Tänä aamuna töihin pyöräillessäni herra Murphy pääsi taas yllättämään, miten se ehtiikin joka paikkaan: kapealla ylikulkusillalla työntää kaksosten rattaita keskellä tietä nainen yrittäen ohittaa kahta sauvakävelijämummua, jotka taivaltavat hidasta kulkuaan keskitiellä, vastaan tulee juuri sillä kohdalla koiran ulkoiluttaja, jonka koira haahuilee toista laitaa kuin isäntänsä ja heidän takaansa polkupyöräilija ja toisesta suunnasta minä: kaikki kohtaavat juuri samalla hetkellä keskellä ylikulkua. Arvatkaa, kuka väisti. Aivan.

Eilinen päivä tuli pyhitettyä urheilulle. Eiei, en minä mitään urheillut, tai mitä nyt sen verran, että sain peba-lihakseni ja toisen pohkeen kramppiin. Muuta varsinaista en sitten saanutkaan aikaiseksi, en edes vaatteita päälleni. Onneksi ilma suosi sisäliikuntaharrasteita ja sälekaihtimet sulkemalla sai hämäröityä huoneen niin, että olin kuin aikatyhjiössä. Mukavaa oli se.

Olumppialaiset ovat siitä mukava tapahtuma, että tulee seuranneeksi lajeja, joita ei muuten näe tai tulisi ihan ensimmäisenä mieleen katsoa. Niin kuin esmes miesten synkronoitu pariuimahyppy tai mikä se nyt olikaan. Ja kun ei lajista mitään ymmärrä, niin kiinnittää huomion ihmeasioihin, kuten että miksikähän niille kasvaa kylkeen niin omituiseen paikkaan vahva lihas tai miksei parit ole saman mittaisia. No tapahan se on tämäkin seurata kisoja. Uimareita katsoessa ihmetteli joka kerta, että kumpia nämä nyt ovat, tyttöjä vaiko poikia. Vain satunnainen poninhännän myttyrä uimalakin alla paljasti, että tyttöjä tämä satsi.

Hauska sana tuo "urheilu", kuulostaa oppimattoman korvaan niinkuin urhea henkilö ohimennen takavasemmalta hetkittäin vahingossa vähän niin kuin yrittäisi olla urhea. Jos nyt kuitenkin yrittäisin urheasti ryhtyä johonkin tuottavaan työhön.