Lempi ja Onni
Se, että Nurmela kertoo olevansa onneton, on surullista, mutta sellaistahan se elämä joskus on. Ensin on olo vain lievästi levoton, kohta sitä huomaa jo olevansa onneton. Unettomia öitä, itkettyjä silmiä, kiristyviä tunnelmia, pahoja sanoja, mykkäkouluja, vihaisia anoppeja, paiskottuja ovia, renkaiden jälkiä asfaltissa, aukiretkottavia tyhjiä laatikoita, huolimattomasti pakattuja matkalaukkuja, itkuja, liian pieniä asuntoja, jaettuja astiastoja, kolmen samanlaisen pyyheliinan pinkkoja, jaettuja puolitusinaisia lasisarjoja, totuttelua yksin nukkumiseen, vaihtuvia mielialoja, kännäämisiä kavereiden kanssa, satunnaisia tuttavuuksia, katumuksia, päättämättömyyden tiloja. Paljon. Se ottaa oman aikansa, vaatii paljon mutta helpottaa, olipa päätös mikä tahansa. Elämä asettuu. Jos aurinko ei paista tänä kesänä, se tekee sen ensi vuonna. Varmasti.
Kyynikompi voisi ajatella, että naimisiin ei kannata mennä, koska se päättyy joka toinen kerta eroon. Mutta jos kukaan ei uskaltautuisi naimisiin, mistä tienaisivat leipänsä pitopalvelut, morsiusasujen myyjät ja ompelijat. Kuka ottaa kontolleen ne työttömät, joita tulisi rakentajien ja asunnonvälittäjien sankoista laumoista, kun enää ei tarvittaisi isompia asuntoja. Entäs tarhan tädit, koulut, opettajat ja koulupsykologit, koska väkisinkin lapsia tehtäisiin vähemmän. Entäpä auton valmistajat: isompien autojen myynti romahtaisi ja isoja marketteja menisi konkurssiin, kun perheitä ei enää riittäisi rientämään niiden jättikokoisia pakkauksia ostamaan. Entä mistä saisi juustoa leivän päälle avioerojuristien sankka parvi ja voisi se käydä poliiseillekin elämä tylsäksi, kun ei enää olisi perheriitoja selvitettävänä. Kaupunkien ravintolat täyttyisivät sinkuista ja blogit surkastuisivat, kun ei enää kukaan ihastuisi, rakastuisi, kärsisi tai kaipaisi ketään.
Ei sellaista elämää jaksaisi. Menkää siis ja ihastukaa, seurustelkaa, avioitukaa, olkaa onnellisia. Ja jos se huonompi käsi sattuu omalle kohdalle, niin eikun uutta matoa koukkuun.
Jälkipuheet
Ja taas voisi todeta, että "hymyile, huomenna on huonommin", mutta jotenkin sitä vaan aina jumittuu siihen keppihyypiöelämään (lainattu herra Saariselta), eikä hokase poistua takavasemmalle, ennen kuin on jo selkäänsä saanut. Minua tosin on tähän asti syytetty enemmän siitä, että olen karannut ennen aikojani enkä ole katsonut kortteja loppuun saakka, mutta kai se on sitä itsesuojeluvaistoa.
Täällä paistaa varmaan eka kerran koko kesänä aurinko, ja onnettomuutta se Mea minut pistää ajattelemaan. ;-) Taitaisin kaikkein mieluiten juuri nyt lähteä allergia-aivastelemaan meidän viljelypalstallemme, ja niittää heinikon. Sitten istuskelisin puutarhatuolissa ja katsoisin, mitä kaikkea puput ovat tällä kertaa syöneet. Siellä ei nimittäin enää taida kasvaa mitään muuta kuin auringonkukkia, kehäkukkia, pari hassua purjoa, porkkana (joka tuskin ikinä valmistuu) sekä peruna. Noh, onpahan helppohoitoinen, ja tuo mukanaan onnentunnetta.
Okei okei, lopetan tavaramerkikseni muodostuneen epätoivossa rypemisen ja rakastun ja olen onnellinen. Ihan hyvä neuvo oikeastaan, kun sitä tarkemmin ajattelee.
