Eilen sain houkuteltua itseni metsään järveä kiertävälle radalle. Syynä ratavalinnalle ovat osin kesämetsä ja kauniit maisemat, mutta kyllä sinne houkuttelee nimenomaan se haastava maasto, jota hakee myös salskeiden nuorten miesten sankka joukko. Ja kuin tilauksesta heittää Ainailona haasteen juuri lajia harjoittaneille silmilleni. Kyllä kyllä; juoksuhan se on meikätytön mielestä se visuaalisesti nautittavin laji. Mukavasti muotikin suosii harrastusta ja tarjoilee pinkeät peput, roitevat reidet, puikeat pohkeet ja komean kropan kauniin yhtenäisessä mustassa paketissa. Onneksi lähirataa juostaan myös vastapäivään, joten trikoon istuvuuden näkee edestäkin päin. Urheilun haltijoille kiitos siitä, että ovat takana ajat, jolloin silkkiset liehupunttiset, sivulta anteliaasti halkinaiset urheiluhousut antoivat kyllä mielikuvitukselle lentoharjoitusta, mutta kauniitahan ne eivät olleet. Jännitystä oli tosin ilmassa, kun mietti, onko silkeissä sisähousuja ja jos ei, niin mitä sitten saattaisi tapahtua. Sitä pompottelua oli kyllä ilo seurata, oi aikoja, oi.

Mutta yksi on ylitse muiden, ei himmentänyt silkki hänen suuruuttaan: Alberto Juantorena! Ah ja voih sitä notkeutta ja liikkeen suloutta, kuin viidakon vaaniva kissaeläin, kuin saaliin kimppuun syöksyvä tiikeri. Enhän minä, tyttöpahainen, silloin vielä varsinaisesti ymmärtänyt, että mik' siinä viehättää, mutta nykyiset harjaantuneemmat silmät saattaisivat pudota kuopistaan. Siinä oli sellaista erotiikkamessua, ettei mitään määrää.

Alberto muistikuvissani huomasin aamusateessa bussille kiirehtiessäni kiinnittäväni erityistä huomiota lantion letkeyteen. Kiitos vaan sille, joka keksi, että teenpä miehelle pariksi naisen ja laitanpa sille tuosta mielikuvitusta kaupan päälle.