Lohikeitto ja jäljelle jäänyt vipsikerma innoittivat tarttumaan uudelleen soppakattilan korviin. Tomaattikeittoja on nähty ja syöty ja rakastettu paljon, joten siihen suuntaan ajatus kallistui, muttei tällä kertaa kovin monimutkaiseen viritelmään ehtaantunut viitseliäisyyttä. Tämän kanssa sopisi toki mustikkapiirakkakin, jos olisi mieli mennä metsään ja jonsei viinimarjoja ole, mutta ei hätää mitään, keitto on jälleen niin hyvää, ettei perään piurakkaa mahtuisikaan.

Lisääntynyt keittiöinnostus kertokoon karua kieltään siitä, miten muu elämä sittuaa ja elämykset on haettava kauhan varresta [pientä rajaa sitten sen mielikuvituksen kanssa].

Kaupan kautta on tämäkin projekti aloitettava, vaikka lohikeitosta jäikin sipuleita ja kermaa. Lähitarmolta löytyy pari purkkia murskaa ja valmista tomaattikeittojauhetta, tuoretta basilikaa tai muuta rehua [basilika on hyvää ja nättiä ja sopii makuun, muut rehut ajanevat osin saman asian]. Joka jaanalla lie kaapissa valmiina kasvisliemikuutioita, chiliä, valkosipulia ja pizzamaustetta. jos ei, niin osta nekin.

Ensin pilkotaan sipuleita jälleen niin monta kuin on tai itkemättä kykenee, valkosipulin kynsiä parikolme pilputaan samaan saumaan ja lotrautetaan kattilan pohjalle oliiviöljyä lätäkkö, johon heitetään sipulat kuullottumaan. Availlaan sillä välin tomaattimurskapurkit, joissa toivottavasti on isoja sattumia runsaasti ja kun sipulit on sopivat, kaadetaan murskat päälle. Vajaa litran kannu vettä, pari liemikuutiota ja keittojauheet vatkotaan mukaan. Ja taas chiliä [jota laitetaan aina joka paikkaan] ja fariinisokeria ja muutama kieppi merisuolaa ja pizzamaustetta runsaahkosti. Jos tykkää samettisesta ulkonäöstä, voi survauttaa sauvasekoittimella mutta sattumasoppa on myös hyvää. Kermaa lorotellaan niin paljon kuin sitä jäi, mieluummin paljon [purkki oli iso] ja osa kermasta vaahdotetaan, joka vaahto sitten pudotellaan lautaselle pilveksi ja pisteeksi päälle ne rehut. Jos kaikki kermat tuli rötväytettyä keittoon, fetajuustokuutiot ovat myös melkosen hyviä siinä päällä.

Kirjoitti: mea 17:41 | Jälkipuheet (4)

Marleena, Sedis ja Laura suorastaan kerjäävät jatkoa omille oravilleen. Minun tupsukorvani poltti virtuaalifilmiäni metrikaupalla, kun ei suostunut olemaan sen vertaa paikallaan, että hänet olisin ikuistanut. Vasta runsailla ja useilla pähkinälahjuksilla houkutellen se suostui jäämään hetkeksi ihmettelemään, että kuka on tuo hullu nainen, joka kantaa hälle herkkuja. Ensin uhkailtuani vieväni pähkinäni suopeammille suille, jonka jälkeen suostui hämmästelemään sen pienen hetken, että sain veitikan ikuistettua.

Eilen junassa illansuussa kaivoin matkalaukusta farkkutakkini, kun iltailma oli yllättäen viileä päivän jättämällä lämpimällä iholla. Vaatteet olivat muhineet pakattuina hiukan kosteassa tiiviössä jo jonkin aikaa ja takkia päälle laittaessani iski tajuntaani sekoitus tuoksua, jonka mukana heityin tiettyyn paikkaan ja tunnelmaan ja ihmiseen ja tilanteeseen, johon juuri tuo tuoksu liittyi. En ollut käyttänyt vaatetta sen koommin ja yllättäen tuoksu pyörrytti ja häkellytti. Tuoksumuistot ovat minussa kuin lähtemättömät leimat: lapsuuden, ihastusten, ahdistusten ja hellyyden muistot syttyvät kuin ruohikkopalot, kun niihin liittyvät tuoksut tulvahtavat tajuntaan.

