Olin aloittaa kirjoittamisen niinkin vaatimattomasta aiheesta kuin onnellisuus, syystä että ensin osui silmiini kirjoitus "Miten tulemme onnellisiksi?" [Duodecim 10/2004], josta johduin miettimään, että tätäkö se on: täydellinen fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin tila eli terveys [WHO Definition of Health], josta seurasi muutama Ahaa!-elämys, josta seurasi mietintää, josta seurasi lisää uusia Ahaa!- ja Nii-iin!-ajatuksia, jolloin oli jo pakko lähteä ulos pähkimään tilannetta.

Jokaisen henkilökohtainen onni on tietenkin omanlaisensa asia, mistä kukakin mielenrauhansa ammentaa: yksi luulee onnen tulevan toisen ihmisen kautta, toinen kuvittelee tavaran tuovan sen, kolmas ajattelee rahan tai kuuluisuuden auttavan, neljäs vannoo turvallisuuden, viides vapauden, kuudes rakkauden nimeen. Seitsemäs, kahdeksas ja yhdeksäs uskovat myös rakkauden tuovan onnen, kymmenes uskoo onnen olevan pieninä murusina maailmalla arjen poimuissa piilossa maailmalta. Siellä jossainhan se itsemääräämisen, tasapainon, turvallisuuden, vapauden ja yhteisöllisyyden keskellä piilehtii. Miten tuo kuulostikin ihan kivitalon tai maasturin mainokselta. Ei lie sattumalta.

Minä olen se kymmenes. Se, jonka silmiä kirkastaa säihky ja pilke. Se, joka saa hamuta kättä, jota koskettaa. Se, jolla on haaveita ja unelmia. Se, joka ei sitten kirjoittanutkaan aiheesta, koska se oli ihan liian iso asia.

Quam bene vivas, refert, non quam diu : As is a tale, so is life; not how long it is, but how good it is, is what matters. Seneca

Kirjoitti: mea 07:22 | Jälkipuheet (11)

Löysin arkistojeni kätköistä vuosia sitten työnantajan minusta tekemän persoonallisuusanalyysin. Sellaisen, jonka avulla palkataan tai ei palkata ihmistä firmaan. Löytämäni analyysin kuvaama ihminen oli niin ylivertainen, että minäkin olisin hänet palkannut. Kyllähän se tuloste minusta kertoi, liiankin paljon, sitä vaan ihmettelin, kuinka vähän ihminen on kuitenkaan muuttunut, vaikka toisin olisi luullut. Ja kuinka paljon ne testit paljastavatkaan: olen varma, että lankesin jokaiseen naamioituun monttuun, vaikka luulin ne välttäneeni ja kompuroidessani tulin todistaneeksi itsestäni loputkin salaisuudet. Yhteenveto kertoi minusta olennaisimman [ole vaikutettu :)]:

Tätä henkilöä kuvaavia sanoja: Perusteellinen, tarkka, vakaa, järjestäytynyt, rakastettava, käsitteellinen, puolueeton, täsmällinen, hiljainen, ei aggressiivinen, täydellisyyden tavoittelija, itsepäinen, vilpitön, aito, kyselee "kuka" ja "miksi".

Jotkut meistä, ihan tässä käden ulottuvilla yksi, ovat niitä, jotka kiitoksista mykkiintyvät ja ryhtyvät vähättelemään itseään ja tekemisiään. Jospa ottaisikin työpöydälle tehtäväksi oppia ottamaan kehut ja kiitokset vastaan ja lakkaisi kainostelemasta. Silloin harvoin, kun niitä saa. Oikeastaan pitäisi opetella myös kehystämään ne vähät seinälle. Ei niitä niin montaa olisi.

Joinain aamuina toivoisi, että Virtuaalivirkamies astuisi sandaaleihini.

