Olen ollut nyt puolisen vuotta DVD/CD/VHS/TV-yhdistelmän hämmentynyt omistaja. Tokihan se on halvinta ja yksinkertaisinta mahdollista mallia, joten sille täytyy antaa paljon anteeksi, mutta en mitenkään voi ymmärtää silti, miksi soittimen äänensäätönappulat, siis ne, jotka ovat kai sen laitteen kaukosäätimen oleellisimmat osat, ovat ikipieniä ja ihan palikan alalaidassa kuin häpeillen ja sinne viimetipassa lisättyjä. Sehän on siis pääasiassa kuitenkin äänikone. Ja miksei CD:tä voi kuunnella samaan aikaan kuin katsoa äänetöntä televisiota. Ja miten se voikin olla niin epälooginen ja hidas. Enpä enää manaa naapuriakaan äänekkäästä telkkarin katselusta yöllä, kun jo hahmotan, että nukahdettuani CD:n ääreen äänikone jonkun tunnin kuluttua räväyttää ilmoille telkkarin kanavan. Ihme vehjes.

Eipä paljon ole hyvää sanottavaa DVD-kuvistakaan; ennen videot vaan naps käyntiin ja tauon ajaksi stop ja leipä kädessä jatkettiin samasta kohtaa ja nauhat kestivät ja kestivät. Nyt DVD-levyn omistaja tuskailee alkuvalikot läpi [jos yleensä saa käynnistymään], sen jälkeen silmiin näkymättömät naarmut puuduttavat koko rainan ja kun sen vihdoin saa pelaamaan, niin eikä mokoma ala alusta taas.

Kyllä ennen oli helpompaa.

Kirjoitti: mea 09:26 | Jälkipuheet (3)

Lauantaina manselainen bussikuski lähdeytyi päästään, kun oli pysähtynyt suojatien päälle punaisiin valoihin. Pari mummua oli tuntenut tarvetta raottaa sanaista kirstuaan ja huomauttaa jarruttamisen laadusta. Nyssekuski kaasutti siitä paikasta punaisiin ja jarrutti niin, että muutama mummu kaatui käytävällä ja yksi kierähti ovisyvennykseen seurauksin, että luita murskaatui. Kuski näytti, että miltä se tuntuu, kun tosiaankin jarrutetaan.

Itse kukin on kai joskus tilanteessa, jossa vain tiukka itsekuri, aikuisuus ja hyvä kotikasvatus pidättelevät reagtioita, joita saattaisi joutua katumaan. Ärsytyskynnys ylittyy usein varsinkin palveluammateissa, kun asiakkaat napottavat asioista, jotka eivät ole kyseisen virkailijan vallassa ja jos olisivatkin, niin tuskin ne sillä paranevat, että ärsyttää palvelijan kättelyssä. Mutta kai meillä kaikilla on mittarit joskus kuutta vaille eikä reunojen loppumiseen välttämättä tarvita kuin väärän näköinen ilme. Minua suojelee kiukun purkauksilta vain oma kiukkuni, joka estää sanaisen arkkuni aukeamisen, enkä siis keksi mitään nasevaa juuri silloin, kun pitäisi. Ja sekös sitten harmittaa, kun keksii sen kaikista nasevimman vastakommentin vasta seuraavan viikon keskiviikkona. Hitaasta hämäläisyydestä on hyötynsä ja haittansa.

Maanantaiaamun hidas lämpiäminen ja käynnistysvaikeudet tässä hämäläisessa mea-mobiilissa ovat pahenemassa. Pitäisi varmaan viedä huoltoon ja vaihtaa samalla syssyöljyt ja tankatakin voisi. Siispä kahville.

Kirjoitti: mea 08:50 | Jälkipuheet (2)

Eilen pyöräilin kotiin ensin pienessä tihkussa, sitten hiukan isommassa, lopulta jo selkeässä sateessa, joten ajattelin olla viitsimättä poiketa kauppaan, kun märissä pyöräilyvermeissä palelee ja kotiinkin tekee mieli mahdollisimman nopeasti. Päätin sitten kuitenkin käydä lähiön ostoskeskuksessa, kun nälkä oli suurempi kuin vilu. Mäyräkoirat olivat sopivassa tarjouksessa ja viikonloppu tulossa, joten lemmikki eikun messiin ja muovikassi täyteen herkkuja [nälkäisenä ei muuten kannattaisi mennä kauppaan].

Raapotin sitten sitä mäyräkoiraa ja kauppakassia vesi kypärästä silmälaseille valuen, takki märkänä, nappikuulokkeet korvilla ja juuri, kun asettelein koiraa tarakalle mustekalalla, näin huuruisten silmälasien läpi, että joku mies puhuttelee minua. Otin napit pois ja tarkensin katsetta puhujaan kysyvästi hymyillen. Mies vitsikkäästi, että pääsiskö tarakalle koiran kanssa. Sanoin, ettei nyt mahdu, koira vie koko tarakan. Mies siihen, että ota koira pois, johon minä, etten tokikaan hyvää koiraa hylkää. Mies siihen luottamuksellisesti hiukan minuun päin kurottaen ja ääntään madaltaen: "Saisit Suomen suurinta". Minä siihen, ettei nyt ole tarvis, kiitos vaan tarjouksesta. Mies ei luovuttanut, sanoi vielä, että "Euroopan suurinta". Jotain mies jäi vielä perääni huutelemaan, kun polkaisin koirineni pois paikalta. Liekö olisi tarjous korottunut maailman suurimmaksi.

Kerrottuani kaupparatsusta ystävälleni, sanoi tämä, että herrasmies olisi kyllä tarjoutunut polkemaan minut pyörälläni kotiin, kun kerran muutenkin tarjoutui polkemaan. Ja oliko sen puheisiin luottamistakaan, eihän se näytteitäkään antanut.

Illemmalla siivotessani tuli pölynimijän nokassa sängyn alta esille pölyn peittämät, ties kuinka kauan siellä makoilleet miesten mustat sloggit. En tiennytkään, että villakoirat käyttävät sloggeja. Pitäisi totta vie siivota useammin.

Siivoavatkohan Ylemmän Tason Naiset itse? Eipä kai.