Välimatka rakkaisiin mittaa tunteiden voimakkuuden kuin tuuli, joka sammuttaa kynttilän liekin mutta saattaa metsäpalon roihuun, jota ei pitele mikään.

Kirjoitti: mea 09:37 | Jälkipuheet (0)

Otat sie tät, juot sie kahvii, syät sie viäl? Ihmiset pyörii makkuris ja mie oon repsikka ku männää toril. Kun selviän tämän kielimuurin yli ja asetun taas kotooni sukulaisvierailun jälkeen, opettelen ihan koht puhumaan taas ihmisiks. Sil aikaa viäl miätin et missähän miun äitini on ollut silloin kun minä sain alkuni. Niin kaukana olen omenapuun juurelta. Olen muutaman päivän viettänyt itseni ulkopuolella hämmästellen sitä, miten vähän mikään kuitenkaan muuttuu ja miten kauaksi sitä pieni ihminen ehtiikään sillä aikaa, kun ruoho on kasvanut minun mittaisekseni ja vanhat polut ovat umpeutuneet ja uusia on poljettu ja silti mihinkään ei ole menty. Enkä puhu nyt kielimuurista.

Kuinkahan paljon aikaa on se, kun alkaa kutsua varsinaista omaa asuttamaansa kotia kodiksi ja sitä, josta on lähtenyt pois joksikin muuksi. Niin miksi? Lapsuuden kodiksi? Kotikodiksi? Äidin kodiksi? Tulin siis juuri kotoa kotiin.

Kirjoitti: mea 21:40 | Jälkipuheet (6)

Äiti: "Syö nyt, ethän sie ole syönyt mitään."
Minä: "Oonhan. Perunaa ja kastiketta ja vastahan minä söin aamupuuron. En minä jaksa aina syödä."
Ä: "Kaalikeittoa pitää kanssa syödä. Ja pannariakin tein ihan siulle."
M: "Usko nyt, en syö, en jaksa. Kotona vasta kahden aikaan syön ensimmäisen kerran."
Ä: "No syö sitten silloin uudestaan."
M: "Äiti kiltti, en minä jaksa syödä nyt enkä myöhemmin."
Ä: "Sie syöt kuin lintu. Ihme, että et ole edes laiha. Paljon sie painat?"
M: "Viiskymmentä kiloa."
Ä: "Mie painoin 48 silloin kun sie olit pieni ja valvotit yöt. Olin niin heikko, että näin kaiken kahtena. Siun pitää syyä, sie oot liian laiha."
M: "Päättäisit jo."
Ä: "Miten siulla on noin paksut käsivarret?"
M: "Ne on hauikset, nostelen painoja."
Ä: "Lopeta sellanen tai siulle tulee tällaset löysät nahkat käsivarsiin niin kuin miulla, kun lopetat."
M: "Milloin sinä äiti olet painoja nostellut?"
Ä: "Hmphh... en tietenkään koskaan."
M: "Äiti hei. Päättäisit jo."

Kirjoitti: mea 15:21 | Jälkipuheet (0)

Konfutse (551 - 479 eKr.) sanoi, että ihmisellä on kolme tietä toimia viisaasti: ajattelun tie, joka on jaloin, jäljittelyn tie, joka on helpoin ja kokemuksen tie, joka on katkerin.

Ajattelu on naisen mielelle toisinaan aivan liian kimurantti, koska silloin pitää.... harkita. Ja siihen ei riitä resurssi, koska sielu ja sydän vaativat liikaa tilaa. [Miten ne sen tekevät, eihän sielua ole ja sydän on lihas? Jokainen nainen tietää, että sen ne kuitenkin tekevät.]

Jäljittelelyn tie on vaarallinen, kun ei voi tietää, ketä jäljitellä, kenellä se viisaus on hallussaan, kenen varjossa kulkea, kenen päätä seurata. Sitä tietä kulkien saattaa joutua tiloihin, joista ei osaa itse ulos, joissa vasta viisautta kysytäänkin, ja jos sitä ei ollut lähdössä, miten sitä siellä tuntemattomassa olisi yhtään enempää.

Jäljelle jää siis toimia kokemuksen kautta, katsoa historiaansa, muistaa kulkemansa tiet. Ja huomata, että jos niitäkään polkuja ei olisi tarponut, niissä nokkosissa jalkojaan polttanut, niissä sateissa kastunut, niitä myrskyjä pelännyt, niin ei olisi nyt tässä auringossa, ei olisi näitä silmiä, jotka näkevät niin kuin nyt näkevät. Näkevät sen, mitä nyt on. Ei olisi tässä, tällä päällä. Jos se, mitä nyt näkee, ei helli silmiä, on uskottava, että huomenna on toisin. Tai ylihuomenna, ensi viikolla. Ennemmin tai myöhemmin aurinko paistaa.

