viikolla vielä übermegahyperjättipotti jaossa, jos laittaisi taas hakemuksen sisään.

Kirjoitti: mea 09:01 | Jälkipuheet (2)

Pikkujoulukausi alkaa tällä viikolla ja hyvä niin, saa sitten joulukuun rauhoitettua joulukiireille, sanoi bussissa eräs täti, joka selitti vuolaasti, kuinka aikoo rauhoittua. Hengästyin jo viidennen pakastimeen leivottavan jouluherkun kohdalla. Pikkujoulut kuitenkin ensin ja pikku testi lie paikallaan juuri tähän saumaan. [Testin tarjosi uutukainen Päivästä toiseen.]

Kun alkuun päästiin, niin luodataan sitten vielä syvemmältä: mitä eri horoskooppimerkkiset ihmiset tekevät, kun sulake palaa? Löysin itseni kuvauksesta:

JOUSIMIES - rientää keittiöön etsimään kaapista sulakkeita, jotka hän on unohtanut ostaa. Etsii ja penkoo kunnes kaapin hylly putoaa. Sitten hän, pudonneisiin esineisiin kompastellen, ryhtyy etsimään siivouskomerosta taskulamppua - ei löydy - ja lopuksi kynttilöitä. Ei onnista. Ai niin kynttilät loppuivat jouluna ja taskulamppu tipahti järveen tuulastusmatkalla... Nooh, loppu hyvin kaikki hyvin. Jousimiehen onnella kyse ei ollutkaan palaneesta sulakkeesta, vaan yleisestä sähkökatkoksesta ja valot välähtävät päälle samantien, kun jousimies vasta pääsi alkuun.

Tosin en en ole jousimies, mutta väliäkö. Ehkä olen syntynyt keskosena. Erittäin keskosena.

Kirjoitti: mea 18:43 | Jälkipuheet (8)

Eilen siirsin yhden pöydän, josta aiheutui tietenkin kuusi muuta siirtoa. Kohta en uskalla liikkua valoisan aikaan, koska katson kaikkia nyt *sillä* silmällä, että josko tuon paikka olisikin tuolla. Pimeällä taas kompastelen uusiin pöydän kulmiin ja väärissä paikoissa lymyäviin jalkoihin. Touhupäissäni naputtelin myös johtoja jalkalistoihin ihan itse, ilman että kukaan auttoi. Eihän ne ole olleetkaan valtoimenaan kuin vasta jonkin kauan. Mutta bloggausnurkassa lymyää sähköpiuhaa edelleenkin sellaisessa hässäkässä, että itseänikin hirvittää, senkin syherön olen ihan itse omin pikku kätösin siihen aikojen saatossa kehitellyt. Kauniimmin en sitä osaa asentaa, paitsi jos potkisin ne pöydän alle. Papukaijamerkki hälle, joka keksii, mitä kaikkea tärkeellistä hässäkästä syntyy tai voipi keksiä myös keinon sen maisemoimiseksi.

Hässäkkä on muuten metka sana; se kertoo ihan itsellään jo, miltä se näyttää ja kertoo senkin, ettei se ole vaarallinen, korkeintaan hiukan kiusallinen mutta pääosin harmiton. Hässäkkä on myös aika ilmava, ihan erilainen kuin rykelmä, joka on astetta miehekkäämpi hässäkkä, mutta selkeästi järkevämpi ja se on rykelmä jostain hyvästä syystä. Ei sillä tavalla kuin hässäkkä, joka on hässäkäksi vaan kehittynyt tai vahingossa syntynyt.

Tänä aamuna koirankopin kokoista pahvilaatikkoa roskikseen viedessäni jouduin eettisen ja moraalisen ongelman eteen; jos tallon sen ruskean pahvin laatikkoon mahtuvaksi, myöhästyn bussista. Jos jätän sen ehjänä roskiksen viereen, joku saattaisi saada siitä tarvitsemansa muuttolaatikon, mutta se olisi väärin roskisautokuljettajia kohtaan, mutta silloin ehtisin bussiin. Laatikossa oli isoja sojottavia vaarallisen näköisiä niittejä, joten sillä tekosyyllä päätin jättää tallomatta, mutta pähkäilyyni kului aikaa niin paljon, että myöhästyin kuitenkin ja nyt on päälle vielä huono omatunto. Mitä opimme tästä: jos kumartaa yhdelle, pyllistää toiselle ja jostain jää joka tapauksessa huono omatunto ja aina myöhästyy bussista.

Vapise Blogistan, YTB Consulting Group ja Marko Määttä tulevat sivusta.

Kirjoitti: mea 08:35 | Jälkipuheet (14)

Perjantaina olin kameran kanssa menossa kokeilemaan onneani, josko onnistuisin valoviikkojen avajaisilotulituksen kuvaamaan. Ei onnistunut, koska en päässyt koskaan sinne asti. Polkuni vei seikkailuihin toisaanne. No ei ne kuvat olisi kuitenkaan onnistuneet ja toisaalla oli hauskempaa. Surullista sen sijaan on, että Schimanskia ei ole enää. Ja kotiin tullessa sitten taas neuvoin lyhytliisattua kumijalkaa kääntymään "vaseikuoikeelle".

Eilen kapungilla olisin puhunut vaikka kenen kuntavaaliehdokkaan kanssa vaikka mistä, jos joku olisi ymmärtänyt tarjota soppatykkihernaria. Jos mikä, niin se on hyvää ruokaa, sen äärellä lusikoidessani voisin hyvin kuvitella kuuntelevinani vaikka minkälaisia vaalipuheita. Ei näkynyt tykkiä, paitsi illan pimetessä tyhjää tykkiä näin vietävän pois. Missä se oli silloin, kun sitä eniten kaivattiin. Harmitti. Niin se ehdokas; kukaan ei sitten ilmoittautunut, joten tein ratkaisun ihan itse. Sellaisen varman päälle -ratkaisun, josta ei aiheudu haittaa, jossei hyötyäkään, eikä ainakaan kukaan väärä mene minun äänelläni valtuustoon.

Näin viime yönä kammottavaa painajaista; olin siinä Lopos-Miljonääri-Jussin kanssa, mutta onneksi se ymmärsi hyljätä minut. Päästäkseni tuosta kauhukuvasta ryhdyin ronklaamaan vähän omenapussin arkistoja. Meinasi karata sekä mopo että kuski, mutta onneksi ymmärsin ottaa heti kärkeen kopiot alkuperäisistä. Kaikenlaista ne painajaiset teettävät.

Niin, miten se nyt olikaan, alkaako viikko sunnuntaista vai päättyykö. Minulla se tuppaa olemaan milloin mitenkin. Tänään tuntuu alkavan. Ja ihan hyvin jopa. Eli viikonaluksi tällaista.

Kirjoitti: mea 17:51 | Jälkipuheet (0)

En ole vielä käyttänyt minulle suotua oikeutta, jolla voin olla antamatta ääntäni muille ja antaa se vain Sinulle. En ole käyttänyt, koska kukaan ei ole puhutellut minua, kukaan ei ole kosinut, niinkuin entinen tyttö sanoi. Olen odottanut, että joku valaistuminen sisäistyisi minuun ja tietäisin, kuka se oikea on. Vaan kun ei, en ole valaistunut. Nyt Sinulla on enää pari yötä aikaa nostaa kunnallisasiat tuntevat kasvosi ehdokkaiden hymyilevistä kiiltokuvapäistä ja herättää intohimoni. Saat ääneni, jos vakuutun pääsi kantavuudesta, sivaltavasta terävyydestäsi ja vankoista jaloistasi, jotka jaksavat horjumatta seisoa asiamme takana selkä suorana taipumatta, kun vanhat jäärät mustasukkaisina tuuppivat ryhtevää olemustasi ja sanot sanottavamme suoraan, selkeästi ja pelottomasti. Oletan myös, että takkisi on laadukas ja kestävä ja kääntötakeista en sitten tosiaankaan tykkää.

