« Viikon lopuksi | Pääsivu| Ja aurinko nousee »

Luopumisen aika

Vanha ystäväJos ei ole koskaan joutunut luopumaan mistään, ei tiedä, mistä nyt puhun. Luopua vapaaehtoisesti jostain, joka on itselle tärkeä, joka on antanut iloa, voimaa ja lohdutusta, joka on ollut rinnallasi ja nojannut sinuun silloin, kun on kaikkein vaikeinta ollut. Luopua myös velvollisuudesta antaa toiselle sen ansaitsemat hyvät viimeiset vuodet. Luovuttaa. On tietysti helppo ajatella vain itseään, perustella omalla elämäntilanteella luopuminen ainoaksi oikeaksi ratkaisuksi. Helppoa ja itsekästä, luovuttamista. Vaikeaa on oppia lukemaan merkit, ilmassa oleva tuuli, katsoa silmiin, kuunnella pientä ääntä ja niistä lukea, mikä on toiselle se paras ratkaisu, myöntyä tosiasioihin ja erottaa ne luulosta ja helppoudesta, oppia katsomaan toisen paras. Siinä on vaikeinta olla ottamatta huomioon omat tunteet. Eikäpä asian oikeasta laidasta ole koskaan varmuutta, on vain tehtävä paras ratkaisu ja uskottava, että se on myös oikein. On itkettävä suru ja kaipaus pois, on katsottava viimeisen kerran ja jaksettava kantaa syyllisyys, yritettävä löytää lohtua ajatuksesta, että teki sen ainoan oikean ratkaisun.

Joskus oikeita sanoja ei ole. On vain oltava rohkeutta laittaa pelkkä piste.

Jälkipuheet

Jos puhut koirasta ja se on vanha ja sairas, teet ainoan oikean ratkaisun luopumalla, lopettamalla kärsimykset ennen kuin niitä ehtii tullakaan enemmälti.

Joskus asiat ovat samalla sekä yksinkertaisia, että monimutkaisia ja niiden sokkeloisssa kaikkien kannalta paras ratkaisu ilmeisyydestään huolimatta on vaikea myöntää myös ainoaksi oikeaksi ratkaisuksi.

Se on helpompi ymmärtää oikeaksi, kun ratkaisu on tehty ja toimeenpantu. Ainoa palvelus, jonka enää voi parhaalle ystävälleen tehdä. Se on koiran oikeus ja ihmisen velvollisuus.

1.12.2000 jouduin viemään viimeiselle, sateenkaarisillalle johtavalle portille rakkaan koirani, joka oli minua tukenut. Olin ilman koiraa yli puoli vuotta, koska halusin olla varma, haluanko sitoutua uudelleen. Nyt on täällä iloinen kolmevuotias seuranani.

Olen kuullut monen sanovan, että toista tai kolmatta tai neljättä koiraa ei taloon tule. Ja aina on tullut, kun aika on kypsä. Vähän niinkuin ihmisystävienkin kanssa: kun aika ja ihminen ovat oikeita, niin niille löytyy paikka sielusta.

Tässä sinulle ehkä pateettinen, mutta kaunis tarina. Jopa tällainen ateisti saa siitä jonkinmoista lohtua.

Rainbow Bridge

There is a bridge connecting heaven and earth. It is called Rainbow Bridge, because of it's many colors!

Just this side of the Rainbow Bridge is a land with meadows, hills and valleys lush green grass.

When an animal dies that has been especially close to someone here, that pet goes to Rainbow Bridge.

There is always food and water and warm spring weather, so all our friends can run and play together. All the animals who had been ill and old are restored to health and vigor; those who were hurt or maimed are made whole and strong again, just as we remember them in our dreams of days and times gone by.

