Tuttu tunne - tuo humpsaus!

Heps! Ilmoittaudun mielikuvitusköyhän lapsuuden omaavien joukkoon. Samassa paikassa olen nimittäin itsekin istunut. Tosin parempi olisi ehkä ollut oppia se, miten ne lakanat vedetään ihan yksikseen. Tai se, miten hitossa se mankeli oikein toimii?

Vai tulee vähävirikkeisistä lapsosista polkkaajia ja kommentaattoreita. Nyt kasvatuskirjaa kirjoittamaan ja piilottamaan lapsosilta turhan virikkeiset härpöttimet.

Mankelihan toimii kuin mies: selkeästi, varmasti ja luotettavasti. Ei turhia ledejä ja koristeita, pelkkää jyhkeää ja toimivaa muotoa. Ihan juugendia. Ja lakanathan vedetään yksikseen siten, että mennään naapurista kysymään kaveria, jos siellä asuu potentiaalia.

Ehkäpä mankeli on sittenkin yhtä pelottava kuin nainen. Jos et osaa antaa sille mitä se haluaa, se kiukuttelee ja pilaa elämäsi totaalisesti. (tai ainaski lakanat)

Mankeli ei kiukuttele koskaan. Tai vähän, jos sille syöttää liian paksua lakanaa, mutta kuka nyt ei sellaisesta ryppyilisi.

Mankeli on hirviö, johon lakanoitani en uskalla syöttää. Taloyhtiön mankelin päälläkin lukee, että älä käytä jos et tiedä mitä olet tekemässä.

Minäkin opin natiaisena humpsauttamaan ja vetämään, saattaisin osata vieläkin käännellä viikkauksia oikeaoppisesti. Hyödytön taito.

Mankeli on selkeä ja miehekäs vekotin, huomattavasti helpompi kuin DVD-soitin tai teksti-TV, joissa on ihan liikaa vaihtoehtoja ja vilkkuvia valoja. Mankelissa on vain päälle ja pois. Miehekkäästi.

Ja mitenkä niin hyödytön taito, viikkaustaitohan on hyvä vaikka sanomalehtien kanssa, sillä ilahduttaa muita ruokakunnan ja kuppiloiden lehtien lukijoita.

Kyllä se minullakin on tuo lakanoiden vetäminen selkärangassa, opetettu pikkutyttönä... äidin ja äidinäidin toimesta. Isän luona olen nyt äidin kuoltua isän kanssa lakanoita vetänyt... pitää olla tarkkana, kun vanhalla miehellä kestää saada lakanasta kunnon ote ja hoksata se, koska vedetään ja kumman puolen tuo toinen nyt pudottaa... ja minä odotan... en kestä katsoa sitä, miten isä vanhuuden kömpelyytään pudottaa lakanan ja miten hän siitä tarkkana luonteena harmistuu...

Sarjassamme pieniä, sydämeen käyviä ja sitä välillä kovastikin raastavia asioita.

Sitä pitää joitain asioita niin itsestään selvinä, niinkuin sitä, että isä ja äiti pysyvät muuttumattomina. Sitten yhtäkkiä huomaa, että johonkin on kadonnut aika, joka otti veronsa. Se on niitä juttuja, joita ei haluaisi hyväksyä ja kuitenkin täytyy.

Lakanoiden vetäminen täytyy tehdä valitettavasti parisuhteesta huolimatta yksin, puolisoni kun ei sitä ymmärrä ja pitää kaiken lisäksi täysin joutavana touhuna. Hänen jäljiltään lakanat ovatkin löysiä ryppymyttyjä eli minä viikkaan itse.

Ja kuinka se tapahtuu yksin, tehdään ensin toinen pää valmiiksi, laitetaan se oven ja karmin väliin, suljetaan ovi ja vedetään toinen pää kuntoon. Vain humpsauttaminen jää vähille, mutta jostain pitää tinkiä ja lakanat kuitenkin siliävät.

Hienoa! Tätä vinkkiä olen odottanut. Mitä siis miehellä tehdä, kun ovi korvaa äijän. Annankin eteisen ovelle heti nimeksi Petteri ja makarin ovi on Onni. Kyllä nyt kelpaa.

Pitäisiköhän minun vaihtaa nimeni Pirkaksi? ;-) Voi ne ovet olla vaikka äiti ja isikin, jos niikseen tulee.

Ovi ei korjaa miestä, valitettavasti, sen tietää jo siitä, että jos ovi kaatuu päälle, silloin on kyseessä maanjäristys, ei lähentelytarkoitus.

Mutta jos ovi kaatuu päälle, ainakin te naiset tiedätte, että kaatuu se maanjäristyksen vuoksi silloin. Mutta jos se mies kaatuu päälle, syystä ette koskaan voi olla varmoja... vain mielikuvitus on rajana.

Jos mies kaatuu päälle, on tietenkin ensimmäisenä tarkastettava miehen kunto. Jos kaatuminen juontaa päihteiden väärinkäytöstä, ei siinä mielikuvitus auta. Mutta jos näyttää vapaaehtoiselta, niin ei muuta kuin Petteri ja Onni säppiin.