Joten, hyvä kunnallisvaaliehdokas, tässä on nyt elämäsi tilaisuus saada yksi ääni. Eihän se paljon ole, mutta se saattaisi olla juuri se puuttuva. Kerropa minulle, hyvä kunnallisvaaliehdokas, mitä aiot tehdä, jotta täältä lähiön perältä pääsisi kaupungin nyssellä nykyistä supistettua käytäntöä useammin ytimeen ja kustannuspaikalle ja sieltä takaisin omaan sänkyyn nukkumaan ja kiitos vaan kysymästä, ei pikaratikalla kymmenen vuoden päästä, tarvitsen päästä sinne nyt. Ei ole paljon pyydetty, eihän, mutta tällä elämäni hetkellä en tunne tarvetta muuta haluta, enkä myöskään jaksa juuri nyt kiinnostua muiden haluamisista. No ehkä jotain pientä säätöä, mutta eivät ole kynnyskysymyksiä ne. Erityisestikään älä tule kysymään vaalikoneissa minulta, miten mielestäni asiat on hoidettu. Väliäkö sillä? Hoidettu mikä hoidettu, nyt on sinun vuorosi hoitaa. Tehdä asioille jotain. Mieluummin tietenkin myös minun asialleni. Tai itse asiassa juuri sille, jos aiot ääneni saada.

Nyt on elämäsi tilaisuus. Tule ja vakuuta minut, Sinä peloton kapinallinen, haluan Sinut palvelukseeni.

Kirjoitti: mea 08:45 | Jälkipuheet (9)

Virkanainen istui kokouksessa kuunnellen innostuneita puheenvuoroja jonninjoutavista asioista ja ihmetteli, että kaikkea sitä täytyykin kuunnella ja hymyillen ottaa vastaan. Samaa tyhjän jauhamista. Ja ihan hiukan taas ihmetellen sitä, että jotkut eivät ilmeisesti tosiaan näe kuin itsensä ja oman kauniin napansa. Ja sitä, että maailmassa on aina niitä, jotka tekevät ja liian paljon niitä, jotka käskyttävät ja ottavat lopulta vielä kunniankin itselleen. Aina, tavalla tai toisella. Aina on niitä, jotka väistyvät ja niitä toisia, jotka kävelevät yli, jollet väisty. Kuin nyrkki iskeytyi virkanaiseen yhtäkkiä turhautuminen ja masennus. Kiukku iski virkanaiseen kuin lapasessa oleva paleleva nyrkki sohjoon.

Virkanainen huomasi olevansa aivan liian nainen olemaan virkanainen. Nainen tunsi itsensä yksinäiseksi kuin paleleva paatti hyisessä meressä.

Nainen istui kokouksen jälkeen huoneessaan ja itki ihan vähän. Kun hänen olisi pitänyt olla polkemassa jalkaa lattiaan ja kiljumassa vääryydet suoriksi.

Kirjoitti: mea 12:27 | Jälkipuheet (6)

Virkanainen on saanut näemmä kutsun juhliin. Näitä on silloin tällöin tullut ja onpa joskus käytykin, tiedättehän niitä, joissa pukeudutaan frakkeihin ja pitkiin mustiin iltapukuihin ja kilistellään arvokkaan hillitysti ja syödään hyviä ruokia hienostuneesti pikkulillit ojossa ja pidetään itseä kurissa, ettei liian nopeasti tyhjennä kalliita viinejä. Niitä juhlia, jotka ovat kuin häät, mutta puuttuu morsio tai sulhanen. Illan pimetessä hillittyys rakoilee ja yöhemmällä jo unohtuu. Silloin miehet puhuvat kiihkeämmillä äänillä tieteestä ja urheilusta, jos se on golfia ja naisistakin, jos joukossa on naisiin puhtaasti tieteellisesti tai ammatillisesti suhtautuvia frakkeja. Juhlissa on yleensä elävää musiikkia ja tanssin rytkettä ja hyvien viinien huvetessa parkettikin aktiivisesti käytössä. Yleensä olen poistunut juhlista siinä vaiheessa, kun virkanaista kehutaan seksikkääksi. Silloin tiedän, että juhlat ovat saavuttaneet lakipisteensä ja silloin pitää poistua, kun ne hauskimmillaan ovat. Mitäpä siihen voisi sanoakaan? Kiitos? Kiitos, että näet minäni ja arvostat sitä? Kiitos kiittämästä? Parempi vaan poistua. Kiitellen tietenkin.

Kiitokseksihan niitä kutsuja lähetetään ja joka kerta tuntuu lämmin ailahdus kiitoksen tullessa, että kas kun muisti, olipa mukavaa, kun arvosti virkanaisen työtä. Jos kiitoskutsua ei tule, niin hiukan sitä kuitenkin lommoontuu ja puhisee loukkaantuneena hiljaa mielessään, vaikkei olisi juhliin mennytkään. Kiitos on niitä pieniä, helppoja ja halpoja [jos nyt unohdetaan ne ruuat ja viinit] tapoja tehdä kanssaeläjä onnelliseksi. Niinkin pieneksi sanaksi se on joskus yllättävän iso mahtumaan suusta. Minä en siihen ole sen syyttömämpi kuin moni muukaan, tosin yritän muistaa kiitellä ystävät ja toverit ja yhteistyökumppanit aina, kun siihen aihetta on. Ja usein on.

Käytänkin aasinsillan hyväkseni ja kiitän nyt teitä ystäväni ja tuttavani ja kollegani siitä, että olen siruna teidän kengässänne, siivuna elämässänne, voina leivällänne, leipänä makkarallenne ja mausteena glögissänne ja että saan sitä olla. Elämä pyörii kuitenkin enimmäkseen muun kuin itseni ympärillä, ja kauniisti pyöriikin, siitä kiitos.

Kirjoitti: mea 08:39 | Jälkipuheet (2)

Eilen tarttui korvaani miehen miete kysyttäessä, pitääkö naisen olla hyvä jätkä vai kiva nainen: mies tykkäsi ajatuksesta naisesta hyvänä jätkänä, mutta sillä varauksella, ettei nainen saa juoda pullon suusta, se kun ei ole kaunista miehen mielestä. Kaunista tai ei, minähän en edes osaa. En ole koskaan oppinut juomaan pullosta, eikä se johdu siitä, että kaihtaisin tuota kätevää ja tiskitaloudellista tapaa, vaan siitä, että tekniikka ei ole minulla hallinnassa. Joko sisukset valuvat poskilta rinnuksille tai saan aikaiseksi tyhjiön, jonka paukautan äänekkäästi muovipullosta tai lasipullon kyseessä ollessa mossautan epänaisellisesti. Mutta eipä hätää mitään, kun se ei kerran ole sopivaa, edes hyvälle jätkälle.

Tein äskettäin eräänä kotihengetärhetkenäni lihapullia, joilla halusin ilahduttaa vieraan mieltä. Puoleen jauhelihakiloon humpsautin kermaviilitölkin, pussilliset sipulikeittoaineksia ja tacochilimaustetta sekä kananmunan. Taikina vaikutti liian kiinteältä, joten kaadoin siihen olutta, jonka toimenpiteen jälkeen mössö oli liian löysää, jonka vuoksi lisäsin vähän mausteista lihapullanjatkekorppujauhoa, jonka jälkeen se oli liian tulista, josta syystä siihen piti kehittää laimennusta ja muun puutteessa lisäsin pellavarouhetta, joka taas teki sen liian kiinteäksi ja viritelmä vaati hiukan lisää olutta. Lihapullat kelpasivat, itse asiassa olivat varsin oivallisia. Mutta eipä olisi tullut mieleen kertoa reseptiä ennen kuin tarkasti katsoin, että vieras irvistelemättä niitä söi.