Kirjoitti: mea 07:58 | Jälkipuheet (6)

Avajaiset. Pientä puhetta ja seisoskelua, lohileipää ja lasia käsissä taiteillen yritän hymyillä joka suuntaan, seistä suorana ja olla kiinnostuneen näköinen. Outoja ja lievästi tuttuja kasvoja joka puolella, olen valmiustilassa hymyilemään, jos tutumpi osuu kohdalle. Takaani kuuluu iloisen tuttavallinen Hei. Kääntyessäni sanon ilahtuneella äänellä No hei!. Muutaman sekunnin murto-osan ajan aivoni sutivat, henkilö ei olekaan se, joksi hänet luulin tunnistaneeni. En tiedä yhtään, kenen kanssa puhun. Hän kysyy: Muistatko minut?. Tottakai!, vastaan ja olenkin heti muistavinani, mutta saman tien huomaan erehtyneeni, ei tämä ole sekään. Minulla ei ole harmaan sinistä aavistusta, kenen kanssa puhun, mutta puhuja tuntuu tietävän, kuka minä olen. Taitavana luovijana puhelen niitänäitä, kunnes vihdoin asiayhteydestä ymmärrän, kenen kanssa olen puheissa. Tulkitsin väärin hänen Heinsä, mikään tuttavallinen ollut, se oli ylemmän tason vähäisemmälle suotu avajais-hei. Hän on korkea-arvoinen isokiho, jonka kanssa istuin joskus samoissa kokouksissa ja joka esitti mahdottomia ja epärealistisia vaatimuksia. Muistan mulkoilleeni häntä silloin närkästyneenä. En tosiaankaan olisi vastannut iloista No heitä!, jos olisin tunnistanut hänet heti. Varmaan ajattelee minun vihdoin myöntyneen hänen oikeammuuteensa.

Ei outo tilanne minulle, olen aina ollut huono muistamaan kasvoja ja nimiä ja erityisen huono yhdistämään niitä ja tilanteita. Ilmiömäisen kehno. Usein olen varma, että minua puhutteleva henkilö on erehtynyt minusta, koska en muista koskaan olleeni lähelläkään kerrottua tilannetta. Mutta aina ne ovat oikeassa olleet, minä vaan en muista. Tai sitten muistan hyvinkin, valitettavasti vaan ihan väärin.

Ja lopuksi elämää suurempi oivallus: kaurapuurossa asuu räyhähenki. Se kiehuu yli juuri sillä siunaaman hetkellä, jolloin herkeän sitä kyttäämästä.

Kirjoitti: mea 07:22 | Jälkipuheet (17)

Minulla on pienehkö ongelma. Semmoista, että kun aamuisin pääni ryhtyy hirveällä jyskytyksellä tuottamaan ajatusta ja lähes joka käänteessä pieni polkkaaja minussa kuiskaa, että tästä voisit blogata, mutta en sitten ehdi tai jos ehtisin, niin taustatietoja en kuitenkaan kerkiä tutkia. Jos jätän aamiaisen väliin, saatan nuo ehtiäkin, mutta sitten alkaa se viilaus ja asettelu ja kohta on villakoiran ydin taas lakaistunut maton alle. No tämän oppineena yritän sitten illalla kirjoittaa, kun olisi aikaa noihin aamulla uupuviin osioihin, mutta siellä taas hanittaa se, ettei pää enää rymistä, ei kuulu kuin huminaa veren paetessa jalompiin osiin. Tuota siinä sitten mitään. Ja jos väkisin kirjoitan, tuntuu se aamulla juuri niin väkisin väännetyltä kuin se onkin, että hävettää ja sitä sitten rustaamaan parempaan asuun, jolloin karkaa koko kennel käsistä.

Tuon piti olla johdatus tähän seuraavaan aiheeseen, mutta kuten tavallista, sekin karkasi pois tiekseen. Eli siis blogittamiseen. Tulokkaita lukiessa huomasin taas kerran, miten pieni on se aika, jonka untuvikolle antaa vakuuttaa minut pamauttamiseen saakka. Ja mikä se sitten on, joka laittaa ruksin piirtämään? Jonkinlainen tunne, että tämä puhuu samaa kieltä, ajattelee notkeasti, käyttää kirjaimet kauniisti, puhuu nokkelia ja saa minut hyvälle tuulelle. Jotain samaa siinä on kuin lihaisten ihmisten keskenään tuntema kemia. Jonkunlainen sukulaisuuden tunne helkähtää päässä ja ruksi piirtyy. Uutukaisista pamahti tällä kertaa Elämää nyt, jonka konttorissa on tyylikkäästi heti oivallettu olennainen; blogeilla on tunteet.

Aamun lehti piristi taas mieltäni: huomasin, että jälleen säästän paljon rahaa, kun ei tarvitse ostaa pihavalosarjaa. Keväisin säästöä syntyy reippaasti, kun mullat, lannoitteet ja perennat voin jättää ostamatta. Kohta onkin se aika, jolloin rahapussini ei kuihdu talvirenkaiden ostosta. Hienoa.

Kirjoitti: mea 07:18 | Jälkipuheet (7)

Meidän uudessa korkeassa toimistotalossa on kaksi hissiä, joista toiseen on jätetty vanerit ja vieressä lukee, että Tavarankuljetus. Toinen hissi on kiiltävän kaunis ja sen pielessä on opaste, että Vain henkilökuljetukseen. Joku niekka on kirjoittanut jälkimmäisen lapun otsikoksi : Pena! Tavarahissin opasteen otsikoksi on kirjoitettu: Pirjo!

Ollaankohan me Cybbiksen kanssa töissä samassa tornitalossa .

Kirjoitti: mea 12:00 | Jälkipuheet (0)

Syksy tuntui ja näkyi aamulla kasteena ja häivähdys melankoliaa souti minussa. Join aamukahvin vielä parvekkeella, vaikka lasit menivät unenlämpöisen ihoni voimasta huuruun. Huomio sai hetkeksi tuntemaan itseni vahvaksi, jotain sentään minäkin pystyn vaikuttamaan. Taas yksi aamu lisää kesän teeskentelyä, syksyä tungettu kauemmas, pieni voitto. Aloitan tämän syksyn vähän kuin ratapyöräilyn: starttaan paikaltani ilman vauhtia hissulleen, vähän kyttäilen ja katselen ympärilleni, ehkä pientä spurttailua ja tönimistä, jos joku tulee liian lähelle ja lopussa sitten lujaa. Ja varon ylittämästä sitä punaista viivaa. Bubi Walleniuksen sanoin naisten 5000 metrin juoksusta:

Tällä taktiikalla hän kypsyttää muut edellyttäen, että itse jaksaa samaa vauhtia.

Taas yksi kirjoittaja on valmistunut Pinsiön luovan kirjoittamisen kurssilta ja jatkaa oppilasyhdistyksen lämpimien ajatusten saattelemana muille areenoille. Ystävän lähtö tuntuu aina haikelta, ja sellaisilla hetkillä itsekin pohtii oman kirjoittamisensa tilaa. Haluaisi kertoa enemmän, sanoa paremmin, tulla huoneestaan punaisen valon takaa tai edes avata ikkunaa ja hiukan hengittää. Elämä jaksaa kuitenkin muistuttaa, että kun pitää mahdollisimman paksun takin päällään, ei niin maailmalla palele, eikä kompastuessa tule kolhuja. Marleenalle voimia ja menestystä maailmalle.

