Syksy tuntui ja näkyi aamulla kasteena ja häivähdys melankoliaa souti minussa. Join aamukahvin vielä parvekkeella, vaikka lasit menivät unenlämpöisen ihoni voimasta huuruun. Huomio sai hetkeksi tuntemaan itseni vahvaksi, jotain sentään minäkin pystyn vaikuttamaan. Taas yksi aamu lisää kesän teeskentelyä, syksyä tungettu kauemmas, pieni voitto. Aloitan tämän syksyn vähän kuin ratapyöräilyn: starttaan paikaltani ilman vauhtia hissulleen, vähän kyttäilen ja katselen ympärilleni, ehkä pientä spurttailua ja tönimistä, jos joku tulee liian lähelle ja lopussa sitten lujaa. Ja varon ylittämästä sitä punaista viivaa. Bubi Walleniuksen sanoin naisten 5000 metrin juoksusta:

Tällä taktiikalla hän kypsyttää muut edellyttäen, että itse jaksaa samaa vauhtia.

Taas yksi kirjoittaja on valmistunut Pinsiön luovan kirjoittamisen kurssilta ja jatkaa oppilasyhdistyksen lämpimien ajatusten saattelemana muille areenoille. Ystävän lähtö tuntuu aina haikelta, ja sellaisilla hetkillä itsekin pohtii oman kirjoittamisensa tilaa. Haluaisi kertoa enemmän, sanoa paremmin, tulla huoneestaan punaisen valon takaa tai edes avata ikkunaa ja hiukan hengittää. Elämä jaksaa kuitenkin muistuttaa, että kun pitää mahdollisimman paksun takin päällään, ei niin maailmalla palele, eikä kompastuessa tule kolhuja. Marleenalle voimia ja menestystä maailmalle.