Naisella on kuulemma sen tähden pienemmät jalat, että se mahtuu lähemmäs hellaa.

Kirjoitti: mea 09:21 | Jälkipuheet (15)

Tiistai ei ole mikään päivä. Ei alku eikä loppu eikä seesteinen keskiö, jossa tuntisi jo jotain saaneensa aikaiseksi ja aikaa olisi vielä sen saattamiseksi tyydyttävänn tilaan. Tiistai on päivätön päivä. Tila, jossa seisoo takanaan ulko-ovi, josta astui eilen, maanantaina ja edessä pimeä käytävän pätkä keskiviikosta torstaihin ja jossain kauempana häämöttävä viikonlopun valo. Sinne pitäisi jaksaa mennä tälläkin viikolla. Ja jaksaahan sinne, ei siinä mitään. Mutta aina ei jaksaisi kävellä sitä samaa käytävää. Käytävä on tuttu, ei sille astuminen sinänsä pelota, omien askelten äänen on kuullut niin usein, ettei niistä ylläty. Jaksaisi vaan lähteä. Eilen vielä viikkoon astui suuremmin ajattelematta, kun viikonlopun valo vielä viipyili muistissa. Tiistaina on jo hiukan ponnisteltava, jotta jaksaa kaivaa positiivisemmat ajatukset ja optimistipuolen ja muutaman mukavan muiston repustaan työpöydälle: niitä katselemalla aurinko tuntuu taas nousevan ja askel keventyvän. Käytävä ei tunnu enää niin pimeältä.

Poikamies tunnustaa tänään olevansa romanttinen mies, joka antaa naisilleen kukkia ja lahjoja, mutta paljastaa tekevänsä sen ymmärtämättä oikeastaan, mitä nainen haluaa ja miksi nainen tykkää saada kukkia. Olen nainen, vaikken välttämättä esimerkkitapaus, yritän silti [tai juuri siksi] valaista häntä paljastamalla salaisuuden: naisia ei voi ymmärtää, koska jokainen yksilö on erilaisempi kuin toinen. Ai ei ollut paljastus? Eipä tietenkään. Noh; nainen tykkää saada kukkia, koska tykkää siitä, että hänet huomioidaan, kukapa ei. Jotkut kokevat huomioituneensa saadessaan kukkia, toiset lahjoja, jotkut tarvitsevat järeämpiä osoituksia. Minulle riittää, jos minulle tärkeä ihminen katsoo minuun, kietoo kätensä harteilleni, korjaa kattolampun, lähettää sähköpostia, kertoo ajatuksistaan. On läsnä. Pieniä asioita, jotka kertovat, että hän on muistanut minua. Että minä olen olemassa hänelle.

Kirjoitti: mea 09:32 | Jälkipuheet (13)

Joku väärälauka sanoisi, että kynnysmatto, mutta sen minä nyt kiellän. On eletty niitäkin aikoja, jolloin en olisi pystynyt kieltämään.

Which File Extension are You? [tiedätte kyllä mistä].

Kirjoitti: mea 18:44 | Jälkipuheet (3)

Jospa täältä kilttinysväosaltolta valeltaisiin hiukan nahistunutta tomaattia ja elämän maaanantai-makkaraa [miksi se muuten on tosiaan lauantai-makkaraa] arkisen leivän päälle [tähän piti synnyttämäni jokin näpäkämpi kielikuva, mutta ei nyt irronnut ja ontunut se olisi kuitenkin]. Viikonlopun elämää ensimmäisessä todellisuudessa viettäneen mielen kääntäminen todellisuuteen tuottaa hiukan työtä, kun olen vielä toinen jalka kotitohvelissa, viikonlopputerässä. Mutta ei auta, velvollisuus ja kustannuspaikka kutsuvat. Farkut ja buutsit naulaan, virkailme päälle ja jalat jälkiä tekemään.

Blogistanin seksikkäistä keskusteluista arkisempaan asiaan [sitähän se elämä enimmäkseen kuitenkin on]: minulta meni rikki vessan lavuaari, siis se käsienpesuallas. Haeskelin netistä kuvia toivossa, että löytäisin samanmoisen tilalle, mutta hämmennyin hetkellisesti, kun hakusana WC-allas tuottaa välillä pesuallasta ja välillä istuinta eli pönttöä. KOTUS sanoo, että se on se pönttö-allas, WC-istuin on puolestaan pöntön osa, kai, ettäs tiedätte, kun esimerkiksi laboratoriokokeita otettaessa ohjeissa sanotaan, että WC-altaaseen niin se ei sitten tarkoita pesualtaaseen, joka suhtautuu lavuaariin niinkuin voisarvi kroissanttiin.

Josta tulikin mielleeni, että minullahan odottaa kokous aivan tuossa tuokiossa. Se hyvä puoli maanantaiaamun kokouksissa on, että juuri arkeen säikähtänyt ei vielä ennätä päästä nukahteluasteelle.

Kirjoitti: mea 09:03 | Jälkipuheet (7)

Ensimmäinen NYSVÄ (Nörttien YStäVÄ) -sertifikaatti on myönnetty menopaussille, tosin eximia cum laude approbatur heitti tummahkoa varjon reunaa kunnian syrjään, kun jäi ne tammenlehvät saamatta jonkun vaivaisen viattoman [tämä mikään vitsi edes ole] insinöörivitsin vuoksi. Hyväntahtoista kateuden sävyttämää poninhännästä vetoahan se vaan oli, sellaista hevosenleikkiä. Ei siitä sovi rangaista. Tammenlehvätkin sittemmin muuttuivat tarkistuslaskennassa puuttuviksi orjantappuroiksi, mikä visuaalisesti, ja muutenkin, on melko terävä veto.

Sertifikaattori on huolestunut, josko rohkenen sitä kalsareissani käyttää. Toki, jos se mahtuu, narumaisuudessaan tarjoaa se kuitenkin kovin rajallisen kangaspinta-alan, joten pitänee se jotenkin ripustaa. Koukulla? Mitä suurimmalla mielihyvällä, jahka se ulkoutuu sieltä suunnittelupöydältä, ja läpäisee sen, minkä keksinnöt ja semmoiset nyt sitten läpäisevätkin. Vai itsekö se piti suunnitella? [Oho: Kalsaritunnus olikin postissa. Tulen säilyttämään tätä/näitä (?) hellyydellä tyynyn alla.]

Totta puhuen tietynlaiseen formaattiin fiksahtaneena tässä oli toinenkin aihe, mutta pitkospuita tarvittavan pitkän aasinsillan rakentamiseen ei löytynyt. Joten toisen kerran siitä.

Kun kirjoittaa, että totta puhuen, jos totta puhutaan, toden sanoakseni, niin heittyy kertojan muiden puheiden päälle epäilys, että ovat sitä, mitä se nyt on, kun tuuli huulia heiluttaa. Tätä sietäisi hetki mietiskellä, ellei se nyt tässä yhteydessä olisi aivan turhaa. Kaikki on totta, mitä täällä kirjoitetaan. Aina. Otsa rypyssä.