Kirjoitti: mea 08:52 | Jälkipuheet (0)

Ennen eilistä kaunisliikkeistä satasen finaalia soitettiin sirtakia, joka saa kaikki Kreikan kävijät nostalgioimaan. Olen aina luullut, että se on perinteistä kreikkalaista tanssia, mutta eipä olekaan, vaan vasta vuodesta 1964, jolloin se sävellettiin vartavasiten elokuvaan Alexis Zorbas aka Zorba the Greek, ja siksi tanssi tunnetaan myös nimellä Zorbas. Sirtaki on muunnos hasapikosta, joka tarkoittaa "Teurastajan tanssia". Tyypillistä tanssille on sen kiihtyminen ja yleisöllä olikin tekemistä yrittäessään pysyä taputuksissaan tahdissa.

Liikkuvaista laatua on myös uusi poikaystäväni, joka tuli taloon viikonloppuna sulostuttamaan yksinäistä eloani. Poika tuli hiukan nuupallaan, mutta saatuaan juotavaa toipui silmissä ja nyt on jo asettunut taloon. Tuossa se nyt jurottaa tuolin kulmalla ja ojentelee käsiään. Juotavaa en sille kuitenkaan enää anna vähään aikaan, kun ei se ole siihen tottunut, ties vaikka tottumattomuuttaan siitä nuupahtaisi. Paras tapa hankkia ikuisia ystäviä on saada niitä joltain samanhenkiseltä ihmiseltä, joka on jo ehtinyt koulia kaverin karuihinkin olosuhteisiin ja totuttanut sen olemaan yksin pidempiäkin aikoja. Tämäkin poika tuli karuista oloista. Jos se on vuosia kestänyt joskus huolimattomassakin hoidossa, on sillä potentiaalia jaksaa myös minun kanssani. Kaveri seisoo nyt jalat syvällä mullassa ja hoidan sitä hellyydellä ja rakkaudella, toivottavasti se kestää paapomisen, rankempiin olosuhteisiin kun on tottunut. Tämä kaveri on kuuluisa paitsi kestävyydestään, myös holtittomuudestaan: se heittelee siemeniään usein ja halukkaasti minne sattuu ja on siksi saanutkin lempinimen tuhmapoika. Sitä kutsutaan myös nimillä: ampujakasvi, isännän harha-askel, siemensyöksy, vaeltava juutalainen [sillä on nimittäin serkkuja Israelissa pilvin pimein]. Suvultaan tämä veijari on tyräkki. Ei kaveri tiedäkään, kuinka makoinen elämä sitä luonani odottaa, sillä tapanani on kaadella olutpullojen jämät, joskus reilutkin, kukille.

Eilen kello 20.37 Toinen Tommi lähetti menopaussin puolivuotisen Movable-osoitteen tuhannennen kommentin [vanhat Haloscan-keskustelut ovat häipyneet savuna eettteriin] osallistumalla keskusteluun yksineläjän arkimurheista. Kiitos kaikille, on kiva saada palautetta, kiva vastata. Keskustelut rönsyilkööt.

Kirjoitti: mea 07:59 | Jälkipuheet (8)

Aina olen ihmetellyt sitä, että miten broileri muuttuu ruokalistalla milloin kukoksi, milloin kananpojaksi ja joskus jopa kanaksi. No, "Kanaa punaviinissä" ei varmaan olisi menestys hienossa ravintolassa. Ja kuka takaa, että ruokalistan härkä on nautaperheen isää, eikä sitä samaa vanhaa nautaäitiä tai jopa vasikkalasta. Ja miksei samalla logiikalla hirvestä ole vasaa tai porosta vaikka kosotusta ruokalistoilla. "Nimiloppukäristys" ei tosin varmaan olisi mikään tae, että ravintolan oven taakse syntyisi jono.

Pekingin härkä oli silti hyvää, oli se sitten nautaa tahi ei, pienessä kiinalaisessa Le´s Rose -ravintolassa Tuomiokirkonkadulla. Vaikka paikka ei röyhistellyt hienounella, oli ruoka hyvää, halpaa ja annokset isoja, palvelu nopeaa ja mutkatonta. Minkä saattoi päätellä siitäkin, että paikka oli aivan täynnänsä nuorisoa iltapäivän hiljaisena hetkenä.

Kirjoitti: mea 17:07 | Jälkipuheet (0)

Jos nyt tähän tälläisin linkin hellaan douppingkisoihin ilman lupaa, niin tulisikohan sieltä joku pidättämään ja veisi kuulusteltavaksi. Jos, niin millähän kielellä ne kuulusteli [osaan nimittäin sanoa "parakalo" ja "logariasmo" ja "kalispera"]. Välttämättä en ymmärrä ehtojakaan, saati ne minun säälittäviä selityksiä. Ainakin siellä olisi lämmin mutta joutuuko vankilassa syömään mussakaa ja sitä valkosipulikurkkujugurttia. Sitä en kestäisi. Jääköön linkittämättä. Kukaan kuitenkaan linkin taakse katsoisi. Pnuk ja Visa uskaltaa, jospa ne tykkää siitä mikäsenniminytoli ruuasta.

Kirjoitti: mea 15:20 | Jälkipuheet (4)

Työpaikoilla kahvipöytäpuheet on viime aikoina olleet sukupuoleen katsomatta yksimielisen urheilupainotteisia. Kun tästä selvitään, alkaa naisten tilitykset taas kääntyä tutumpiin ympyröihin ja puidaan perheen ilot ja surut. Naiset tietävätkin kaukaisenkin työtoverin perhesuhteet, miehen ammatin ja lasten metkut, kun taas miehet viisvälittävät kavereiden vaimojen ammateista, tuskin tietävät, onko äijällä vakituista ollenkaan. Mutta mistä muusta miehet puhelee kahvitunneilla ja lounaspöydissä keskenään kuin urheilusta? Autoista? Naisista?

Josta tulikin mieleeni, että kun eilen kotimatkalla kävelin pienen kappelin ohi, kuului jo kaukaa iso voihke ja itku, rakennuksen ohi menevällä tiellä oli useita mersuja parkissa ja "kansallispukuisia" naisia parveili kappelin ovella. Hiukan syrjemmällä seisoskeli kaksi vanhempaa pussihousuista miestä. Toinen silitti toisen päätä: "Älä sie huoli, herra antaa siulle uuen vaimon, usot sie." Johon leski rehvakkaan tummalla äänellä, ilon kyyneleet silmissä: "Kiitos herralle, kiitos herralle."

Viikonloppuna olisi Mansessa ihan livenäkin jännittävää urheilujuhlaa tarjolla, jos malttaa poistua tuijottamasta olohuoneen nurkkaa, josta vihdoin alkaa näkyä sitä varsinaista lihasjuhlaa, olumppialaista pebaa, habaa ja reittä. Mutta siis mansen keskustassa olisi myös nähtävänä ainakin caboeraa, kadunmaalausta ja vapaata häröilyä. Avajaisten jälkeen luultavasti on heti suunnistusta, sillä muistini mukaan epäselvää on monasti ollut, missä päin suurkaupunkiamme suorituspaikka sijaitsee. Muina lajeina on ehken myös autoilua, kun ainakin Cybmobiili suuntaa nokkansa kisapaikalle. Lauran pyöräilyosuutta ei enää ole estämässä edes vanhempansa.