Kirjoitti: mea 10:28 | Jälkipuheet (6)

Tyhjä baarijakkara. Ilmavirran sipaisu ja mies istui kuin olisi aina istunut siinä. Ilmeettömänä. Paksu tunkkainen ilma pyörteili hämärässä. Se tuoksui kymmeniä vuosia kulutetulta. Jäät eivät sulaneet ja silti hän istui siinä kauan. Tai ehkä vain kuvittelin.

Kirjoitti: mea 17:49 | Jälkipuheet (6)

Jos on ikkunat, joista valo näkyy.
Jos on kaide, josta pitää kiinni.
Jos puuttuu vain rohkeus astua.
Niin voiko sanoa, ettei ole mitään.
Onhan toivo. Onhan mahdollisuus.
Onhan usko.
Vaikka onkin yksinäistä,
vaikka ikävä kiristää silmien takana,
vaikka sydän tuntuu kuristuvan.

Kirjoitti: mea 12:19 | Jälkipuheet (5)

Minun ruuanlaittotaitoni tiedetään: olen onnistunut täydellisesti tasan yhden kerran ja onnettomuudeksi juuri silloin, kun tein Erittäin Merkittävälle Henkilölle ensimmäisen kerran ruokaa. Se oli taivaallisen hyvää hirvipaistia, elämäni ensimmäinen hirvipaisti. No, joka tapauksessa onnistuin sillä ruualla saattamaan itseni katteettoman hyvän ruokamestarin arvoon. Totuus on kyllä sittemmin paljastunut, mutta epäilen, että minulta on odotettu enemmän kuin pystyn antamaan. Tällä saralla.

Lomallakin on syötävä. Tai itse asiassa sehän on yksi keskeisin lomanviettotapa. Joten eilen vastustamaton kalakeiton himo vei minut tekemään lohisoppaa, ensimmäinen kerta elämässäni sitäkin lajia [pääsääntöisesti ei ole järkevää tehdä ihka ensimmäistä kertaa mitään, kun tilaisuus on tärkeä, mutta toisaalta ensimmäinen kerta yleensä aina onnistuu ja vain se ensimmäinen]. Siitä siis tuli aivan tavattoman hyvää. Ja sitä on paljon, saattaa olla, että jo ensi sunnuntaina se alkaa tökkiä, vaikka hyvää onkin. Heitänkin tuonne alle tämän herkun ohjeet. Sitä syödään ihan ilman leipää, sillä vatsaa on turha täyttää muualla kuin herkuilla.

Kaupan vihannesosastolta mukaan haalitaan nippu uusia sipuleita, toinen nippu ruohosipulia, kolmas tilliä, neljäs porkkanoita ja perunoita jonkin verran. Kalalientä, vipsikermaa ja tomaattimurskaa, jos ei kotona satu olemaan. Pakasteosastolta katkarapuja pussillinen ja kalatiskiltä puolikiloinen pötikkä norjalaista lohta.

Isohko kattila, sinne tomaattimurska, vettä ja pari-kolme kalaliemikuutiota, ropsaisu chiliä ja vaikka jo tässä vaiheessa lusikallinen fariinisokeria, ettei se unohdu ja myllystä merisuolaa kolmisen kieppiä. Perunat kuoritaan ja pilputaan suhteellisen sopiviksi suupaloiksi, samoin porkkanat, joista osa syödään heti. Pari sipulia tai niin monta kuin itkulta näkee, pilkotaan joukkoon. Kansi päälle ja porisemaan. Sillä välin pienitään ruohosipuli ja tilli ja lohesta veistetään kuutioita. Perunat kypsyy nopeasti, joten jo kohta perään heitetään yrtit ja lohi ja ravut. Ja runsaasti vispikermaa. Tarkistetaan maku, värihän onkin herkullisen kaunis. Lientäkin voisi lisätä, se nimittäin on hyvää.

Keiton ainoa huono puoli on, että sen perään ei voi syödä niitä mansikoita, koska se on niin hyvää, ettei jaksa ja tulee ähky, eikä jaksa syödä edes keittoa niin paljon kuin silmät ja sielu vaatisivat. Mutta ei välitetä siitä, syödään mansikat kermavaahdolla myöhemmin.