Kirjoitti: mea 08:57 | Jälkipuheet (4)

Paviaanien kotiuttamisesta Afrikkaan "osittain kontrolloituihin olosuhteisiin" [via b.] tuli mieleeni, kun joskus aiemmassa työpaikassani me tytöt nokkelina päätimme kerran näyttää koe-eläiminä koko ikänsä olleille kissoille vähän luontoa. Niiden kissojen esiäiditkin olivat olleet samoissa hommissa ja katit olivat varsin tyytyväisiä elämäänsä, niitä ruokittiin palavereista jääneillä kahvikermoilla ja maanantaisin oli viikonlopun kermalohta mukava napsotella. Kissat eivät siis kärsineet mitenkään, mutta koska sympaattisia olivat, ajattelimme vähän ilahduttaa niitä. No, katit siis kannettiin eräänä lämpimänä kesäpäivänä pihanurmikolle, jossa ne lakosivat vatsalleen välittömästi ja rääkyivät surkeasti. Eivät raukkaparat osanneet kävellä kuin sementtilattialla.

Jos Animalia olisi saanut päähänsä päästää ne katit luontoon, olisivat nuo veitikat kiireen vilkkaa suihkaisseet takaisin laboratorioon. Jos siis olisivat osanneet juosta nurmikolla. Suojainen pihanurmikko kermakipon ääressä on minusta osittain kontrolloitu ympäristö, jos mikä.

Kirjoitti: mea 16:33 | Jälkipuheet (2)

Mitäköhän kaikkia patteja ja traumoja on jäänyt lapsuudesta mielen syövereihin vaikuttamaan nykyiseen käyttäytymiseeni ja reagointitapoihini. Sankoissa, hitaasti etenevissä joukoissa, niin kuin Hulluilla päivillä eilen, tunnen aina suljetun paikan kammoa, pakokauhistuttaa ja ahdistuttaa. Enkä myöskään voi koskaan missään laittaa vessan ovea säppiin, joten yritän toimittaa asiani taiteillen joko kädellä tai jalalla ovea kiinnipitäen. Juu, se olen minä vessassa, jos jalkaterä työntyy oven alta pitäen sitä epätoivoisella kouristusotteella kiinni. Selitän suljetun paikan kammoni sillä, että lapsena jäin pitkäksi aikaa nalkkiin vanhanaikaisen vessanoven taakse kunnes lukko oli purettu ulkoapäin. Vietin aikaani usein myös pimeissä komeroissa lukittuna. Älkää kysykö.

Eilen bussissa tullessani niiltä älyvapailta päiviltä, joilta en poikkeuksellisesti ostanut yhtään mustaa puseroa, katselin, kuinka äitiparka koko puolituntisen bussimatkan ajan jaksoi hymyillen nostaa lattialta papereita, jotka piltti heitteli sitä mukaa takaisin lattialle äidin rattaissa olleesta laukusta. Uudelleen ja uudelleen. Mutta piltti oli vain vuotinen, mitä sille olisi auttanut mitään sanoa. Koska äiti vaan hymyillen keräili paperit takaisin, rääpäle selvästi oletti, että hauska leikki, äiti nauraa, huvitanpa muoria.

Minä olisin sen kersan äitinä ottanut kassin pois. Ja isona lapsi sitten sanoisi, että äiti esti luovuuteni, sen nuppuna nostaessaan taiteellista päätään pakotti äiti minut tukahduttamaan ilmaisuni. Joutuisi lapsiparka hunningolle ja purkaisi pahaa oloaan mummuja potkimalla, ryyppäisi ja näyttäisi parhaimpina päivinään Valion maitomainoksen mieheltä, joka ei maitoa juo. Onneksi en ottanut kassia pois.

Ole nyt näitten kanssa hullu viisas.

Josta tulikin mieleeni tositarina Pitkäniemestä:

Eräs tunnettu tamperelainen sotaveteraani oli hoidossa osastolla 15.1. Hän oli hoidon alkuvaiheessa kovin touhukas eikä hänellä ollut ns. vapaakävelyä. Potilas halusi ylilääkärin puheille välttämättä ja pääsikin lopulta esittämään asiansa. Vuolaasti potilas kertoi, kuinka hänellä on oikeusjuttuja valmisteilla ja kuinka häntä syyttömästi pidetään Pitkäniemessä. Puhe oli sekavaa eikä ylilääkäri päässyt selvyyteen, mitä potilas itse asiassa halusi sanoa.

Lääkäri hernostui lopulta ja sanoi: "Mikä se teidän asianne oikeastaan oli?"

"Minä haluan välittömästi Tampereelle siviiliin!"

"Ei se nyt käy, kun teidän hoitonne on kesken. Lisäksi teidän puheenne syrjähtelee ja te ette ole vielä niin paljon tervehtynyt, että minä voisin luvata teidät pois."

"Ei minun puheeni syrjähtele. Minähän puhun asian vierestä asian yhteydessä."

Nenonen T, Kunnas T: Pitkäniemi nauraa 100 vuotta. Pitkäniemen perinneyhdistys 2000.

Kirjoitti: mea 09:13 | Jälkipuheet (13)

Älä kuuntele käskijöitä, kuuntele hiljaisen puheen puroa. Ei tietä tarvitse valita, vaan mihin metsään polku tallata.

Joka lammella pysähdy, polvistu katsomaan. Niin kauan kuin järkytyt, olet oikealla tiellä. - Tommy Tabermann

Kahden ihmisen tutustumismatka toisiinsa tarvitsee passin, jonka älysirussa on aarrekartasto, jonka opettelemalla löytää perille. Matkalla on hyvä välillä järkyttyä, polvistua ja nöyrtyä. Itsensä edessä, ja toisen. Oppia löytämään herkkyys, kokea läsnäoleminen ja tunne, että juuri tässä, tämän ihmisen kanssa olen lopulta kotona. Tämän ihmisen viereen minun on hyvä nukahtaa, tästä haluan herätä. Tuntea olevansa vihdoin perillä.

Kirjoitti: mea 20:18 | Jälkipuheet (6)

Ei enää hädän päivää eikä yötä itsenäisillä naisilla; on keksitty tyyny ihan meitä varten. Pää kainalossa onkin tänään leppoista katsoa TV2:n Dokumenttiprojekti, jossa naiset puhuvat seksistä ennakkotietojen mukaan avoimesti ja televisiolle harvinaisen suorasti. Blogistanissakin suuri seksikeskustelu käy vilkkaana edelleen niin monella areenalla, että seuraaminen käy työlääksi. Äitiyskeskustelu ehti jo hiipua, mutta onneksi lopputuotteesta syntyi uusi keskustelu. Avautuminen on hienoa.

Ihmisten välisissä suhteissa on niin tuhatmiljoonaa eri tekijää, että en menisi sormella ehdottomasti osoittamaan, miten pitää elää tai olla elämättä. Oli sitten kyse kumppanista, satunnaisesta kanssakulkijasta, eri uskontoa, maailmankatsomusta tai seksuaalista suuntautumista tunnustavasta ihmisestä tai marketin perunalaarin ääressä pottujaan valikoivasta asiakkaasta, helpottuisi kaikkien elämä, jos hiukan otettaisiin huomioon, edes hetkeksi pysähdyttäisiin miettimään, että miltä tuosta toisesta tuntuu. Lapset mekastakoot kotonansa, jos äitien korvat kestävät, juoskoot sydämiensä kyllyydestä siellä, missä lasten on turvallista juosta [tai koirien ja kissojenkin, sanottakoon nyt sekin], aikuiset temmeltäkööt sänkykamareissaan kukin tahtonsa mukaan ja tahtiin, mutta aikuinen on aikuinen ja sen pitäisi kantaa vastuunsa sekä itsestään, toisistaan että jälkikasvustaan. Olisihan se somaa ja mukavaa, jos jokainen voisi toimia niin kuin itselle parhaiten sopisi, olla kuin elo pellossa ja viisveisata, satuttaako toista mieleen tai lihaan. Vaan kun se ei oikein käy, kun me emme ole yksin. Jos minä haluan, että minut otetaan huomioon, niin kohtuullista on, että minä otan puolestani muut huomioon. Mitä siitäkin tulisi, jos kaikki päättäisivät tehdä ihan miltä itsestä parhaimmalta tuntuu. Tai tehkööt vaikka senkin, jos se ei vaikuta kenenkään toisen elämään, mutta kun vaikuttaa, ellei ole erakkokalastaja Perämerellä. Minä en tiedä kalastamisesta mitään, joten minun on otettava muut huomioon ja vastapalvelukseksi en välittäisi saada perunasta päin näköä tai kuunnella pilliin vihellystä korvan juuressa.