Voin kertoa, että ei ne viimeiset kortit ole sen kummoisempia, ei niitä kannata jäädä katsomaan. Siis eikun etiäpäin.
Tuolla alempana suree uskollinen lukija, että liiallinen siirapoituminen ja hunajaistelu uhkaa blogistania, ja joutuu siitä syystä hän käyttämään monitoriaan kärpäslätkänä. Mitä siitäkin tulis. Joten täytyykö tässä nyt pakitella, että jos Ugus ihastut, niin mörhellä se, että riittää sitä elämän varjopuolta tänne blogistaniaankin.
Hei, täällä blogistaniassa on ollut jo tarpeeksi itsesäälissä märehtimistä :-D. Pitää se nyt jonkun yrittää tuoda vähän iloa harmaaseen maailmaan. :)
Hihii! *hops*
Heips,
tämä "Lempi ja Onni"- kirjoitus oli todella hyvä.
Juuri näin ajattelen minäkin monessa kohtaa, en vaan osaa pukea ajatuksiani näin hyvin sanoiksi.
Aurinkoista kesää :)
Se on Janne sillä tavalla nyt, että olet tullut ansainneeksi erään toisaalla myöskin samanlaisen uhrauksen tehneen naispolkkaajan kanssa tämän kesän auringonkeltaisen kuukkelin näköisen patsaan, jotka olen teille luovuttanut ja jotka muistuttavat erehdyttävästi eräitä toisia patsaita, mutta ei ne niitä ole. Nämä saa vain blogistaniin uskoa ja aurinkoa tuovat inehmot, sellaiset kuin sinä ja se toinen.
Patsaat on lähetetty teille.
Elma-täti pitää nyt vaan koiristaan ja miehestään hyvää huolta, niin ei tartte ihmetellä, että miten kahvittaa vieraat, kun on vain 3 samanlaista kuppia. Ja miten ne koiratkin jakaisi.
Kyynisyys on niin kovin masentavaa. Kannattaa mennä tukka putkella sinne minne nenä näyttää, jos siinä suunnassa on mahdollinen onnenmurunen (tai kimpale?) näkyvissä. Paras resepti on tietysti ensin hankkia itselleen niin paljon surua, että sen jälkeen ei enää pelkää mitään ja uskaltaa hypätä pää edellä syvään päähän kuten eräs (eräät?) bloggaaja(t?). :)
Ja elämä on ihanaa.
Wheeeeee!
Uh oh...
Kiitos :D
Jaahas, joillakin näkyy olevan samanlainen sielunelämä, kun ovat minuutilleen samalla lyömällä painaneet enteriä ;)
Kun isolla kädellä on elämä töninyt, uskaltaa heittäytyä kullankaivajaksi. Ja ihan kuin silmäkin kirkastuisi vastoinkäymisissä (ja miksei se niin tekisi, kun siinä on itketty monet itkut), sillä sitä ihminen näkeekin paljon herkemmin, missä se sateenkaari maahan osuu.
Paljon itkenyt
tuntee ilon herkemmin
kuin kyyneleetön.
Silti onnekkaan nauru
tuntuu viattomalta.
Mitä pimeämmässä on käynyt, sitä isommin osaa valoa rakastaa. Mitä kylmempää on kokenut, sitä enemmän osaa lämpöä arvostaa.
Jotain hyvää siitäkin seuraa, että on joutunut varjoissakin vaeltamaan.
Aivan, Mea ! Ei siinä paljoa ( ? ) häviä jos vain viitsii aina yrittää uudelleen. Ja sehän on juuri sitä elämää.
Niin, sehän sitä elämää on. Ja olisipa ihminen aika veikea keksintö, jos se valmis olisi jo sorvista tultuaan. Kokemukset kasvattavat; huonot kokemukset jopa enemmän kuin hyvät. Ja viisastuneena ei kannata jäädä säkki päässä istumaan ja suremaan, vaan luottavaisin mielin, opit päässä uuteen elämään.
Eipä monikaan olisi se, joka on, ilman niitä ojaan menneitä yrityksiä. Kestäähän se helmenkin kehittyminen aika kauan.