Vanha isäni, jolta löytyy sana joka käänteeseen, sanoisi tähän, että ei nälkäinen tiedä, kuinka kylläinen kärsii.

Kirjoitti: mea 09:14 | Jälkipuheet (8)

Lomaa on nyt vietelty viikko, käyty oikeassa elämässä, flirttailtu sen kanssa kaikin käytettävissä olevin keinoin, katsottu sitä kauniisiin silmiin, heittäydytty koko naiseuden pehmein kaarin sen syliin, voihkittu onnesta. Se oli .... Niinpä, eihän sitä voi sanoin kuvailla. Mutta suosittelen, menkää käymään. Siellä on elämää. Se on hienoa.

Jotta totuus ei unohtuisi, avasin vapisevin sormin blogioven ja kurkistin, mitä toisessa maailmassa tapahtuu, ja kuinka ollakaan vasta avautuneet silmäni poimivat Sediksen luonnehdinnan menopaussista; pelottavan tarkkaa havainnointia. Pelottavan. Sedis on haronut taitavilla käsillään sumuverhoni sivuun ja nähnyt minut vilaukselta. Olen hämmentynyt.

Tämä tarkkanäköisyys hämmensi minut siihen määriin, että vedän torsot käteni näiltä näppäimiltä nyt, heitän nahkaliivin pois ja sukellan sinisen taivaan alle. Tänäänhän on vielä lomaa.

Kirjoitti: mea 09:13 | Jälkipuheet (5)

Blogosworldin teräväsorminen tarkkailija A.I.V. Vaan on taas ollut tapansa mukaan työnsä ääressä yömyöhään. Viimeisin lomatiedote ja tapahtumakalenteri löytyy päivän tiedotuksesta.

Omenapussin menopussi on toki varustettu luottokortilla, mutta varsinaista suunnitelmaa ajan tapon aseista ei ole useista kokoontumisista ja työryhmissä vietetyistä, joskus varsin kosteistakin, omenan ja pussin välisistä neuvotteluista huolimatta syntynyt. Joten panomeussi vaikenee vain toveniksi, jos niiksikään, ja vain joskus riippuen astioiden täyttymisen asteesta. Siis vesisaavien, rännien alla. Ja korvien välissä.

Koska eksyin jo alkuunsa aiheesta, jota ei varsinaisesti edes ollut, jatkan löytämälläni polulla: Onni on yksinkertaisissa asioissa, niinkuin ihan itse kattoon ripustettu koukku ja siitä riippuvassa jutussa killuva laite, jonka päällä kuumiaa makkara kiukaalla. Ennen kuin tähän päästään, juostaan järvi ympäri, aurinko paistaa, ilma on raikasta, ei palele, uudet juoksuvermeet on mukavat ja kivan näköiset, kunto kantaa. Hyvä mieli. Sauna lämmin, makkara kuuma. Kotisinappi, salaatti. Olut kylmä.

Son siinä.

Kirjoitti: mea 09:15 | Jälkipuheet (6)

Se, että Nurmela kertoo olevansa onneton, on surullista, mutta sellaistahan se elämä joskus on. Ensin on olo vain lievästi levoton, kohta sitä huomaa jo olevansa onneton. Unettomia öitä, itkettyjä silmiä, kiristyviä tunnelmia, pahoja sanoja, mykkäkouluja, vihaisia anoppeja, paiskottuja ovia, renkaiden jälkiä asfaltissa, aukiretkottavia tyhjiä laatikoita, huolimattomasti pakattuja matkalaukkuja, itkuja, liian pieniä asuntoja, jaettuja astiastoja, kolmen samanlaisen pyyheliinan pinkkoja, jaettuja puolitusinaisia lasisarjoja, totuttelua yksin nukkumiseen, vaihtuvia mielialoja, kännäämisiä kavereiden kanssa, satunnaisia tuttavuuksia, katumuksia, päättämättömyyden tiloja. Paljon. Se ottaa oman aikansa, vaatii paljon mutta helpottaa, olipa päätös mikä tahansa. Elämä asettuu. Jos aurinko ei paista tänä kesänä, se tekee sen ensi vuonna. Varmasti.