Tänään alkavat Hullut päivät. Siellä on aina niin rankkaa, kun puolitoistametristä eivät huomaa ne hassusti pukeutuneet kassahenkilöt ja joutuu isojen selkien takaa kurottautumaan näkösämmälle, jotta saisi suorittaa maksuvelvoitteensa. Jos kerran kersat saa puhaltaa pilliin, niin kyllä minunkin täytyisi saada.

Kirjoitti: mea 09:10 | Jälkipuheet (12)

Minun piti valittaa eilisen päivän kaikinpuolisesta epäkaikesta, mutta jääköön. Mitä sekin hyödyttäisi. Valitankin sen sijaan noin yleensä, että miten täällä Blogoslaviassa ja oikeassakin elämässä alkaa meno olla kuin Hämeenkadulla lauantaiyönä, turpiin tulee ja huudellaan rumilla sanoilla ja puukkoa ja pienempää piikkiä heitellään hanakasti. Veeran maailmanpala on saanut lokaämpäristä ja joutunut poistaman kommentit, Marjut on sulkenut matkalaukun kommenttitaskut kyllästyttyään joka-aamuiseen siivoukseen. Muutenkin on ollut havaittavissa, että melko herkästi kerrotaan sen olevan väärässä, joka on eri mieltä kuin sanoja ja sanotaan kaikenlaista, jonka sanomisen voisi hyvin jättää väliin. Tai heitellään puolihuolimattomia, paheksuvia tai monimielisiä heittoja taholle jos toisellekin. Eipä toinen voi tietää, millaisin opein ja miksi kukin on maailmassa havainnut parhaaksi toimia niin kuin toimii, mitä on oppinut selviytymisreppuunsa pakkaamaan ja millä eväillä hengissä pärjäilemään. Ajattelemattomuus ei ole mikään puolustus. Ajattelu ei maksa mitään ja kannattaa aina.

Vanha isäni sanoi aina tarpeen ilmentyessä, että kyllä sinä sitten ymmärrät, kun itselläsi on lapsia. Sitä olen laajasti soveltanut kaikenlaisiin "lapsiin" ja huomannut isäni olleen tässäkin oikeassa.

Lopuksi nörttiasiaa: Blondi oli verhokaupassa ja valitsi pitkään mieleistään kangasta päätyen lopulta vaaleanpunaiseen. Myyjän kysyessä kangasmäärää sanoi blondi, että 15 senttiä ja myyjä ihmettelemään, että niinkö vähän, onko neiti nyt ihan varma, ettei vain pilkkuvirhe olisi päässyt lipsahtamaan. Blondi sanoi ylpeyttä äänessään, että se tulee tietokoneeseen, johon myyjä, että no sitten määrä kuulostaa oikealta, mutta että tietokoneeseen, ei kai siinä verhoja käytetä. Blondi ajatteli, että eipä tuokaan myyjäpaha tietotekniikasta mitään ymmärrä ja sanoi ylemmyyttä äänessään, että "Halooooooo, siinä on Windows!"

Kirjoitti: mea 08:28 | Jälkipuheet (8)

Miten puut jaksavatkin ja viitsivätkin kasvattaa aina uudet lehdet ja juuri kun on saanut kaiken valmiiksi, tulee syksy ja tuhoaa valmiin ja täydellisen kauniin työn. Mistä ne saavat sen kaiken energian. Ai niin, tosiaan, niistä pudottamistaan lehdistä ja auringosta ja sateesta. Siis ihan samoista asioista kuin ihminenkin. Kun oppisikin ottamaan opikseen, ammentamaan voimansa jälkeensä jättämistä asioista. Siinähän se on yksi tärkeimmistä oppiaineista elämänkoulussa. Eilen syksy vielä viimeisillä voimillaan leväytti kauneimmat värinsä auringon kirkastamina näytille kuin uhmallaan kertoen, että sisältöä on, ei olla kyykyssä vielä.

Yksi suosikkikirjoittajistani Elämätön, jonka tarinoita olen kaivannut elokuun kuudennesta päivästä alkaen, jolloin hän katkaisi polkkauspisteensä kirjoituskoneesta sähköt, nosti sympaattista päätään yllättäen Misun kommenttilaatikosta. Iloni oli suuri, kun löysin saman miehen seisomassa Hyväksyttävän sisällön sanojen takana. Etsin sitä paukauttaakseni, mutta ei ollut, eikä taida olla näissä uutukaisissakaan vielä. No, onhan kirjanmerkit.

Maanantaiaamuun herääminen on aina yhtä nahkeaa mutta tänä aamuna jo parin sekunnin aivotyhjäkäynnin jälkeen muistin, että minullahan on lauantaina ostetut hame, pusero ja kengät. Uudet vaatteet pitäisi aina säästää maanantaiaamuiksi. Hienoa on se.

Bussissa takanani käytiin leppoisaa keskustelua avantouinnin terveellisyydestä, pohdittiin talven tuloa, mietittiin renkaiden vaihtoa, lohkolämmittimien etuja, bensankulutusta, ajotietokoneita, ABS-jarruja, formuloiden kulutusta ja vanhojen autojen etuja. Toisen poistuessa aikaisemmalla pysäkillä taputti hän toveriaan hellyttävästi olkapäälle, sanoi että pärjäile ja katsoi mukavasti hymyillen silmiin. Molemmat olivat noin kymmenvuotiaita poikia.

Kirjoitti: mea 08:31 | Jälkipuheet (9)

Yksinäinen nainen oli viettänyt koko lauantain kauniin päivän yksin, kuinkas muuten, eihän hän muuten olisi yksinäinen. Illan suussa saunaa lämmitellessään hän huomasi, että oli puhunut vain kaupan tädeille ja yhdelle laitapuolen kulkijalle, joka halusi hänelle avautua. Oikeastaan mies ei lopultakaan ollut mikään laitapuolen kulkija, hän oli viisas mies ja hänellä oli hienoja ajatuksia ja hän kehui naista hienoksi ihmiseksi. Olisi tarjonnut seuraansakin, mutta niin yksinäinen ei ollut yksinäinen nainen. Sitäpaitsi nainen ei ollut mielestään yksinäinen lainkaan vaan pikemminkin itsenäinen ja niillä on vissi ero, ajatteli yksinäinen nainen.

