Nyt kirjoittaa otsikolla "Vääristelevä valkokangas" aiheesta, joka minuakin on aina askarruttanut: että miksi elokuvissa esitetään joitain asioita niinkuin esitetään. Tietenkin osa on selitettävissä sillä, että on asioita, joita ei oikein voi mitenkään muuten esittää kuin esittämällä vakiintunut klisee, mutta mistä se on sitten synnytetty. Luulisi, että alleviivauksiin ei enää nykyisin olisi niin tarvetta kuin ennen muinoin, mutta aina niitä kummallisuuksia vaan on. Niinkuin se silmälasien kanssa veuhtominen; niitä otetaan pois silloin, kun luetaan ja päinvastoin. Naiset nukkuu täysissä meikeissä. Autoa ajettaessa suoralla tiellä rattia väännetään aina ankarasti. Sähköpostit tulevat ruudulle kissankokoisin kirjaimin. Kukaan ei käy koskaan vessassa eikä kukaan ihmettele, miksi vanhemmat ja lapset ovat melkein saman ikäisiä eivätkä muistuta toisiaan. Sotakuvissa kuolee aina se, jolla on vaimon ja lapsen kuva taskussa. Ratkaisu löytyy aina viimeisellä sekunnilla, jos ydinsota on uhkaamassa. Onhan näitä.