Kyynikompi voisi ajatella, että naimisiin ei kannata mennä, koska se päättyy joka toinen kerta eroon. Mutta jos kukaan ei uskaltautuisi naimisiin, mistä tienaisivat leipänsä pitopalvelut, morsiusasujen myyjät ja ompelijat. Kuka ottaa kontolleen ne työttömät, joita tulisi rakentajien ja asunnonvälittäjien sankoista laumoista, kun enää ei tarvittaisi isompia asuntoja. Entäs tarhan tädit, koulut, opettajat ja koulupsykologit, koska väkisinkin lapsia tehtäisiin vähemmän. Entäpä auton valmistajat: isompien autojen myynti romahtaisi ja isoja marketteja menisi konkurssiin, kun perheitä ei enää riittäisi rientämään niiden jättikokoisia pakkauksia ostamaan. Entä mistä saisi juustoa leivän päälle avioerojuristien sankka parvi ja voisi se käydä poliiseillekin elämä tylsäksi, kun ei enää olisi perheriitoja selvitettävänä. Kaupunkien ravintolat täyttyisivät sinkuista ja blogit surkastuisivat, kun ei enää kukaan ihastuisi, rakastuisi, kärsisi tai kaipaisi ketään.

Ei sellaista elämää jaksaisi. Menkää siis ja ihastukaa, seurustelkaa, avioitukaa, olkaa onnellisia. Ja jos se huonompi käsi sattuu omalle kohdalle, niin eikun uutta matoa koukkuun.

Kirjoitti: mea 07:00 | Jälkipuheet (13)

Kalamuki linkitti keskusteluun selaimista ja sieltä edelleen yllättävän sutjakkaan keskustelun lomasta lipsahti utelias etusormeni kurkistamaan, miltä Viivi Avellan näyttää alasti [omalla vastuulla ääninupit kaakossa].

Kirjoitti: mea 15:40 | Jälkipuheet (5)

Nyt on kuulkaa kansalaiset päässyt käymään niin, että olen rakastunut. Jep. Se Klik! kuului ensimmäisen kerran eräänä lauantai-iltana, kun sateinen ja kylmä kaupunki oli tyly ja pimeä, muistan kyllä. Istuin pahaa-aavistamattomana Schimanskissa, kun kuulin miehekästä raakaa voimaa uhkuvan äänen kutsuvan minua. Tunsin, kuinka leka putosi päähäni ja jäin sen seksiä tihkuvan äänen valtaan. Olin myyty kerrasta. Myöhemmin sisäinen paloni kutsui minua kokemaan uudelleen ja mahdollisesti vielä täydemmin se raaka vetovoima ja kutsu ajoi minut muutaman kerran hypistelemään rakkauteni kohteen kuvia ja kuvittelemaan, miltä tuntuisi kuulla uudelleen se karhea kutsu. Eilen vihdoin tein aloitteen ja tartuin synkkään kuoreensa. Nyt olen myyty, menetetty, haluan vain lisää. Vaikka en ymmärrä paljonkaan, mitä minulle sanotaan, kielen sointi saa minut värisemään. Tältäkö tuntuu, kun rakastuu.

Rammsteinin Live aus Berlin -DVD on jyhkeää ja visuaalisesti itkettävän karhean kaunista, tultasyöksevää, suoraan ytimiin menevää tulitusta. Istuin illalla jalat ristissä keskellä ääntä ja syöksyin pää nytkyen nirvanaan. Du Hast soi yhä päässäni; mahtavaa, kaunista. Tätä ei voisi millään muulla kielellä laulaakaan. Aah! Eikun nahkahousut jalkaan ja tukka heilumaan. Hairaattemisch!

Jos tulisin valituksi vaikka Miss Suomeksi, joilta aina kysytään, että mitä haluaisit tehdä maailman tilan parantamiseksi, vastaisin, että haluaisin vapauttaa ihmiset näkemään toisissa ihmisissä niiden sisäisen palon, sen oikean ja varsinaisen ytimensä ilman sukupuolen, iän tai aseman hämärtämiä lokerointeja, mikä vapauttaisi kaikki pelaamasta pelejä ja olemaan se, joka on. Ilman kaapuja. Joopa, toive on yhtä utopistinen kuin minä missinä.