Kun sauna oli lämmin, asettui yksinäinen, tai siis itsenäinen nainen lauteille ja päätään seinään nojatessaan ja kylmää olutta siemaillessaan alkoi joutessaan mielikuvitella miestä vierelleen saunan lauteille. Itsenäinen nainen piirteli sielunsa siveltimellä lauteen toiseen päähän tiukkapeppuisen kauniin miehen, joka nautti lämmöstä silmät kiinni ja nojasi kaunista päätään tyytyväisen näköisenä seinään. Kaunis mies hörppi olutta pullosta ja näky muistutti itsenäistä naista siitä, että olisihan se somaa viettää lauantai-illat jonkun kanssa, vaan mahtaisiko hän löytää mistään noin kaunista miestä kuitenkaan. Eipä varmaan. Mutta koska nainen oli itsenäinen nainen, hänellä oli valta kuvitella kenet tahtoi oman saunansa lauteille. Nainen jatkoi kauniin miehen kuvittelua ja huomasi, että mies havahtui autereisesta horroksestaan siihen, että olutpullo oli tyhjentynyt. Mies ojensi tyhjää pulloa naiselle, joka oli vain odottanut tuota ojennusta saadakseen palvoa maata miehen jalkojen alla.

Itsenäinen nainen myönsi huoahtaen olevansa vähän yksinäinen ja haki itselleen uuden oluen jääkaapista.

Kirjoitti: mea 10:52 | Jälkipuheet (18)

Peba-Jannen, Ihmelapsen ja MitäHiton ansiokkaat kirjoitukset kertoivat jo kaiken, mitä ja missä muodossa on tämä kirjoittaminen omalla tai "omalla" nimellä, tyylillä ja tahtiin, nähdyistä tai kuvitelluista aiheista, ihmisistä tai havainnoista ja miten sen voi ja haluaa kokea tai miksi kukin mitenkin sen tekee. Jo tuon äskeisen lauseen rakentamisen vaikeus kertoi, miksi määritteleminen on vaikeaa ja onko se edes mahdollista ja tarpeellista. On, on ja mahdollisesti kyllä.

Minäpä kastan kahvilusikkani samaan soppaan ja yritän valaista omasta vaatimattomasta naisnäkökulmastani [kuulostinpa suureelliselta] tätä touhua: mitä varten minä tällaista teen ja miten selitän tämän äidilleni.

Blogi-sanaa käytän sen eri taivutusmuodoissaan puhuessani muiden polkkaajien kanssa, koska se lyhyydessään kertoo kaiken tarpeellisen, mehän kyllä itse tiedämme, mitä kaikkea tähän touhuun liittyy. Jos puhun harrastuksestani muille, kerron kirjoittavani verkkopäiväkirjaa tai kirjoittavani päiväkirjaa, jota kuka tahansa voi lukea netistä tai saatan joskus yrittää hienostella kertomalla harrastavani kirjoittamista, jotka julkaisen verkossa, siis jonkinlaisia kolumnien yritelmiä.

Kaikkia käyttämiäni määritelmiä ohjaa se, että yritän asettaa sanani kuvaamaan harrastettani mahdollisimman kattavasti ja osuvasti kunkin kuulijan oman maailmankuvan termeillä. Jos kertoisin äidilleni ja isälleni, kertoisin varmaan vaan kirjoittavani ja julkaisevani niitä verkossa, josta niitä voi lukea tietokoneilla, mikä olisi heidän mielestään epäilemättä hirveän hienoa, bloggaajille bloggaan, internetistä jotain tietäville kertoisin kirjoittavani verkkopäiväkirjaa. Kaikilla tavoilla mielestäni kuvaan omaa kirjoittamistani oikealla tavalla: sisältö on päiväkirja ja muoto on verkossa ilmestyvä helposti luetteva ja blogiksi on sitä helppo kutsua, koska se sana kertoo tietäville, mitä se on.

Minä olen päiväkirjoittaja. Päiväkirjailija kuulostaa jo kovin hienolta, mutta sinne on pyrkimys. Haluani kuulua verkkopäiväkirja-jengiin perustelen sillä, että kaikki tänne kirjoittamani sanat lähtevät minun päivistäni, omista kokemuksistani, ajatuksistani ja huomioistani. Verkkoon kirjoitan siksi, että näillä olisi lukijoita ja koska oletan, että muita tuskin kiinnostaa pieni ja vaatimaton elämäni oman napani ympärillä, yritän katsoa oman elämäni kautta yleisempiä ilmiöitä, arkisia havaintoja ja sitä kautta oppia ymmärtämään elämää paremmin. Kirjoitan siitä, mistä jotain tiedän, arjesta ja naisena olemisesta tyylillä, jonka parhaiten taidan: tarkkaillen pieniä asioita ja niistä iloa irti yrittäen. Muutahan minulla ei ole ja muusta en mitään tiedä. Niistä kirjoittavat ne, jotka niistä tietävät. Minä yritän kirjoittaa niin, että lukijani voivat löytää samoja pieniä asioita omista elämistään ja mahdollisesti kokea joskus sen läikähdyksen, että onpa hassua, tuohan on ihan kuin minun elämästäni, noinhan minullekin käy, noinhan minäkin ajattelen. Ja läikähdyksestä kokea yhteisöllisyyden ilon.

Lukijat ovat siis minulle tärkeitä, en kai tänne muuten kirjoittaisi. He ovat tärkeitä, koska koen tämän yhteisöllisyyden merkittäväksi. Yhteisöllisyydestä saan arkisesta elämästäni muuten puuttuvan elähdyttävän ja ilahduttavan vuorovaikutuksen ilon. Millä muulla tavalla olisin tutustunut näin moniin erilaisiin ihmisiin, missä muualla olisin ikinä jutellut eri puolilta maailmaa messupianossa kylässä käyvien lukijoiden kanssa. Missä muualla olisin törmännyt naapurin matematiikan opiskelijaan ja teekkareihin, muissa kaupungeissa asuviin virka- tai sielunsiskoihin tai -veljiin tai kaukana maailmalla asuviin kirjoittajiin ja ajattelijoihin. Missä muualla olisimme löytäneet yhteisen kielen puhua tavallisista, kaikkia kohdanneista pienistä asioista. Missä muualla olisin päässyt osalliseksi yhteisöstä, jonne kuuluminen on ilo ja kunnia.

Minun kirjoitukseni ovat vain se arkisempi, halvimmasta juustosta tehty versio juustofonduesta keittiön pöydällä, jonka äärellä voi ystävät käydä dippaamassa tarjousranskista ja kenenkään ei tarvitse ajatella, ettei osaa dipata tai tiedä, miten se tapahtuu tai että se olisi vaikeaa tai liian eksoottisen makuista. Hienommat ravintolat tarjoavat samaa hienommista juustoista paremmin valmistettuna ja niiden ääressä voi keskustella tärkeämmistä asioista fiksummat ja taitavammat. Minä olen enemmän kotonani yksinkertaisten, helppojen, mukavien ja mutkattomien asioiden äärellä.

Sitähän se polkkaaminen on: mukavaa, reipasta ja helpporytmistä. Vaatii pientä tekniikkaharjoittelua, mutta kun sen oppii, ei se kysy kuin heittäytymistä.

