Viikon lopuksi
Työviikon päätteeksi kotiin tultuani lämmön ja auringon vokottelemina päätin vielä käydä pyörällä hoitamassa asiat poikkeen ennen nolla-asentoon kytkeytymistä. Siispä vaihdoin e.m. ilmastoseikoista johtuen lyhyen teepaidan ja kesäfarkut päälle. Ilahduin tavattomasti, kun housut tuntuivat mukavan väljiltä, vaikka viimeksi ne kinnasivat. Huomiosta hyvillä mielin pyöräilin apteekin, kirjaston, Filmtownin ja kaupan kautta takaisin kotiin, heitin repun lattialle, kengät jaloista ja hups. Huomasin, että farkkujen vetoketju oli ollut koko ajan auki. Nolotti.
Ahaa! Siksi siis farkut tuntuivat väljiltä. Petytti.
Minulla on hyvin henkilökohtainen ongelma: tykkään ruisleivästä lievästi kuivahtaneena, sellaisena inasesti nohkeana, ei ihan rapsahtavana vaan sellaisena, joka vastustaa purevaa hammasta. Mutta siihen tilaan leivän saattaminen on hirveän tarkkaa säätämistä, ettei kuivu liikaa mutta kuitenkin sopivasti. Hirveä terssi kaiken kaikkiaan. Siis se ongelma on nyt siinä, kun on niin kostea ilma, niin ei leipä kuivu millään sopivaksi ja tulee syötyä liikaa turvottavaa valkoista höttöleipää sen vuoksi.
Meneekö tämä nyt taas uusien farkkujen ostamiseksi.
Jälkipuheet
Kuivahko ruisleipä voilla ja eräskin sisäelinlaatikko yhdessä puolukan kera. Njam.
Siitä sisäelinlaatikosta oli muistaakseni puhetta, että ne oli jo syöty. Ruisleivän saattaminen sopivaan tilaan on tarkkaa kuin täin iskeminen, milli sivuun, niin osuu silmään.
Tuttu tunne tuo vetoketjujuttu. Eilen olin kaverini luona käymässä, ja hän totesi yhdessä vaiheessa, että "sulla on vetoketju auki". Tykkään aina, jos joku huomauttaa sellaisista asioista, jotta noloutta ei tartte koko päivää tuntea. Sitä paitsi, kun tulen kotiin avaan usein vetoketjun, jotta olo olisi "kevyempi". Siinä sitten kuljen ympäri taloa housut välillä kinttuihin valuen ;-)
Huvittavaa, miten sitä salamana muistelee, että missä kaikissa tilanteissa mahdollisesti joku huomasi aukinaisen vetoketjun. Ihan niinkuin se nyt olisi maailman tärkeimpiä asioita, silti se vaan nolottaa. Hyvän ystävän tunnistaa siitä, että se sanoo, että vetskari on auki, hampaiden välissä on roska tai nenästi pilkistää karva. Ystävän tunnistaa myös siitä, ettei ystävän sanomisesta ei nolostu.
Mites olisi sellainen kosteudenkerääjä johonkin huoneeseen joka sitten säätäisi kosteuden sopivalle tasolle, talvea varten siellä pitäisi olla toki myös kostutin.
Enpä ole kuullutkaan kosteudenkerääjästä. Kostuttajasta kylläkin. Miten olisi laite, joka keräisi kosteuden ja sitten kuivana aikana päästelisi höyryt takaisin ilmaan. Joo, huono idea. Sehän olisi vanhaa ja homehtunutta kosteutta jo silloin.