The animals are happy and content, except for one small thing - they each miss someone very special to them who had to be left behind. They all run and play together, but the day comes when one suddenly stops and looks into the distance. His bright eyes are intent; his eager body begins to quiver. Suddenly he begins to run from the group,
flying over the green grass, his legs carrying him faster and faster. You have been spotted, and when you and your special friend finally meet, you cling together in joyous reunion, never to be parted again. The happy kisses rain upon your face, your hands caress the beloved head, and you look once more into the trusting eyes of your pet. So long gone from your life, but never absent from your heart. Then you cross Rainbow Bridge together... never to be separated again!

~ unknown ~

Kiitos, tuo on aivan liian itkettävää, että siihen voisi sanoa mitään. Jokainen, joka tietää viimeisen kerran katsovansa niihin kirkkaisiin silmiin, tietää, miltä se tuntuu. Se viimeinen katse. :'-)

Silloin kun otin ensimmäisen koiranni, juuri sen, josta luovuin vuonna 2000, muistin lukeneeni yhdestä muistelmakirjasta, että kirjoittaja oli sitä mieltä, että hän ei enää koskaan ota uutta koiraa, koska koirasta luopumisen tuska oli hänestä suurempi, kuin kaikki koiran tuoma onni. Ajattelin sitä aina joskus ja kun luopumisen aika tuli, muistin sen myös silloin. Alusta asti olin ajatellut, että tuo kirjoittaja ei voi olla oikeassa ja nyt tiedän, että hän oli väärässä. Ainakin omalla kohdallani asia on ollut toisin.

Tyhjän tilan oikeanlaisen täyttämisen taito on yksi aikuisuuden merkki. Ei ole helppoa, mutta sen oppii kyllä.

Meidän hurtan kuolemasta on kohta kolme vuotta, eikä sitä hetkeä voi unohtaa milloin vaikea (mutta oikea) päätös tehtiin. Ensin ajattelin että olisi ehkä liian rankkaa olla mukana katsomassa eläinlääkärin antamaa pistosta, mutta jälkikäteen olin tyytyväinen että pidin koirulaista sylissä loppuun asti. Sekin on minusta koiran oikeus, kuolla tuttujen ihmisten ympäröimänä, tutun käden silittämänä ja tutun äänen ulottuvilla. Eläinlääkäri oli oikein empaattinen (tuli kotikäynnillekin kun koira pelkäsi hysteerisesti eläinlääkäriasemaa), antoi meidän viettää viimeisiet elinminuutit keskenämme ja halasi meitä kaikkia naisia lopuksi. Vieläkin on tätä ensimmäistä koiraystävää ikävä, vaikka maailman toiseksi paras koiruus onkin sydämeni jo vienyt.

Suru kyllä helpottaa Mea, vaikkei koskaan täysin katoa.. Voimia ja jaksamista..

Mä muuten hommasin eläinlääkärin kotiin. Sai siinä vähän vaivaa nähdä, mutta oli minusta sen arvoista. Muistan sen päivän aamusta alkaen. Sinä aamuna se ei enää syönyt. Olin koiran kanssa vielä hiljaisella kävelyllä tunnin verran, kierrettiin tuttuja rakkaita paikkoja. Sitten minä vaan istuin ja pidin koiraa hyvänä lähes koko ajan, kunnnes eläinlääkäri tuli siinä puoli kuuden maissa. Muistan kaiken ihan kristallinkirkkaasti. Myöhemmin illalla vietiin hänet sitten eläinlääkäriasemalle tuhkausta odottamaan. Tuhka mulla muuten on tuolla hyllyllä, muiden rakkaiden muistojen joukossa.

Auh. Pala kurkussa. Osanottomme täältä Pinserilästä.

Kyllä sinä pystyt olemaan rinnalla, koira on tukenut sinua ja nyt on sinun vuorosi. Ja sen kun teet ja tiedät, niin voit katsoa muita koiria silmiin, ihan heti.

Sanovat että siellä on aina lämmin ja mukava ja paljon jäniksiä joita jahdata... ja sieltä voi käydä unien kautta tapaamassa niitä jotka jäivät kaipaamaan...

Voimia.