Kirjoitti: mea 08:58 | Jälkipuheet (24)

Varmaan jokaisella on tuskan ja ahdistuksen purkuun omat keinonsa; joskus toimii juoksu, toisen kerran pään tainnuttaminen millä tahansa konstilla, ystävät auttavat aina, usein ahdistuksen purkaa musiikki. Silloin kun maailma lyö isolla kämmenellä, tarvitaan järeämpiä keinoja, joita ei pikkuharmeihin viitsi tärvätä. Minulla se takuuvarma kaikkien murheiden ja surujen maksimoimisen äiti ja isä, se joka lohduttaa ja itkettä kaiken pois, on Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiks [Eino Leino: Hiihtäjän virsiä]. Siinä on kaikki; itken vuolaasti ja puhdistuneesti suruni pois.

Onneksi ei ole pitkiin aikoihin tarvinnut, mutta Eikku Leikun päivän kunniaksi olkoon menneeksi.

Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiks
ja haaveet ne käy yhä haikeammiks,
ne polttaa, ne hehkuu, ne halaa.
Joka ilta ma mietin: Kai huominen uus
tuo lohdun ja loppuvi rauhattomuus!
Yö loppuu, mut murheet ne palaa.

Ne tulevat niinkuin kotihin,
ne tuovat uusia vieraitakin,
jotka nimeltä tunnen ma juuri.
Se murhe, mi eilen mun murtaa oli,
suli hymyks, kun tänään suurempi tuli -
koska tulee se suurin, se suurin?

Koska saavut sa tuskani korkein,
sinä maailman valtias mahtavin,
jota lapsesta saakka ma uotin,
jota vapisin öisin mä vuoteellani,
jonk' katsehen tunsin ma kasvoillani,
kun hetkeksi onneeni luotin.

Sun edessäs tahdon ma polvistua,
mut silmihin katsoa tahdon ma sua
ja sanoa: Henkeni annan!
mut mieltäni nuorta en milloinkaan.
Se tuskassa tulta iskevi vaan,
sen kanssani hautahan kannan.

Kirjoitti: mea 19:22 | Jälkipuheet (2)

Lomaan aikaa tämä ja kolme päivää, kohta aletaan laskea tunteja ja siitä sitten pudotellaan yksiköitä pienemmiksi. Ettei pääsisi loma yllättämään, minkä se tekee joka tapauksessa. Ensimmäiset lomapäivät kuluvat ihmetellessä, että mitä nyt sitten tekisi. Puolivälissä aloitan suremisen, että kohta tämä loppuu ja viimeinen viikko meneekin sujuvasti stressatessa, mitä kaikkea pitää tehdä ennen kuin loma loppuu ja millainen työmäärä odottaa kustannuspaikalla. Voi tätä naisen mieltä. Siispä aloitan henkisen lomalle laskeutumisen tänään. Itse asiassa aloitin sen jo eilen, sillä ostin lomakengät, stailit ja hyvät jalkaan [OK, myönnetään; ei sellaisia olekaan]. Josta tulikin mieleeni, että olen kerran lomalla tullut ovelasti houkutelluksi maatalousnäyttelyyn. Muuta en sitten muistakaan kuin että korkokengissä ei kannata lähteä maatalousnäyttelyyn ja auton löytäminen hehtaariparkista on taitolaji.

Minä muuten melkein näin Antti Tuiskun rautatieaseman odotushallissa: takanani kimeä tytön ääni heläytti innoissaan:"IIIK, tuolla on anttiuisku!" Katsoin tietenkin ympärilleni, että tällainenko onni minua nyt kohtasi, mutta en nähnyt ketään anttituiskun näköistäkään. Vähän päästä uusi "IIK! Äiti, mennään tonne, tuolla on anttiuisku" No ei ollut sielläkään. Kolmannen IIK!:n kohdalla vilkaisin taakseni: reilusti alle 10-vuotias pikkuneiti osoitti sormella tummaa tuiskutukkaista poikaa, joka oli yhtä kaukana Antti Tuiskusta kuin minä Janina Frostellista, ja se on todella kaukana.

Hesarin Kuukausiliitteen "Oletko mies, oletko nainen" -testissä sain niukasti enemmän naispisteitä. Naiseuteni ratkaisi se, että tykkään siitä, että jalkapohjiani hierotaan ja tiedän, miksi joihinkin housukankaisiin käytetään lycraa, en osaa parkkeerata taskuun ja ostan irtokarkkeja. Miehuuspuoltani todistivat mm. se, että käytän ruuanlaittoon sekä tiskaukseen hyvin vähän aikaa, en mielelläni osallistu ryhmäliikuntaan tai käy ystävien kanssa vaateostoksilla. Muka vain mies tykkää, että kumppani on seksikäs, pöh!

