« Luopumisen aika | Pääsivu| Alakulon karkotusta »

Ja aurinko nousee

Aurinko nouseeEilinen päivä oli kuin enkelin hengitystä. Kiersin järven ympäri ja jokainen mutka tuntui hyvästijätöltä: aurinko ei enää syyskuussa ole sama kuin kesällä, se lämmittää ja valaisee, mutta silti siitä puuttuu jotain. Syksyinen aurinko on haikea. Järvilenkki oli kymmenen kilometriä pitkät jäähyväiset kesälle ja kasvun ajalle ja koiraystävällekin, jonka kanssa opettelimme sillä polulla yhdessä lenkkeilemään. Koiranpoika harjoitteli jäniksen metsästystä ja minä mäyräkoiran metsästystä. Molemmat opimme, että nopeampi voittaa, mutta viisaampi antaa periksi. Kun toinen lopulta oppi, toinen uupui, sellaistahan se elämä on.

Sitä luulee niin monenlaista asiaa tietävänsä, hallitsevansa, ymmärtävänsä, mutta vasta kokemuksen kautta oivaltaa asioiden tärkeysjärjestyksen, jossa piikkipaikkaa pitävät luottamus, ystävyys ja välittäminen. Maailmassa on niin paljon pahaa, julmuutta ja pettämistä, että itkettää. Pienen ihmisen ei auta kuin yrittää tehdä omasta maailmastaan sellainen, jossa voi katsoa kaikkia silmiin. Elämä jättää joskus koetellessaan sieluun tyhjän tilan kaikille, jotka joutuvat luopumaan, mutta kaikella on luultavasti tarkoituksensa. Itse asiassahan ei ole olemassa sellaista kuin tyhjä tila: se on olemassa, jotta siinä sielu voi hetken levätä, se on siinä tyhjänä täytettäväksi, kunnes on valmis ottamaan uutta vastaan.

Luin eilen jostain, että sateenkaari on kuin taivaalle heitetty värikäs huivi. Eikös se sateenkaari synny sateesta ja auringosta. Niinkuin elämä itse. Ja aurinkohan sen lopulta voittaa, aina se pyyhkii sateenkaaren pois ja aina se nousee.

Jälkipuheet

Syksy on kaunis, ainakin pääkaupunkiseudulla koivut alkavat kultaantua, ja vaahteroissa näkyy paikoitellen punaista. Metsä tuoksuu mullalta, sieniltä, puolukoilta ja sammalelta. Ja syksyn jälkeen tulee aina talvi, ja sitten taas uusi kevät. Mea hyvä, muista, että sateenkaaren päässä on aina purkillinen kultaa, ja jokaisessa lopussa on alku.

Minä olen siitä sateenkaaren kultaaarteesta paljon kuullut ja aina kaaren nähdessäni ajatellut, että kovin ovat kaukana molemmat päät, liekö niitä kukaan koskaan löytää. Mutta olen taipuvainen uskomaan, että totta se on ja kulta-aarre on löydettävissä. Mutta ei se etsimällä löydy, vaan löytämällä.

Lämpimiä ajatuksia ja voimia tehdä vaikea ja suurta rakkautta vaativa päätös.

Kotisivuksi en laittanutkaan omaa sivua, vaan lohtua sinulle.

Olen ajatuksissani mukanasi! Valtavan kaunis tuo Kuiskun linkki.

Olen sanaton ja nyt jopa silmätön, joka yrittää hymyillä kyynelten läpi liikuttuneena kaikesta sympatiasta.

Jos kommenttisi ei tule näkyviin, se on valitettavasti joutunut tahtomattani spämmifiltteriin ja sinne joutuneista en saa mitään ilmoitusta. Käyn mahdollisimman usein vapauttamassa siellä piileksivät. Olen pahoillani.



Tilaa RSS-syöte

Kuka?

Juttutupa