Äidit! Vanha mummoni sanoi, että "Et sie tyttö ymmärrä mitään, ennenku siulla on itellä lapsia".

Kirjoitti: mea 08:49 | Jälkipuheet (0)

Lakanoiden vetämisestä syntynyt keskustelu on juuri saavuttanut paalupaikan panomeussin keskustelluimpana elikkäs kipeimpänä aiheena. Aihe on minulle sikäli rakas, että lapsuuden hauskimpana leikkinä pidin sitä, kun sain istua siellä alla, kun äiskä ja iskä humpsauttivat lakanaa ennen vetämistä [tällaisia tulee, kun virikkeet on vähissä]. Isompana, kun jo osasin olla vetopäänä, sain ensituntuman parityöskentelyn herkkyyteen. Parisuhdetestinä lakanoiden vetopäinä toimiminen on hyvä: miten oppia tuntemaan kaverin nenän asennosta ja silmien virneestä, milloin se aikoo päästää irti ja kumpi kaatuu.

Viisisataa parilta ja omat lakanat.

Kirjoitti: mea 19:26 | Jälkipuheet (14)

Olen töissä vastoin tahtoani joutunut jonkin aikaa kulkemaan hiukan liian suurissa saappaissa ja kuluttamaan lyijytäytekynän sisusta keskimääräistä enemmän kokousmuistiinpanojen tekemiseen, koska yritän kirjoittaa kaiken muistiin, syystä että saappaat ovat minulle tosiaan hiukan liian isot. Eilen sitten taas keskittyneenä ja nyökytellen kirjoitin muistiin kynä savuten tehtäviä, deadline-päivämääriä, selvitettäviä asioita ja kaiken mahdollisen, mitä irti sain. Ihan kaiken aikaa en edes ymmärtänyt, mistä puhutaan ja mitä pitäisi tehdä, mutta ajattelin ajatella sitten myöhemmin. Keskityin vain olemaan viisaan ja tarkkaavaisen näköinen. Kokouksen päätyttyä juttelin hetken vanhemman ja kokeneemman, ihkaoikean isokenkäisen kanssa ja hän kohteliaasti kysyi, että kuinka on työ sujunut. Sanoin, että kyllähän tämä, vaikka onhan tämä aika erilaista kuin mihin olen tottunut. Johon hän varovasti minuun katsoen sanoi: "Et taida tästä paljon mitään ymmärtää?" Ja minä kun oikeasti luulin feikanneeni aika taitavasti.

Stailaus on Aamulehden [19.08.04] mukaan kaikkien puheenaihe ja juurikin siksi, että työelämän paineet ovat niin kovat. Mitä tekemistä Paula Koivuniemen valkoisella nahka-asulla, wanhan rosan värisillä nahkasaappailla tai Satu Silvon mustalla nahkarotsilla [kolmella vetoketjutaskulla] ja kaulan runsailla metalliketjuilla on työelämän ja ennen kaikkea edellisen tarinan kanssa? Aasinsilta, rakas lukijani, aasinsilta! Elikkäs suuret saappaat wanhan rosan värisinä olisivat huomattavasti piristäneet oloani ja lisänneet uskottavuuttani? Jos minulla olisi ollut runsaasti metalliketjuja, kaksi upeaa sormusta ja mieluusti vielä valkoinen turkiskaulus, olisin vakuuttanut kokouksessa paremmin?

Tarinan pointti? Yrittänyttä ei laiteta? Suuret saappaat ovat työelämässä tätä päivää wanhan rosan värisinä? Työssä pärjää, jos osaa feikata; jos ei osaa, on käytettävä stylistiä? [Miksi muuteen stylisti stailaa, miksei stailisti, tai stylaa? Missä on kielen vartijat silloin, kun niitä eniten kaivattaisiin?] Aasinsiltoja on ihan pakko joskus vääntää väkisin.

Kirjoitti: mea 07:14 | Jälkipuheet (4)

Tästä Outin kertomasta tuli mieleeni montakin kannustuskliseetä, joista tosimmat ovat, että elämä yksin on monin verroin rikkaampaa kuin huonossa suhteessa ja että yksin olemiseen tuomitsemisessa on se hyvä puoli, että ei se tuomio olekaan vaan ihmispololle annetaankin vielä mahdollisuus löytää joku, jonka kanssa on parempi, ja tuomiohan se semmoinen ei ole tokikaan, pikemminkin vapautus tuntea sitä ikiaikaista kaipuuta löytää se oma pallopoikansa tai -tyttönsä. Se, joka ottaa kopin ja pitää pallon.

Kerran eräälle miespuoliselle ystävälle yrittelin valittaa hiukan sellaista, että miehen osa on helpompi tutustumismarkkinoilla, mutta minut tyrmättiin kuusnolla [no ei tietenkään konkreettisesti]. Väitin että siinä, missä mies vain ilmoittaa halukkuutensa päästä lähempään tuttavuuteen kiinnostuksensa kohteen kanssa, siinä nainen joutuu vain aseettomana seisoskelemaan ja toivomaan, että mielihalujen kohde huomaisi hänet, että pääsisi edes teoriassa yrittämään. Että miehellä olisi ottajana helpompaa kuin naisella odottajana. Mutta en ottanut huomioon sitä, miltä miehestä tuntuu sillä ratkaisevan askeleen ottohetkellä; se torjutuksi tulemisen pelko, ylenkatseen ja hyljeksinnän kammo, jonka mies pelkää kohtaavansa, se ei ole vieras naisellekaan. Moni suhde on jäänyt ensiaskelta paitsi pelkästään siksi, että mies ei halua tulla nolatuksi ja nainen ei kehtaa tehdä aloitetta, kun ei halua tulla torjutuksi. Eipä nämä asiat toisaalta ole niinkään mies/nais-kysymyksiä, pikemminkin ihan vaan inhimillistä.

Eilen illalla jouduin silmäkkäin parinkin yksineläjän arkiongelman kanssa. Heitettyäni ensin vanhentuneita hyvästä ruokahalusta huolimatta syömättä jääneitä yybermega-perhepakkauksen [kaikki tuntuu olevan nykyisin liian isoissa paketeissa] jäänteitä pois huomasin taas, että on tosi vaikea yksinänsä vetää lakanoita [miehet eivät tosin taida tietää tästä ongelmasta yhtään mitään].

Kirjoitti: mea 07:32 | Jälkipuheet (34)

Viini tekee erityisesti naiset entistä viisaammiksi, kertoi Sunday Telegraph elokuun alussa. Puoli pulloa viiniä päivässä terästää naisen kuin naisen pärjäämään sanallisissa, lyhytmuistia vaativissa ja matemaattisissa tehtävissä raittiita lajitovereitaan paremmin. Samaan terävyyteen saattaa itsensä kahdella oluttuopillisella. Tämähän on vanha juttu, jonka tiesi jo Hector 90-luvun alussa, kun lauloi, että "Juodaan viinaa, tulla viisaammiksi näin."

