Kotiin!
Otat sie tät, juot sie kahvii, syät sie viäl? Ihmiset pyörii makkuris ja mie oon repsikka ku männää toril. Kun selviän tämän kielimuurin yli ja asetun taas kotooni sukulaisvierailun jälkeen, opettelen ihan koht puhumaan taas ihmisiks. Sil aikaa viäl miätin et missähän miun äitini on ollut silloin kun minä sain alkuni. Niin kaukana olen omenapuun juurelta. Olen muutaman päivän viettänyt itseni ulkopuolella hämmästellen sitä, miten vähän mikään kuitenkaan muuttuu ja miten kauaksi sitä pieni ihminen ehtiikään sillä aikaa, kun ruoho on kasvanut minun mittaisekseni ja vanhat polut ovat umpeutuneet ja uusia on poljettu ja silti mihinkään ei ole menty. Enkä puhu nyt kielimuurista.
Kuinkahan paljon aikaa on se, kun alkaa kutsua varsinaista omaa asuttamaansa kotia kodiksi ja sitä, josta on lähtenyt pois joksikin muuksi. Niin miksi? Lapsuuden kodiksi? Kotikodiksi? Äidin kodiksi? Tulin siis juuri kotoa kotiin.
Jälkipuheet
Alkukodoksi olen ruukannut sanoa.
Kuulostaa hienolta ja haiskahtaa biologialta, mikä kuulostaa siis ihan oikealta. Otan käyttöön.
Se on kotikoti :)
Tuota olen tähän asti käyttänyt, mutta siitä saa käsityksen, että se olisi kodimpi kuin nykyinen. Jossain vaiheessa olikin, mutta entäs kun nykyinen koti muuttuu kodimmaksi? Sitä ei kai voi sanoa kotikodiksi ja alkukotia kodiksi, kun oletetaan, että se menee toisin päin. Ja missä se muuttui? Kenpä tietäis sen.
Koti on se paikka, jossa vietin suurimman osan lomastani, se on se oma ja ainoa. Sen sijaan olin vieraisilla vanhempieni ja veljieni kodissa. En muuten väännä ihan yhtä sujuvasti kuin Mea.
Tuli vaan mieleen; jos olisi lapsia, voisi sanoa, että menee mummolaan.
Kotona taas, siis täällä kotokotona. Ihana, oma koti, jonka pöydällä kasvaa kahvikupissa home ja jääkaapissa jokin muu, jonka alkuperää en uskalla tutkia.