Kirjoitti: mea 07:44 | Jälkipuheet (6)

Eilen kävi taas kaksin kappalein rakastamiani konttoritavarain kaupustelijoita, näitä lipeväkielisiä silmiin katsovia oskareita. Halusivat esitellä minulle yhden koneen, sanoivat sen kuin "Just for you" ja vetivät perässään golf-kärryn kokoista laukkua. Sanoin heti, että ei ole meillä tapana eikä ole tarvetta, ei hinkua eikä aikaa/rahaa/työvoimaa tehdä sitä, mihin konetta kauppasivat. [Virhe: pitäisi sanoa, että nyt juuri on likviditeettikapeikko ja resurssimme on kohdennettu tällä kertaa muihin haasteisiin.] Johon nämä sanomaan ylimielisin ilmein hienoinen halveksunta äänessään: "Eikö teillä ole tapana suojata omaisuuttanne" [silmiä pyöritellen ja suurta ylemmyyttä hönkien]. Siinä vaiheessa oskarit pistävät aina seuraavan vaihteen peliin: "Kuopiossa kyllä ostettiin tämä ja yliopistossa ollaan kovin kiinnostuneita"[ilmeellä, että te olette aivottomia luusereita, jotka eivät pysy elämän virrassa ja nykytekniikassa mukana]. Syyllistävät mokomat. Viimeisenä alkaa sitten väsytystaistelu, eivät halua ymmärtää, että tämä on nyt tässä. Ja vielä kerran haluttaisiin esitellä ilman ostopakkoa. Oikeinkohan näitä opetetaan jossain oskariopistossa, olisi jo aika päivittää temppuvalikoima, minä ainakaan en osta väsyttämällä ja inttämällä, vaikka olisi viimeinen tavara maailmassa.

Paitsi, että olen ostanut useinkin, kun en ole kehdannut olla ostamatta, kun myyjä on nähnyt niin paljon vaivaa minun takiani. Minähän en voi mennä mihinkään ystävällishenkiseen liikkeeseenkään, kun tulee syyllinen olo, että vaivaan suotta myyjää. Usein olen sitten ostanut, vaikka tavara ei ole miellyttänyt, ihan vaan korvaukseksi ystävällisestä palvelusta. No, enää en mene siihen halpaan. Tai siis kalliiseen.

Ai niin, erota voi nykyisin kätevästi nettilomakkeella ja samalla säästää lomamatkan verran vuodessa ja sitten voi pitää ihqua paitaa.

Viikonlopun huvitukseksi näpsä testi, joka kertoo, mikä olisit, jos olisit koira. [via Tira]. Minä olisin Bolognese: uskollinen, varautunut, ujo, älykäs ja hillitty koira, joka kiintyy yhteen ihmiseen ja ulvoo surkeasti, jos häneen ei kiinnitetä riittävästi huomiota.

Kirjoitti: mea 08:40 | Jälkipuheet (11)

Kuuden historiallisen väittelyn videoleikkeet.

Vai selviääkö?

Kirjoitti: mea 22:28 | Jälkipuheet (2)

Kun lähdin eilen töistä, ajattelin kävellä pysäkille, joka on vähän kauempana, koska minulla oli aikaa. Ylitin autotien kohdasta, josta kesällä pyöräilin viisi kuukautta, ja siitä olisi pitänyt jatkaa kävelyä ison tien viertä jalkakäytävää pitkin eri suuntaan. Havahduin huomattavan paljon myöhemmin jossain keskellä puistoa, en lähelläkään kävelytietä, joka olisi vienyt minut pysäkille. Automaattiohjaukseni oli kytkeytynyt päälle ja ajatukseni seilanneet ties missä, mutta kotiin päin olin kovasti menossa. Matka kävellen tosin liian pitkä, kahdeksisen kilometriä. Hetken aikaa olin äärimmäisen hämmentyneen ulautunut ihmetellen, missä olen ja miksi ja miten pääsen sieltä pois. Aikakin alkoi käydä vähiin, joten lähdin fiksuna tyttönä sitten juoksemaan. Korkokengissä. Ja tietty niksautin nilkkani. Sen saakelin saman nilkan, jonka jo valmiiksi olin viikonloppuna nuljauttanut astuttuani tyhjään luullen astuvani portaalle, jota ei ollut, jonka kuitenkin olin näkevinäni, joka olikin vain askel tyhjän päälle.

Miten kukaan voi eksyä työmatkalla, reitillä, jota on taivaltanut vuosia. Vain minä pystyn siihen. Sama ihminen, jota aina kaupasta ulos astuessa joku näkymätön käsi vetää hihasta kääntymäään tulosuuntaansa, sinne mistä äsken tuli, vakaan pyrkimyksen ollessa jatkaa matkaa eteenpäin. Sama ihminen, jonka reitillä talot vaihtavat paikkaa, puut hyppivät tielle ja jolle aurinko nousee väärästä suunnasta.

Pesukoneeni on jalostanut ruokavaliotaan: se on ryhtynyt syömään laudeliinoja. Ehkä se kyllästyi sukkiin. Vannon laittaneeni kaksi laudeliinaa koneeseen ja nyt niitä on vain yksi.

Kuulen, kuinka Twiligt Zone'n teema soi.

Kirjoitti: mea 08:31 | Jälkipuheet (14)

Luxemburgissa on päätetty maanantaina, että miesten ja naisten palvelut ja tuotteet on oltava saman hintaisia mutta heti perään hyväksyttiin poikkeuksia; tapaturmavakuutukset miehillä ja eläkevakuutukset naisilla saavat maksaa enemmän. Syystä että miehet mörhäävät enemmän ja naiset elävät pidempään. Hakematta tuli mieleen, että hiphei, parturit maksavat sitten tulevaisuudessa saman naisille että köriläille, vaan eiköhän ne siihenkin kehitä näppärän kikan, jotta naisen tukan tuunaaminen on jotain muuta kuin hiusten leikkausta. Ja taas saa maksaa. Ja miten sekin muka vahditaan, että miesten ja naisten vaatteet maksavat saman. Naisten jutut ovat kuitenkin jotain kalliimpia neuleita, paitiksia, bleisereitä, legginsejä ja pitkiähousuja ja miehille myydään tavallisia villapaitoja, kauluspaitoja, pikkutakkeja, verkkareita ja housuja, tottahan ne silloin voi vähemmän maksaakin. Vaikka naisten vermeisiin noin periaatteessa ehken menee toisinaan vähemmän kangasta, niin kai se sitten on niin vaikiaa sen pienemmän kappaleen teko. Minen usko näihin. Mitä järkeä on säätää direktiivejä, kun ne voi joko kiertää, niitä ei voi valvoa tai ne saavat ihan virallisesti poikkeusluvan.

Jonkinlainen hajurakodirektiivi pitäisi kyllä saada, siitä kirjoittaisin enemmänkin, mutta Laura ehti ensin. Virallisena renttumagneettina vedin eilen taas kerran bussissa viereeni miehen, joka oli niin kännissä, että kateeksi kävi ja tuoksahti sekä edellisen päivän että tuoreelle viinakselle ja myös valkosipulille. Hyvä yhdistelmä itse nautittuna, tosin. Mies minulta kysymään viinan karheuttamalla bassolla ja ihka oikealla mansen murteella, että mihin on neidolla matka. Keskustaan sanoin meneväni ja mies kertomaan, että sinne hänkin. Ostamaan Bulgarian jugurttia, munatonta majoneesia, tilliä ja valkosipulia, joista aikoo tehdä kastikkeen kalalle. Kertoi sen olevan hyvää, mutta varsinaista herkkuaan ovat etanat valkosipulivoissa paistettuna ja nautittuna juustofonduen ja vaalean leivän kanssa. Sopisi sulle, oot sen näkönen, sanoi vielä. Otin sen kehaisuna, noin hyvään makuun voinee luottaa. Voiko syrjäytyneeksi kutsua miestä, joka vielä oli kertomansa mukaan pessyt tukkansa koivunlehväuutesamppoolla, koska se tuoksuu niin hyvältä ja tekee hiukset tuuheiksi. Koivu ei kyllä varsinaisesti tuoksunut, mutta tukka oli hienosti.