Tasoituksena naisten viinadouppaamiselle voivat testosteronia uhkuvat miehet puolestaan hämmentää lihasvoimallaan. New Scientist uutisoi viime viikolla, että jo kolme viikkoa pieniä annoksia testosteronia käyttämällä parantaa urheilija suorituksiaan. Kiinnijäämisen pelko on entistä pienempi, sillä pienet annoksethan katoavat elimistöstä nopeasti ja koska testosteroni on ihmiskehon luonnollinen hormoni, niin lähde siinä nyt sitten erottelemaan, että onko douppaus omaa vaiko talonmiehen työtä. Naisellakin on tuota ihmeainetta jonkin verran, mikä selittänee satunnaiset uhoamispuuskat ja silloin tällöin iskevän huonekalujen siirtelyvimman: kun huoneisto pitää uudelleenjärjestää, tarttuu nainen sohvaan ja lipastoon ja yksinkertaisesti vain siirtää ne, vaikka vartensa pienikin olisi. Jos mies haluaa naisensa villinä ja hyväntuulisena, syöttäköön tälle paljon oliiviöljyä.

Yhden lajin douppaamisesta kertoo Hesari [HS, Ulkomaat, 16.8.2004]; naisen pitää luopua silmälaseistaan, jos mielii viehättää miehiä, sanoo venäläinen Geisha-koululainen koulun opit omaksuneena. Herkässä lapsen iässä minäkin otin aina lasit pois päästä, kun tuli poikia vastaan. Varmuuden vuoksi hymyilin kaikille, kun en ollut ihan satavarma, ketä vastaan tuli ja onnistuin näin kehittämään itselleni kiltin ja herttaisen tytön imagon. Mitään Geisha-kouluja tässä tarvita, sitä kun on luonnonlahjakkuus.

Kirjoitti: mea 07:24 | Jälkipuheet (10)

Tänä aamuna töihin pyöräillessäni herra Murphy pääsi taas yllättämään, miten se ehtiikin joka paikkaan: kapealla ylikulkusillalla työntää kaksosten rattaita keskellä tietä nainen yrittäen ohittaa kahta sauvakävelijämummua, jotka taivaltavat hidasta kulkuaan keskitiellä, vastaan tulee juuri sillä kohdalla koiran ulkoiluttaja, jonka koira haahuilee toista laitaa kuin isäntänsä ja heidän takaansa polkupyöräilija ja toisesta suunnasta minä: kaikki kohtaavat juuri samalla hetkellä keskellä ylikulkua. Arvatkaa, kuka väisti. Aivan.

Eilinen päivä tuli pyhitettyä urheilulle. Eiei, en minä mitään urheillut, tai mitä nyt sen verran, että sain peba-lihakseni ja toisen pohkeen kramppiin. Muuta varsinaista en sitten saanutkaan aikaiseksi, en edes vaatteita päälleni. Onneksi ilma suosi sisäliikuntaharrasteita ja sälekaihtimet sulkemalla sai hämäröityä huoneen niin, että olin kuin aikatyhjiössä. Mukavaa oli se.

Olumppialaiset ovat siitä mukava tapahtuma, että tulee seuranneeksi lajeja, joita ei muuten näe tai tulisi ihan ensimmäisenä mieleen katsoa. Niin kuin esmes miesten synkronoitu pariuimahyppy tai mikä se nyt olikaan. Ja kun ei lajista mitään ymmärrä, niin kiinnittää huomion ihmeasioihin, kuten että miksikähän niille kasvaa kylkeen niin omituiseen paikkaan vahva lihas tai miksei parit ole saman mittaisia. No tapahan se on tämäkin seurata kisoja. Uimareita katsoessa ihmetteli joka kerta, että kumpia nämä nyt ovat, tyttöjä vaiko poikia. Vain satunnainen poninhännän myttyrä uimalakin alla paljasti, että tyttöjä tämä satsi.

Hauska sana tuo "urheilu", kuulostaa oppimattoman korvaan niinkuin urhea henkilö ohimennen takavasemmalta hetkittäin vahingossa vähän niin kuin yrittäisi olla urhea. Jos nyt kuitenkin yrittäisin urheasti ryhtyä johonkin tuottavaan työhön.

Kirjoitti: mea 09:12 | Jälkipuheet (2)

Ensimmäisen työviikon tilinpäätöksessä ei heijjaamista ole: päivät menneet rattoisasti lähetellessä maileja ihmisille, jotka eivät vastaa tai ole osanneet laittaa automaattia vastaamaan ja soitellessa perään. Epäselvää on edelleen, onko ne lomalla vielä vai taas vai kahvilla vai lounaalla vai lähteneet jo tai eivät tulleet vielä. Mikään ei edisty, paitsi toimenpiteitä vaativien asioiden listan ruksitukset, joilla merkitsen yhteydenottoyritykset. Onpahan hetkittäin olo kuin olisi asiat edistyneet.

Ne harvat lajitoverit, jotka haahuilevat yhteisössä, näyttävät väsyneiltä ja valittavat kesän ja loman surkeutta. Olen raivostuttanut kanssaihmisiä vastaamalla valituksiin, että ei mulla vaan ole lomalla satanut. Se on oiva keino saada kanssaeläjät hermostumaan. Ja sen kun vielä tekee iloisella naamalla, niin avot: taas on jonkun päivä saatu pilalle. Ilahdutan heitä lisäksi mustalla olemuksellani, joka saa muut ihmiset synkistymään. Ei siksi, että minä olisin erityisen synkkänä, päinvastoin, mutta mustat vaatteet otetaan varmuuden vuoksi asiaan kuuluvalla hartaudella. Tosin selkeää epävarmuutta häivähtää kasvoilla, sillä paidassa lukee Pakkopaita ["ei se mitään surra voi, mutta outo se on"].

Kirjoitti: mea 11:44 | Jälkipuheet (0)

Eilen parturissa luin Kodin Kuvalehdestä, että Jari "Diili" Varassuo itkee viikoittain ja lepertelee päivittäin ja tällä systeemilla pitää defenssit kuosissa. Minähän tämän olen tiennyt jo kauan. Mitään uutta ole, mutta eihän se meikäläisen kertomana ole kuin säälittävää [mitä se siis ei ole Jartsan kohdalla ;)]. Testinkin [via Marjut] tulos kertoo, että olen tunteellinen, ystävällinen ja siisti ihminen, joka ei paljon puhele mutta murehtii sitäkin enemmän. Siis tylsä tyyppi; noh, ainahan ei voi oikeasti tietää, mitä siistin ulkokuoren takana on.

