Vallibaari
Tyhjä baarijakkara. Ilmavirran sipaisu ja mies istui kuin olisi aina istunut siinä. Ilmeettömänä. Paksu tunkkainen ilma pyörteili hämärässä. Se tuoksui kymmeniä vuosia kulutetulta. Jäät eivät sulaneet ja silti hän istui siinä kauan. Tai ehkä vain kuvittelin.
Jälkipuheet
Kauhian surullisen olosia nää pari viimistä merkintää.
Tiedätkös Mika sellasta juttua, että naiselle ei kannata sanoa yhtään myötätuntoista sanaa, taikka se alkaa vuotaa siitä valmistusvirhekohdasta silmien seutuvilta. Ja kun se vuoto alkaa, niin myöteliäs sana vain yllyttää vuotokohdan äärimmilleen.
Kiitos tiedosta. Erääseen vuosia mieltä askarruttaneeseen tapahtumaan löytyi hyvinkin naisellinen vastaus. :)
Ei ole helppoa miehenkään tie: jos ei tee mitään, vuotokohta ratkeaa vallan. Jos sanoo jotain hellää, taas alkaa parku. Jos vain puristat kättä tai paijaat päätä, ei mitään tolkkua itkun määrällä.
Pienellä myöteliäällä eleellä kuitenkin muuttaa itkun luonteen ja se saattaa olle se merkittävin teko. On ihan eri asia itkeä onnesta kuin surusta.
En kyllä tiennyt, enkä nytkään ymmärtänyt. Tosin on kokemusperäisesti tullut huomattua etten naisia ymmärrä, asia kyllä tuntuu olevan pikkuhiljaa muuttumassa, ehkä.
Naista ei tarvi ymmärtää. Riittää, että on läsnä. Jotenkin. Vaikka vaan ajatuksissa.