Alakulon karkotusta
Koko viime viikon ihmettelin hiukan, että miten minun aamuni ovat käyneet niin lyhyiksi. En ehtinyt yhtenäkään aamuna töihin aikoihin, jolloin ennen olin jo ollut työpöydän ääressä kahvimuki kourassa pitkään. Eilen vasta huomasin, että herätykseni oli ollut tunnin myöhässä koko viikon. Automaattini johdatti minut aamun rutiineiden läpi, enkä kertaakaan tullut tarkistaneeksi aikaa. Nyt ymmärrän, miksi aamuäänet rapussa olivat erilaiset ja miksi näin ihan outoja ihmisiä kotipihassa.
Alakulo ei nyt ota millään väistyäkseen, joten valjastin Pavlovin koirat piristämään: vaihdoin aamuni käynnistymään musiikkiin, joka nakkaa päähäni miellyttävät aatokset ennen kuin edes herään. Lisäksi muutin kännyn tekstiviestin merkkiäänen takaisin sellaiseksi, jolla olen saanut ne kaikkein mukavimmat viestit. Ongelmana on nyt enää työsähköposti, joka kilahtaa juuri sillä samalla äänellä kuin aikoinaan kotisähköposti, jonka ääreltä en poistunut metriä kauemmaksi varmasti kuullakseni plingin, joka valaisi päiväni. Nyt joka kerta, kun työkoneestani kuuluu postiääni, ehdin jo pieneksi hetkeksi ilahtumaan, ja koska ilahdus ei ole aiheellinen, alakulotun vaan lisää.
Koska lievät keinot eivät tunnu nyt riittävän, voisin siirtyä järeämpiin. Kunnon nauruterapia auttaisi varmasti, vaikkapa jonkun elokuvan avulla, mutta liekö vika minussa, elokuvissa vai molemmissa, kun en ole vielä löytänyt yhtään rainaa, joka oikeasti, rätväkkäästi ja aidosti naurattaisi. Onko tyytyminen takuuitkettäjiin, jotka onnistuvat aina tuottamaan puhdistavan vollotusreaktion. Jospa katsonkin tänä iltana taas Once Were Warriors'n, se toimii aina.
Eilen onnistui itkettämään Rainbow Bridge. [Kiitos runosta Minnalle ja Kuiskulle ja lohdutuksen sanoista yllättävän monelle myötäpolkkaajalle.]
Ei vaan, kyllä itkeminen nyt saa jo riittää, onhan niitä muitakin konsteja: lohtukakkutaikinan syönti auttaa aina. Viikonloppuna saattaisi meillä saada vaikka tiikerikakkua.
Jälkipuheet
Joskus sitten auttaa kunnon känni ja sitä seuraava vollotus, lisäboonuksena kaamea kankkunen, jolloin voi syödä epäterveellisiä asioita ja juoda limonaadia koko seuraavan päivän. Ja jos oikein kamalaksi on olo äitynyt, ottaa sen yhden tasoittavan ja sitten mennä päiväunille. Siitä selvinneenä yleensä alkaa ajatella jo vähän muutakin kuin niitä kaikkein akuuteimpia murheita.
Tai sitten saunaan. Eikös se klassinen "jos ei sauna, viina ja terva auta, niin tauti on kuolemaksi" totuus kuitenkin pitkälle auta? Ja surut on tehty surtavaksi, ei siinä muu auta, se on ihmiselämää. Nimimerkillä kun minulta kuoli kissa Elvis, en vieläkään pysty sitä pillittämättä ajattelemaan. Jotta se siitä, nyt ollaan töissä, en ajattele, en.
Tulevana viikonloppuna, kun olen siis tuhannen päissäni ja siitä seuraavissa korjaustoimissa, sanon vaan, että en minä, muttakun tytöt...
Tai voin tietysti myös laittaa kiven kenkään ja lähteä lenkille; se auttaa unohtamaan muut asiat melko tehokkaasti.
Eräällä tutullanikin oli erään lauulajan nimen mukaan nimetty kissa. En sano, kenen nimen mukainen.
Joo, mutta mulle jäi kuitenkin Jatsi. ;-) Sitä paitsi mitä muuta nyt norjalainen metsävillapaita voi olla kuin Elvis. :-D
Perun neuvoni, elä ryyppää. Sattuu vielä jotain, ja sitten syytän itseäni. Älä myöskään laita kiveä kenkään, rakot ovat inhoja. Mene elokuviin - hyvässä seurassa. Ehkä se on turvallisinta.
Olkoon niin, ehkä elokuva hyvässä seurassa ja siihen pari olutta, niin tulee useampi kärpänen samalla lätkäisyllä. Elokuvissa muuten tuleekin testattua suhteen toimivuus; jos itkettää, niin hyvä seura ei ilku eikä heitä pilkkakirveitä, on vaan kuin ei olisikaan eikä myöskään kommentoi kaiken aikaa. Hyvä seura on läsnä mutta ei varasta tilaa. Vähän niinkuin norjalainen metsävillapaita: lämmittää, on mukavan lämmin ja kiva päällä ;)