ToiHeli on sitä mieltä, että kukaan ei voi eksyä Tampereella. Kyllä voi: kun tulin ensimmäistä kertaa rautatieasemalle, niin osasin kyllä Hämeenkatua Keskustorille asti, kun vaihtoehtoja ei juuri ole eksyä mutta heti, kun poikkesin liikkeisiin, lähdin katua aina väärään suuntaan. Eksyn joka kerta Koskarissakin, mikä toisaalta ei ole ihmekään: aina yhtä suuri yllätys on se, mistä ovesta ulostaudun. Vieraassa kaupungissa liikkuessani vilkuilen taakseni painaen mieleen näyteikkunat, talot, puut ja risteykset. Taakse katsomalla varmistun, että palatessa samoja jälkiä näyttäisi tutulta, muka. No ei näytä. Onnistun aina menemään väärään suuntaan. Erityisen vaikeita kaupunkeja ovat ne suunnittelun kukkaset, joissa kadut lähtee säteettäin: pieni erhe lähtökohdassa ja löydän itseni viiden kilometrin päästä suunnitellusta kohteesta. Tämä tietenkin tapahtuu vasta kolmen päivän tutustumisen jälkeen, jotka kolme päivää olen saattanut itseni kaupungin tasan väärälle laidalle. Jostain syystä parikin ystävääni ovat samassa jamassa [eikä kumpikaan ole Sergei], mutta onhan siinä se hyvä puoli, että matkailu tosiaan avartaa ja tulee katsastaneeksi paikkoja enemmän kuin ehken eksymäti. Ja kuntohan nousee, kun kymmenenkin kilometriä kävelee harhaan. Mutta edelleen pidän todennäköisimpänä syynä eksymiseen sitä, että joku käy siirtelemässä piruuksissaan talot ja kadut ja puut. Ihme ihmisiä sellaiset siirtelijät.

Asiasta kahdeksanteen: eilen illalla kuuntelin, että mikä ihme pauke kämpässäni kuuluu. Kunnes hoksasin, että kolesterolithan ne verisuonissa paukkui ehtoisen lihapiirakan, salmarilakun ja siiderin jäljiltä. Täytyisi ryhdistäytyä terveellisempiin eineksiin. Heti ensi viikolla. Tai seuraavalla.

Kirjoitti: mea 08:10 | Jälkipuheet (0)

Naureskelkaa ihan rauhassa vaan naisen isoille käsilaukuille, repuille ja järjen köyhyydelle, kun nainen kantaa puolta omaisuuttaan mukana. Tyhjennetäänpä pojat ne taskut, kyllä melkoinen määrä omaisuutta sielläkin mukana kulkee. Miehillä ei ole minkäänlaista käsitystä isoine lukuisine taskuineen, millaisissa vaikeuksissa nainen on, kun joutuu tilanteisiin, jolloin päällä on mekko, jossa ei ole taskun taskua ja tilaisuus on sen luonteinen, ettei sinne kehtaa repun kanssa mennä, sanotaan nyt vaikka kokous työpaikalla: kainalossa kalenteri ja paperit ja kalenterin reunassa kynä. Muutahan ei tarvita? Paitsi se avainlätkä, joka aukaisee ovet työyhteisön uumenissa. Lätkä on aina oltava mukana, sillä kokemuksesta oppineena tiedän, että käytävien sokkeloissa alkaa ennen pitkää tulla äitiä ikävä, kun kaikki ovet ovat lukossa.

Minne siis sulloa lätkä, joka minun tapauksessani killuu avainnipun peränä, koska osa ovista tarvitsee vielä ihan vanhanaikaisen avauttimen. Mekossa ei taskuja ole [eikä myöskään juoksutrikoissa, mutta silloin avain sidotaan tossun nauhaan]. Kesäkoltun kanssa ei pidetä nauhatossuja ja kaulassa on pössöä sitä roikottaa, mutta siis onhan rintsikat. Paras tähän tarkoitukseen on push up -tyyppinen ratkaisu, jossa on tyynyjä varten taskut kuppien alaosissa [valitan pojat, kyllä se on tyynyä osa; kauhea rapina alkoi kuulua tänne asti, kun suomut tippuu poikain silmistä]. Sinne rintsikan tyynytaskuun tungetaan siis avainnippu [toisessa taskussa on vararahasto], voi sen tavalliseenkin rintsikkaan laittaa, mutta tahtoo painaa ikävästi. Säilö on hyvä siihen asti, kunnes pitää se avain kaivaa käyttöön.

Ja nyt kokouksissa pojat tuijottavat naisten mekkoja, että onko tossa taskuja ja jos ei, niin kumpi rinta näyttää suuremmalta, ja mistähän ovista se kulkee ja onkohan sillä isokin nippu ja miten se aikoo sen avaimen sieltä kaivaa. No en kerro.

Kirjoitti: mea 07:02 | Jälkipuheet (11)

Kokouksen alkuhöpinöissä esimies tykkää kertoa hauskoja sattumuksia ja kysyy aina kohteliaasti, josko kellään olisi mitään kevennystä tarjota. Koskaan ei ole, joten hän sitten sanoo, että no minä voin sitten kertoa. "Olin kesällä T:ssa ja näin ohikiitävästä kaupunkijunasta Mean, joka oli ikkunaostoksilla. Juna kolisteli niin, etten viitsinyt huikata hänelle."

Hiljaisuus ja vaivautunut silmäily pöydän ääressä, että mitähän hauskaa tässä oli. Kuuliaisesti kuitenkin kaikki naurahtavat hiukan. Minä siihen sitten heti ajattelemaan, että mahdoinko olla missä kunnossa.

Esimies suoristaa ryhtiään, toisella käsivarrella tuolin nojaan tukeutuen katsoo alamaisiaan vinosti hymyillen: "En minäkään autolla ollut liikkeellä".

Ja sitten me kaikki naurettiin niin. Minua jäi vähän kaivelemaan, että miten niin *minäkään*.

Kirjoitti: mea 16:19 | Jälkipuheet (8)

Juoksulenkin ajantapoksi on leppoisaa lennättää ajatuksiaan, antaa niiden paiskautua haluamiinsa suuntiin ja lyödä päitään seiniin, jos seinät vastaan tulevat. Järeämpien mietelmien vielä antaessa odottaa itseään soljui virta miettimään, mitkä ovat minulle tärkeitä juttuja, mistä en luopuisi. Ihan ensinnä mieleen tuli arjen asioita kuten suihku, sauna ja hyvä sänky. Samoin tein kuitenkin huomasin, että sähkö ja lämpö olisivat aika tarpeellisia. Ja missä mitään säilyttäisin, jos ei olisi kotia. Ja jos itse en olisi terve, niin mitä hyötyä olisi mistään. Rahalla taas saisi mitä vaan paitsi terveyttä ja merkittävää ihmissuhdetta ja mielen seestettä. Niinpä päädyin niinkin yksikölliseen listaan kuin terveys, mielenrauha, merkittävä ihmissuhde ja kohtuullinen toimeentulo. Vähän niinkuin sellaista henkeä, että matkalle tarvitaan vain passi ja luottokortti. Minä olen yksinkertainen ihminen ja tyydyn vähään ;)