Kirjoitti: mea 08:25 | Jälkipuheet (3)

On ilmoja pidellyt. Myrsky, sade, aurinko, lämmin, kylmä vuorotellen ja yhtäaikaa on pitänyt viikonlopun ihmispoloa varuillaan. Nyt näyttäisi helle hiipivän kaakosta, mutta kyllä kai sen joku toisaalta rynnivä kylmä rintama taas kukistaa. Eilen illansuussa toinen taivaan puolisko sädetti aurinkoa ja toinen uhkui mustuutta ja keskellä tietenkin ukkosi ja satoi kaatamalla. Kuvan kirkko kultaristeineen, synkkine pilvineen ja sateen sumentamine silmineen kuvatkoon tilaa: "Aurinko paistaa ja vettä sataa, hiiret pitää häitä." Mitähän sekin lie tarkoittaa.

Olipa hauska katsoa eteläistä hurmaa ja eläytymistä Kreikka-Portugali -pelissä. Kun mennään tunteisiin, niin se tehdään sitten täysinsieluinsydämin. Kateeksi käy moinen heittäytymisen taito. Ja Lappi [POR0] meni sitten häviämään.

Josta tulikin mieleeni, että koska tulin eilen julkisesti uhanneeksi aloittaa painoharjoittelun, kai se sitten on tehtävä. Tosin vasta syksymmällä, en jaksa/malta olla sisätiloissa kesällä, vaikkei aurinkoa olekaan, kuitenkin odotan sitä mieluummin ulkona. Kuntosaliharjoitteluni on lukuisat kerrat kaatunut samaan ongelmaan: en osaa antaa ajatuksen virrata samalla kun lasken sarjoja ja pelkkä kolmekertaaviiteentoista laskeminen ei jaksa pitää mielenkiintoa yllä. Jos en laske, tunnen lusmuilevani, eikä harjoitus tunnu oikein tehdyltä, jolloin sitten onkin jo taas parempi lopettaa. Haluaisin antaa mielikuvituksen lennellä omiaan, mutta sellainen käy vain juostessa. Miten tämä homma oikein haltsataan, laskeeko kaikki kaiken aikaa? Eikö siinä tapauksessa olisi paikallaan seinällä automaattilaskuri. Eihän tämä nyt tämmöiseen saisi kaatua.

Kirjoitti: mea 07:13 | Jälkipuheet (13)

Vaikka iltapäivän auvon katkaisikin äkisti noussut myrsky, joka käänsi varjot ympäri, säilyi lämpö ja aurinko palasi kuin ei olisi poissa ollutkaan.

Viikonloppu on vietelty haukkoen elämää varastoon, välillä ihmetellen, mikä on se taho ja kenen luvalla se nappasee päivistäni tunnin sieltä, toisen täältä ja jättää minut hämmentyneenä ihmettelemään, että taasko se meni. Se viikonloppu. Mutta jätti sentään mentyään hyvän mielen, jonka sinetöi kahden hyvin läheisen ihmisen tapaaminen. Erityisesti lämmitti se, että vaikka edellisestä tapaamisesta oli kulunut aivan liian kauan, oli kuin olisimme viimeksi nähneet eilen. Ehkä se sitten tosiaan on niin, että veri on vettä sakeampaa.

Blogistaniassa on nyt niin paljon lämpöä, ensisuudelmia, romantiikkaa ja rakkautta ilmassa, että tulee kyynikollekin hyvä mieli, usko palaa ja vihtahousukyynikko häviää romantikolle kätten väännössä kuusnolla.

Niinkuin muuten minäkin, hävisin siis kätten väännössä. Huomenna alkaa kunnon kohotus, painoharjoittelu ja juoksulenkit. Varmasti alkaa.

Kirjoitti: mea 14:42 | Jälkipuheet (0)

Toissapäivänä aloittelin pohdiskelun onnen olemuksesta ja aihe on saanut siivet Varovaanisti ja Naamion takana. Nuo kirjoitukset puolestaan järjestelivät oman onnenmurulaatikkoni sisältöä ja kirkastivat ajatukseni: rakkauden, välittämisen ja oikeiden ystävien olemassa- ja läsnäoloa ei voi korvata millään. Eräänlaisena elämäntapaerakkona olen olevinani melko riippumaton, mutta kun huomaan, että joku välittää, tulen yhtäkkiä tajunneeksi, että ihmisen ilman lämpöisiä tunteita on melko mahdotonta tuntea olevansa onnellinen.

