Huomioita pimeyden ytimestä
Eilen illan kuiheessa kesken pesukoneiden, telkkarin, tietokoneen, pakastimen ja jääkaapin turvallisen taustaääntelyn valot sammuivat ja syvä hiljaisuus laskeutui asuntooni. Pimeys kietoi kotikorttelin kummalliseen syrjäytyneeseen tilaan. Olo oli samalla kertaa sekä loukkaantunut että hädissään; kuinkahan kauan pakastin kestää, miten kävi tiedostoille, syntyykö yhteys uudelleen, missä taskulamppu, missä kynttilät. Paniikki. Sähköt palasivat myöhemmin, valot syttyivät, koneet aloittivat huminansa, pesukone jatkoi siitä, mihin jäi. Vain kaapeliyhteys ei toipunut. Luin ohjeita ja kääntelin kojetta, otin virtaa pois moneen kertaan ja taas luin ohjetta: paina reset-nappulaa samaan aikaan, kun kytket virran. Miten humankauta voin painaa toisella kädellä kynän kärjellä nappulaa ja samaan aikaan työntää töpselia seinään metrin päässä. En mitenkään. Talo oli oudon hiljainen, kuin se ei hengittäisi lainkaan. Tietokoneen tuuletin ei täyttänyt hurinallaan tilaa. Kuulin pitkästä aikaa oman hengitykseni. Tuntui kuin maailman kohdevalo olisi kääntynyt pois minun näyttämöltäni. Modeemin ledi vilkutti vielä aamulla ilkkuen saamatonta yhteyttä. Benropetti (TM).
Aina Iloinen on pistänyt myös lusikkansa sänkyyn ja tunnustaa että resurssin lisäksi Missekin on peitoissa. Minä olen viimeinen ihminen sanomaan siitä mitään, itsekin vuositolkulla villasukalle tuoksuvan mäyräkoiran kanssa nukkunut. Tuosta ei hyvät seuraa, sanoo asioista perillä oleva taho. Nyt kun ensimmäinen askel on otettu, on vain ajan kysymys, kun muukin asentopaljastelu revähtää sängystä näytöille. Minäpä aloitan: rehnotan etukenossa reunalla varoen koko ajan, ettei se karkaa altani. Istumasentoni työtuolissa saa työsuojelutarkastajan miettimään alan vaihtoa.
Aamubussissa kolme keski-ikäistä naista popliinitakeissa, 60-luvun silmälaseissa, tukka uloskasvaneen permanentin haperruttamana keskusteli ompelemisesta, piilosaumoista ja poppanan kutomisesta. Nuoriso katseli ylimielisesti naureskellen tätejä, pissikset tirskuivat kimeillä äänillään, loppahousut puhuivat naisten sukupuolielimistä mutta tädit eivät olleet moinaankaan. Poppanapulma ei auennut, joten yksi tädeistä kaivoi käsilaukkuaan hetken, veti sieltä uudenkarhean taskukokoisen tietokoneen, näppäili hetken ja kertoi ongelman ratkaisun muille. Iloisena totesi rakastavansa intternettiä. Nuoriso oli hiljaa.
Enkä sitten eilen huomannut tarkistaa sähkökatkon jälkeen kelloja. Heräsin kellon ollessa 00:00. Tarkistin toisesta, se näytti --:--.
Jälkipuheet
Eläköön tädit! Ja eläköön pysähtynyt aika! Minäkin olen elänyt mikrouunin mukaan --:-- ajassa aina siitä saakka, kun mikroni vaihtoi töpselimaisemaansa. Ei enää häiritse aamun lehden lukuhetkeä tuo näkökentän nurkasta kurkkiva digitaalinen hoputtaja.
Tädeissä on menneisyys, tulevaisuus ja nykyaika. Ja tädit ei muka saisi pukeutua miten sun lystäjää. Tätejä arvostetaan ihan liian vähän.
Yksi kelloistani nollautuu katkoksessa mutta jatkaa sitten oman aikansa mittaamista nollasta. Jossain vaiheessa tuntee itsensä jetlagiseksi, kun kello näyttää aikaa, joka ei ole muuta kuin aika edellisestä sähkökatkosta.