Tarpeellisista asioista johtui mieleeni Iltalehden artikkeli, joka taas toi mieleeni yhtä ja toista: hyttyset, kävyt, kivet ja sen sellaiset. Puuhastele siinä sitten ihmissuhteessa, kun hyttysiä pitää puhallella toisesta suupielestä ja varoa telomasta selkäänsä samalla, kun yrittää katsoa, ettei käärmeitä ja muurahaisia ole lähistöllä. Josta taas tuli mieleeni, liekö parempi kuitenkin vaahtopäiden huuhtoessa rantahiekkaa auringon viimeisten säteiden kultaamassa oranssihehkuisessa iltaruskon kajossa rantapärskeissä oleva hyvä sänky kyseistä tarkoitusta varten. Ihan kuin olisin joskus nähnyt sellaisen mainoksen. Siinä olisi henkeä: nainen tukka hulmuten rantapärskeissä ulapalle katsoen ja pään hitaasti kääntyessä oikealle takaviistoon tumma ääni ajattelisi: "Jensen on minun valintani" ja naisen katse lipuisi takana seisovaa miestä huomaamatta sänkyyn, jota hän katsoisi silmät loistaen.

Kesä tekee levottomaksi, minkä huomaa siitäkin, että täältä on haettu vastausta, mistä tiedän pettääkö kumppani [mistäpä, en minä tiedä] sekä silmän iloksi pullotus kuvia [?] ja joka toinen haluaa nähdä erään euroblondin tai ilmaisia kuvia [masentavaa mutta moni puolista yhdys sanoitusta ja haku taitoa].

Kirjoitti: mea 07:19 | Jälkipuheet (0)

Kyllä on loma tehnyt tehtävänsä: juoksulenkki eilen illalla tuntui kuin olisin vetänyt Sulkavan soudun viittä viimeistä kirkkovenettä perässäni ja kantanut kahta harteilla. Ja loman pitäisi vielä elävöittää ihmispolon ajatuksen lentoa, herkistää havainnoimaan työn ihanuus ja auvo sekä antaa fyysistä ja henkistä liikkuvuutta ja ketteryyttä. Ilmeisen onnistuneesti vietetty erkautuminen on lomani ollut, koskapa olemukseni kaapiminen arjen muottiin tuntuu olevan varsinaisen vaikeata. Ensimmäisen työviikon saan tosin vedettyä henkeä, koska olin erheellisesti laittanut sekä puhelimen että mailin automaattivastauksiin tulevani vasta viikon päästä. Nyt kun pysyttelen vaan hipohiljaa kämpässäni, ei kukaan huomaa minua edes olevan.

Lomalla maantieteellinen yleistietoni kasvoi muutamalla kaupungilla ja kunnalla, jotka osaan nyt asettaa Suomi-neitokaisen muotoihin oikeisiin koloihin. Testasin piruuttani kuntatietämystäni enemmänkin. Eipä ollut häävi: ainoa täsmälleen oikeaan paikkaan osuttamani kaupunki oli Forssa ja parin kilometrin heitolla Tammisaari, joissa kummassakaan en ole ikuna käynyt. Rantsilalaiset varmaan tykkäisivät minun ajatuksestani sijoittaa heidät niinkin kauas toisaanne kuin heidät lykkäsin. Ei ole helppoa, kokeilkaa itse.

En kuitenkaan ihan niin pihautunut ollut kuin eräs pariskunta, joka horjahdellen käveli vastaan ja rouvapuolisko kohteliaasti tiedusteli: "Anteekshi neiti. Voihshiko neiti yhshtävällihshehshti kertoa, mihshä minä nyt olen?" Viiden pisteen vihje: kuva on samoisesta kaupungista, ja siellä lukee punaisen pylpyrän vieressä asfalttiin maalattuna: Olet tässä.

Kirjoitti: mea 07:00 | Jälkipuheet (4)

Se on sitten finaalissa, se loma. Viimeiset lomahetket pilasin pyhäiltana avaamalla työsähköpostin. Virhe oli se: 476 viestiä, vaikka muka oli roskat seulottu jo portilla. Kerrankin posteja selatessani toivoin, että mahdollisimman moni olisi silti roska. Ja vaikka ihan vaan vähän päätin kurkistaa kiireisimmän oloisia, kävi niinkuin kävi: tein kesän ehkä viimeisenä, kauniina sunnuntai-iltana kolme tuntia töitä, joista en koskaan tule saamaan edes päänsilitystä, muusta puhumattakaan. Ja jälleen kerran oli pakko myöntää, että pääsääntöisesti mihinkään ei voi luottaa, sovitut asiat unohdetaan, ihmiset puhuu lämpimikseen ja lupauksilla voi heittää vesilintua, sillä nehän ovat ilmaa, ei ne satu.

Muistutanpa taas kerran itseäni: "Tee vain se, jonka ehdit ja vain työaikana ja lakkaa hyvä nainen murehtimasta etukäteen asioita ja myönnä, että asiat ei aina hoidu niinkuin olet luullut ja jotkut asiat ne vaan pysyy eikä hoidu ennen kuin ne hoituvat tai sitten eivät." Tällä logiikalla pitäisi jo päästä pitkälle. Miksi murehtia, eihän sitä tee muutkaan? Koska olen kiltti ja kuuliainen ja tällaisten naisten varassa on totuttu maailmaa makuuttamaan.

Onneksi minulla edes on sopiva paita töihin. Lisäksi kynnet on lakattu, bikinit vaihdettu hameeseen, jalat survottu korkokenkiin, silmät piirretty päähän, eikun menoksi. Josta tulikin mieleen, että onhan töissäolosta jotain iloakin: siellä on mahdollisuus nähdä uusia, innokkaita opiskelijoita ja niiden kiinteitä, timmejä reppuja. [Kannan täyden vastuun tuottamastani pettymyksestä, ja yritän sopeutua ajatukseen, että kuvauksen kaltaista peppua ei kertakaikkiaan enää ole mahdollista usein nähdä.]

Kirjoitti: mea 07:59 | Jälkipuheet (3)

Kiitos kirjeistäsi Elisa, joita ihan kaksin kappalein olit vaivautunut minulle lähettämään. Asiakastiedotteessasi, päivätty 3.8.2004, sinä kerrot, että Elisa Kaapelimodeemi -yhteyksien nopeudet nousevat: entinen nopeus 512/128 kbit/s ->1025/128 kbit/s ja kuukausimaksu säilyy samana. Kiitos tästä.