Kirjoitti: mea 09:00 | Jälkipuheet (16)

Sain bussissa tänä aamuna nyrkistä ohimoon niin, että silmälasit lensivät päästä, ja nenänvarteen kehittyy mitä todennäköisimmin mustanpuhuva hätähuutomerkki. Ei ole herkkua olla ulkomitoitukseltaan hiukan reipas puolitoistametrinen aamun ruuhkabussissa, jossa isommat ihmiset sohivat käsillään tangoista kiinnipidellen silmieni korkeudella. Eikä muutenkaan. Vai miltä kuvitteleisitte tuntuvan aina ja jatkuvasti katsoa kaikkia ihmisiä ylöspäin, nähdä vain selkiä ja rintoja ja teattereissa niskoja. Ei ole aivan yksinkertaista vakuuttaa asiassaan, kun ääni kuuluu alaviistosta. Eikä ole helppoa olla vihainenkaan, kun hukkapätkään suhtaudutaan vain huvittuneesti hymyillen, hyvä ettei päähän taputeta, että oletkos siinä.

Tunnen vain yhden minua pienemmän aikuisen, jo kymmenvuotiaat lapset ovat minua isompia ja sitä taustaa vasten hämmästelen suuresti, miten minun kokoiseni vaatteet ja kengät ovat aina poismyytyjä. Niitä ei varmaan osteta kauppoihin, koskapa tällaisia ihmisiä ei pitäisi olla olemassa.

Vaan on pienellä puolensakin; voin syystä kutsua itseäni kainaloiseksi, olen sopivan pituinen toimimaan kameran jalustana, mahdun pieneen tilaan enkä paina paljon sylissä.

Josta tulikin mieleeni, että joulu on jo ensi kuun perästä ja omin pikku kätösin tehdyt pikkulahjat ovat perinnetiedon mukaan niitä halutuimpia. Nyt on korkea aika alkaa kutoa poikaystävälle vaikka pipoa.

Kirjoitti: mea 09:32 | Jälkipuheet (37)

Hillitty kukko nostaa muutamia rumia sanoja esille kaikkien maailman ärsyttävien sanojen joukosta. Ymmärrän leiska-sanan tuottaman tuskan, sillä vaikka sanana an sich se on äärettömän kätevä ja kertoo kaiken, minkä 18 selittävää sanaa yhteensä, se kuulostaa kuitenkin sylkäisyltä.

Ja miksiköhän. Sehän on hyvä sana. Ärsytys johtunee osin siitä, että kun joku hyvä ja helppo sana, jonka jokajaana ja -janne muistaa sen jo kerran kuultuaan, pesiytyy kieliin puhujille, jotka eivät sanaa ammatissaan tarvi eivätkä aina edes ymmärrä, mutta sanan koetun hienouden ja siitä asian päälle siilautuvan pienen keikailevuuden vuoksi mielellään sanalla snobbailevat, se kärsii tylyn kohtalon ja muuttuu ansiotta ärsyttäväksi. Vaikka se on edelleen asiassaan hyvä, on lievästi kiduttavaa kuulla kymmenennen kerran sitä toistettavan. Samassa sarjassa ovat "visio", "missio", "reunaehto" ja "rajapinta".

Kirjoitti: mea 14:36 | Jälkipuheet (6)

Eilen kuulin keskustelun, jossa mies ja nainen, ilmeisesti satunnaiset kulkijat, puhuivat suhteista. Nainen oli liikutetussa tilassa ja silloinhan naiset aika usein tuntevat tarvetta tilittäytyä, erityisesti vieraalle ja erityisesti miehelle. Elämä mätti, varsinkin ihmissuhde ja syynä se perinteinen: mies ei puhu eikä pistä tikkua ristiin suhteen hyväksi. Saati rakenna tulitikkutaloa. Mies kuunteli kohteliaasti, sanoi sitten, että me miehet nyt ollaan vähän sellaisia, ei me niin asioita mietitä ja hoideta, niitä sillä tavalla tule ajatelleeksi, että pitäisi niitä pähkiä, asiat on tai ei ole kunnossa. Samaan aikaan luin Iltasanomista juttua syistä, joilla toinen jätetään. Yksi pahimpia kompastuskiviä naisten mielestä oli miehen turha jaarittelu, se, että puhuu ja puhuu ja kertoo kaikesta kaiken ja vääntää pahimmoillaan siitä vielä vitsin. Miksiköhän meitä naisia naureskellaan epäloogisiksi.

Näinhän se on, asiat joko on tai ei ole kunnossa. Harvemmin ne paranevat puhumalla tai terapioimalla, kun joku asia oikeasti ja urakalla mättää. Kun rakkaus loppuu, se ei lopu ärsyttäviin pikkujuttuihin, vaan isompiin linjaerimielisyyksiin. Ja rakkautta voi hoitaa niinkin, kuin mies sanoi; antaa sen olla ja kasvaa, hoitamista on sekin, että tunnistaa hyvän suhteen ja kunnioittaa sitä eikä turhia mähki asian laitoja. Hyvä on hyvä. Huono suhde on kuin flunssa; sitä voi toki rohdoilla siirtää, mutta tauti iskee sitten kahta hurjemmin päälle. Parempi kertarytinä kuin ainainen kitinä.

Kirjoitti: mea 09:46 | Jälkipuheet (0)

Soitin eilen Elisan vikailmoitukseen, kun laajakaista ei sähkökatkoksen jälkeen auennut. Ensin oli vaikea saada tukimies vakuutettua, että minullla on yleensäkään sopimus, kun niiden tiedoissa ei löytynyt minun nimistäni liittymän omistajaa. Viime viikolla siellä käydessäni ihmettelin samaa ja lupasivat korjata asian. No, tekninen tuki sitten sanomaan, että jep, löytyi, tässä on ollut virta päällä 29 päivää. Johon minä, että kyllä, plus monta vuotta ennen sitä, mutta nyt ei ole. Tuki tuskastuneena kaivelee tiedostojaan ja löytää minulle sitten toisenkin yhteyden, joka yllättäen ei ole tosiaan päällä. Jonka se sanoo minun perustaneen elokuussa. No en. Sitten se sanoo, että eikun täällähän näkyy, että nopeus on tuplattu syyskuun 9. No ei, sanon minä, että viime viikolla. Sitten se sanoo, että no paina sitä reset-nappulaa. Sanoin painaneeni sitä ainakin 56 kertaa ja että älä vaan ala kertoa, että ota virta pois ja sitä rataa, done that too. No, sitten se taas tutkii tilannetta ja sanoo, että juu kyllä, tämä ei tosiaan vastaa, että tästä täytyy tehdä vikailmoitus, johon minä, että sitähän minä tässä olen tekemässä. No, sitten se taas sekoaa yhteyksien määrissä ja muuttaa tiedot, taas kerran. Ja sanoo pitkin hampain, että hän tekee tästä nyt sen vikailmoituksen. Kolmen tunnin päästä soittaa asentaja ja selitän taas laveasti jo tuskastuneena koko tilanteen ja miksi ja miten ja koska ja sitä rataa, ja asentaja kuuntelee ja kuulostaa nyökkivältä ja sanoo lopetettuani, että sitä minä vaan, että minä korjasin sen, muuntaja oli talosta mennyt paskaksi.

Bussissa kolme pojankoltiaista, kaksi MicMaccia ja yksi Ilves:
- MicMac1: "Mennään Metsoon ja sit sinne pyöräkauppaan ja sit v**tuun."
- MicMac2: "Miksei mennä ens v**tuun ja sit sinne pyöräkauppaan js sit Metsoon."
- Ilves: "V**tu mä mihinkään v**tuun lähe, mullon reenit ja sinne on ainaki miljoona kilometrii, mä lähen v**tuun."

Kirjoitti: mea 07:30 | Jälkipuheet (8)