:) Jos kerran jäniksiä, niin sitten ei mitään hätää. Eihän niitä vanha jaksa muuten jahdatakaan.

Juokse, ystäväin!
Tänään pääset vapaaksi,
sillä on syksy.
Muuta meillä ei ole
kuin muistoja kesästä.

Voimia!

Muistot ovat siitä hassu juttu, että hyvät muistot ovat aluksi haikeita juuri siksi, että ne ovat hyviä ja niitä on ikävä ja niitä ei enää ole, mutta ajan kanssa ne muuttuvat pelkästään hyviksi ja iloisiksi.

*halii mean ihan ruttuun*

*oikoo vaatteittaan rutusta ja hymyilee leveästi*

Tuli mieleeni hassu tarina: kun mäyräkoira ravistelee päätään, sen korvat lepattaaa ja pitää sellaista räpsytysääntä. Kerran ollessani puhelimessa, koira räpsytti korviaan ja puhekumppani hämmästyneenä kysyy "Kirjoitatko sinä koneella?" Siitä lähtien meillä koiran korvien räpsyttelyä on kutsuttu "koneella kirjoittamiseksi".

Viimeinen palvelus rakkaalle perheenjäsenelle on siis edessäsi. En voi muuta kuin toivottaa voimia.

Omat tuntoni tiivisti Eeva Kilpi:

Koiratta
on kuonoa ja
kahta luppakorvaa yksinäisempi.


on toista hengitystä vajaa.

En pelkää. Ikävöin.

Moni ei ymmärrä, mitä hienoa on vieressä nukkuvassa koirassa, joka peiton alla uniaan katsellen juoksee tassut heiluen ja potkii reiteen ja tuoksuu hikiselle villasukalle.

Ken on kokenut, tietää.

Otan osaa suruusi näin jälkikäteen.

Ja tuosta 06.09.04 12:32 kirjoittamastasi en voisi olla enempää samaa mieltä. Vielä puolitoista vuotta sitten en edes halunnut koiraa. Nyttemmin mieli on muuttunut melko lailla.

Kylläpä tekee vieläkin kipeää edes katsoa tuota kuvaa. Ehkä sen jonain päivänä vielä pystyn näkemään niin, ettei satu.

Jos koiran hankkiessani olisin tiennyt, miten siitä luopuninen sattuu, en olisi hankkinut. Niin paljon kuin siitä iloa olikin.

Meidän koira haukku nukkui eilen iki uneen 14.2-06-.Hän tuli meille kuukausi sitten,perheestä jossa häntä oli kohdeltu kaltoin.Eli tämä oli jo neljäs koti hänelle.Hän oli onnellinen nämä viimeiset hetket...juoksi vapaana ja nautti elämästään...Mutta pelko siitä että hänet taas hylätään otti vallan...Ei öitään eikä päiviään nukuttua saanut....Itki ja ulvoi etsien lohdutusta pahaan oloonsa...ei hän enää yksin olemaan pystynyt...Istuin nämä viimeiset hetket hänen vierellään...päänsä vain syliini painoi katseen viimeisen kohdisti....ja nukahti...Siinä kohtaa miettii miksi ihmiset voivat olla näin julmia... Nuku rauhassa bancho 10kk Nyt vapaana saat sä juosta...ei kipua eikä pelkoa....

Pienimpien paha olo sattuu eniten. Etenkin, jos ei voi auttaa. Miten ihminen voi olla paha pienelle viattomalle luontokappaleelle ja mistä se enkeli tuli, joka sinut laittoi koiraparan viimeisten aikojen helpottajaksi. Siitä voit kantaa hyvää mieltä, joka lohduttaa ikävässä.

Jos kommenttisi ei tule näkyviin, se on valitettavasti joutunut tahtomattani spämmifiltteriin ja sinne joutuneista en saa mitään ilmoitusta. Käyn mahdollisimman usein vapauttamassa siellä piileksivät. Olen pahoillani.



Tilaa RSS-syöte

Kuka?

Juttutupa