Toisessa kirjeessäsi, päivätty 5.8.2004, kerrot, että Soon Kaapelimodeemille tulee edullisempi kuukausimaksu: "Olet saattanut saada Elisasta kirjeen, jossa kerrotaan, että sinunkin kaapelimodeemiliittymäsi yhteysnopeus tuplaantuu. Kuulut kuitenkin niiden Soon Kaapelimodeemi -asiakkaiden joukkoon, joiden yhteysnopeutta emme automaattisesti nosta, vaan hinnoittelemme sen edullisemmaksi. Uusi hinta: kuukausimaksu 29 e/kk + päätelaitteen vuokra 9 e/kk = yhteensä 38 e/kk (31.8. asti Soon Kaapelimodeemi 39 e/kk sis. päätelaitteen)". Siis kokonaisen euron säästö eikä mitään tuplauksia niin kuin ensin lupasit. Jos nyt oikein tulkitsen, niin saisin kuitenkin tuplanopeuden maksamalla 39 e/kk + päätelaitteen 9e/kk = 48 e/kk. Voisin myös ostaa päätelaitteen, mutta sen hintaa et kuitenkaan suostu kertomaan ja lisätiedot siitä saisin hinnastosta, jossa et sitä myöskään kerro.

Kiitänpä vielä siitäkin, että olet valmis myymään sähköpostiini suodattimia, joita en ennen tarvinnut, mutta heti kun se tuli maksulliseksi, alkoi postilaatikko paukkua roskista. Itsekö niitä minulle lähettelet, vai miten laatikko ilmaisena aikana pysyi siistinä?

Kiitos kuitenkin kirjeistäsi Elisa, olen kovin vaikuttunut, että jaksat kirjoitella parin päivän välein, mutta vaikuttuneempi olisin, jos kirjoittaisit hiukan selkeämmin. Tai ainakaan et lupailisi liikoja. Nyt jäänkin miettimään, mitä teen säästämälläni eurolla. Odottelet tietenkin yhteydenottoani, jotta voisin vaihtaa nopeuden ja/tai maksaa päätelaitteen, mutta älä pidättele hengitystäsi. Nielesken ensin kiukkuni, joka nousi tavastasi ilmenteerata asioistasi. Hyvää jatkoa sinulle Elisa, otan yhteyttä heti, kun saan säästettyä bussilipun hinnan uusilla kuukausimaksuilla.

Kirjoitti: mea 12:52 | Jälkipuheet (8)

Onnistuin äsken särkemään lasin tuhannen tirskeiksi ja samalla kaatamaan sisällön näppiksen päälle ja nyt yritän irrottaa kyynärpäitä pöydästä, jonka sokerinen uusi päällyste tahtoisi liimata ne siihen kiinni. Tietenkään se näppis ei toimi enää, kaivoin vanhan ja hyljätyn kaapista. Tämähän on ihan käypänen peli, ei ollenkaan niin kirotusvireinen kuin se, joka nyt nukkuu humalaisen autuasta unta.

Edelliset sirpaleet onnistuin tekemään tällä samaisella viikolla baarissa pudottamalla tarjottimellisen kuppeja ja laseja, ja hölmistyneen nolona seistä toljottaessani hämillisen olon juuri pyyhkiessä ylitseni laskiessani, kuinka paljon kupit mahtavat verottaa matkakassaani tuli tiskin takaa tyttö ja sanoi, että "sirpaleet tietävät onnea" ja hymyili. Odottamaton hyväntuulisuus olisi jotenkin pitänyt huomioida ja kiittää, mutta mitäs mitä: yritin olla kuin en olisikaan. Tyhmää käytöstä. Mutta kun ei sitä osaa, kun niin harvoin törmää ystävälliseen henkilökuntaan. Ja miksi niin? Koska asiakkaat ovat niin pöljiä, etteivät kiitä saamastaan ystävällisestä kohtelusta ja pahoittele aiheuttamaansa vaivaa.

Mihin minä joudun sen kaiken onnen kanssa, joka seuraa näistä kaikista sirpaleista? Ja mistä ihmeestä sekin uskomus tulee? Ehkä se on keksitty lohduksi, ettei niin patittaisi. Ja juuei, päivärytmi on edelleen sekaisin: maanantaiksi tätä ei korjaa millään. Yö on muuten ihmeen pimeä.

Kirjoitti: mea 02:04 | Jälkipuheet (2)

Luin jostain, että lomalta palaajan pitäisi ajoissa heittäytyä arkirutiineihin. Siis että pitäisi herätä viisi tuntia aiemmin, piirtää silmät päähän, opetella kävelemään oikeilla kengillä, ajattelemaan... Yritin kyllä joo pari päivää, mutta eipä luonnu, ei mikään noista. No, opettelen sitten töissä. Lasken helteen varaan, ettei kukaan muukaan jaksa ponnia vielä maaanantaina.

Isoissa, mieltä suuremmissa elämyksissä ja kokemuksissa, joista ei ole uskaltanut kuin korkeintaan haaveilla tai katsoa toisella silmällä elokuvista ja joita yhtäkkiä itse kokee matkalla, on sen kokemuksen elämisen hetkellä vain köyhä aavistus siitä, että tämän tajuan vasta myöhemmin. Sitä kulkee kuin säästöposssu maailmalla ja kerää selkäänsä isoja ja pieniä ja suuren suuria elämyksiä, joita myöhemmin voi eritellä, muistella ja vasta kunnolla kokea. Haaveiden täytttymyksiä, ainutlaatuisia hetkiä ja unelmien täyttymyksiä on tänä kesänä possuni maha täynnä. Voi jokunen poimu johtua ihan liiasta maallisesta nautinnostakin, mutta pääosin pullotus on kyllä sisäistä.

Näin erään nuorenparin unelmien täyttymyksen hetken ja heidän tyhjän katseensa sen jälkeen. Taito onkin löytää uusi unelma täyttyneen jälkeen tai olla koskaan toteuttamatta täydellisesti sitä suurinta haavetta.

Kirjoitti: mea 10:03 | Jälkipuheet (0)

Hiukan aikaa poissa ja mitä tapahtuu maailmassa: Matti ja Teppo voittaa iskelmä-finlandian, helle on tullut ja Aurajoki näemmä ulottuu Helsingin edustalle tai Helsinki on muutttanut Turkuun. Ei parane näemmä poistua vahtimasta hetkeksikään. Pöllämystyneenä nyt katselen pyykkikasaa kahlattuani yöllä postiröykkiön läpi kuivuneiden kasvieni tykö jääkaapin vinkeän hajun ja pöydälle unohtuneen kahvikupillisen kauniin vihreän homekerroksen hämmentämänä [lauseessa piti olla ihan oikea loppukin, mutta eipä näemmä kyennyt aivo vielä noin pitkällistä ponnistusta saattamaan kunnialla päätökseen].

Matkalle lähtö on ihanaa, matkalla voi kokea sellaisia asioita, joita ei ole uskaltanut edes haaveilla, löytää itsestään piirteitä, joiden olosta ei tiennyt ja matkalta on hyvä palata, kun sen aika on. Ei yhtään aiemmin eikä myöhemmin. Lomalla olen vajaan kuukauden aikana joutunut kahdesti pienen sateen alle, mutta vain kahdesti ja hyvin pienten, vattivattien kokoisten ja aurinko on hellinyt kaiken aikaa: täydellisen ajoituksen mestari.

Kirjoitti: mea 10:28 | Jälkipuheet (7)