Eilen aamulla työpöydälläni odotti foliopaketti, jonka päällä oli lappu, että keittiön pöydällä on lisää. Paketissa oli pätkä lenkkimakkaraa, ja mielikuvitukseni lennätti jo kysymysmerkkejä ilmaan, että mitähän rakkaat työtoverini nyt haluavat minulle kertoa. Keittiössä oli sitten makkarapannu, sellainen saunan kattoon kiukaan päälle ripustettava lautanen, jonka päällä voi kuumentaa saunassa makkaraa oluen kanssa nautittavaksi, jotta jaksaapi saunoa.

Teräsvati ripustetaan kattoon koukkuun, mutta koska koukku ei ollut mukana, huokailin epätoivoisena ja näin jo itseni rautakaupassa ostamassa yhtä kappaletta koukkua, joita myydään luultavasti sadan paketeissa. Entäpä silikonia reikään, kai siihen joku hervoton ruutta täytyy hankkia. Entä, mistä löytyy nykyisin rautakauppa. Ja se mies, joka koukun ripustaa ja tikkaat, joilla sinne ylettyy. [Sain sittemmin koukun naapurin työpöydän laatikosta. Nyt puuttuu vain se ruutta ja mies, ajattelin. Ehkä sitä silikonia ei tarvita. Siis vain mies. No kai minä sen nyt itsekin sinne saan. Siis vain tikkaat. Tai ehkä sen saa ilman tikkaitakin. ]

Minulta ei puutu yhtään mitään.

Kirjoitti: mea 07:21 | Jälkipuheet (8)

Sortsien jättäminen kotiin toimitti oivallisesti tehtävänsä: lämpö tulla pajahti kaupunkiin. Tosin Esteri tyhjensi varastonsa kaupungin ylle viiden korvilla ja ukkonen viimeisteli hävityksen. Keskustorille oli juuri saatu tehdyksi hiekkaveistoksena vanhanaikainen luuripuhelin (mahtaako lapset muistaa aikaa, jolloin puhelin oli johdolla seinässä kiinni ja kapula oli kierreletkulla kiinni koneessa). Rankkasade halkaisi luurin, levitti pihelimeen nojanneen kynän ja joku viimeisteli työn kävelemällä puhelimessa.

Olo oli paljain jaloin kevyt ja muutenkin rok, kun lanteilla keikkui armailta työtovereilta saatu avainketju, joka viilensi muuten niin hottia olemustani.

Kirjoitti: mea 19:24 | Jälkipuheet (2)

Tampereen kaupungin kuvaviestipalveluun kaupungin Internet-sivulle voi lähettää kamerakännyllä otettuja kuvia tai siis MMS-viestejä [mistä muuten tuo kirjainyhdistelmä on rakennettu; MultiMediavieSti, miksei MMV?]. Kamerakännyllä lähetetyt kuvat tulevat välittömästi näytille.

Olen tykännyt Gmailista, mutta toistamiseen se kökkii, tosin vain minulle toimien samaan aikaa muissa Suomen kaupungeissa. Minun mailini ei vastaanottanut eilen eikä tänään lähetä mitään. Edellisen kerran sen hyljittyä minua tipahtelivat siihen lähetetyt viestit muutaman päivän viiveellä mikä missäkin järjestyksessä. Tänä aamuna oli eilen illalla lähetetyt vasta inboxissa, mutta vastaukset niihin eivät siis lähteneetkään mihinkään. Mitäs peliä se semmonen on?

Onneksi on toinenkin posti, josta ilokseni poimin tänä aamuna rakkaan ystävättäreni lähettämän viestin:

Jos jumiuduit vanhoihin askelkuvioihin,
jämähdit menneisyyden mutakuoppiin, kiskaise koipesi vapaaksi.
Jos kenkäsi jäävät kiinni, anna olla, mitä niillä tekisit, raskailla savisaappailla.
Jatka matkaasi avoimin jaloin, villein varpain. Niillä voit tuntea aamukasteen, männynkäpyjen kutituksen, niillä voit tanssia taas. Riitta Hämäläinen

Kirjoitti: mea 07:16 | Jälkipuheet (6)