Kirjoitti: mea 06:43 | Jälkipuheet (6)

Tässä arkisessa juhlan jälkeisessä maanantaissa on ollut se hyvä puoli, että ei enää kurjemmaksi, juurikaan, ehkä, voi ilma mennä, toivottavasti. Ja sekin, että ei ole vielä loma. Harmautta ja yleistä alakuloa voisi piristää kesäreleiden hankkiminen alennuksella halvennusmyynneistä. Mutta liekö tuo järkevää, kun kesälomalla ei vaatteita tarvi, loman jälkeen ei enää ole kesä ja ensi kesänä tänä vuonna hankitut ovat pieniä, suuria tai pois muodista.

Uudet blogit ovat nykyisin niin kauniita jo syntyessään. Valmiin ja seesteisen oloista päiväkirjaa kirjoittaa Marleena Kesät talvet.

Kappas, tämä on päiväkirjani neljässadas merkintä.

Kirjoitti: mea 15:45 | Jälkipuheet (2)

Nainen on joskus hankalasti ymmärrettävissä: se tekee kaikkensa ollakseen viehättävä, naisellinen, herttainen, empaattinen ja joustava, sanalla sanoen: nainen. Mutta nainen kokee onnistuneensa tässä tehtävässään vasta, kun mies sanoo hänelle, että "sä olet hyvä jätkä".

Koska naista on kieltämättä joskus vaikea ymmärtää, on alla kertomus naisen luomisesta.

Siinä vaiheessa, kun Jumala oli luomassa naista, hänellä oli menossa ylitöiksi jo kuudetta päivää.

Paikalle ilmestyi enkeli, joka kysyi:
- Miksi sinä kulutat niin paljon aikaa juuri tähän tehtävään?

Jumala vastasi:
- Olet kai nähnyt naisen rakennemääräykset? Hänen on oltava täysin pesunkestävä, mutta ei muovinen; hänessä on oltava 200 liikkuvaa osaa, joista kaikki uusiutuvia; hänen on pysyttävä käynnissä mustalla kahvilla ja ruuan tähteillä; hänellä on oltava syli, johon mahtuu kaksi lasta kerrallaan, mutta vatsan on kadottava naisen noustessa seisomaan; hänen suudelmansa on parannettava kaikki vaivat polven naarmusta särkyneeseen sydämeen, ja hänellä on oltava kuusi paria käsiä.

Enkeli hämmästeli tämän luotavan yksilön vaatimusten määrää:
- Kuusi paria käsiä! Ei kai sentään!

Jumala vastasi:
- Voi, eivät ne kädet ole mikään ongelma. Mutta kun äideillä pitää olla kolme silmäparia.

- Ja puhumme nyt siis koko ajan ihan standardimallista, enkeli tiedusteli.

Jumala nyökkäsi myöntävästi:
- Jep. Yksi silmäpari on tarkoitettu näkemään suljetun oven läpi samalla, kun äiti kysyy lapsiltaan, mitä he ovat tekemässä, vaikka hän tietää sen kysymättäkin. Toinen pari on niskassa, jotta hän tietäisi, mitä hänen täytyy tietää, vaikka kukaan ei usko hänen tietävän. Ja kolmas silmäpari on kasvoissa. Niiden tarkoitus on katsoa hairahtunutta lasta ja kertoa sanaakaan sanomatta, että äiti ymmärtää ja rakastaa häntä.

Enkeli yritti keskeyttää Jumalan touhut.
- Tässä on kyllä liikaa töitä yhdeksi päiväksi. Tee loput huomenna.

Jumala vastusteli:
- Mutta kun minä en voi! Olen ihan juuri saamaisillani päätökseen tämän luomistyön, joka on niin lähellä omaa sydäntäni. Nainen pystyy jo parantamaan itsensä ollessaan sairas ja ruokkimaan perheensä.

Enkeli hivuttautui lähemmäs ja kosketti naista.
- Oletpa sinä tehnyt hänestä pehmeän, Herra.

- Pehmeä hän kyllä on, Jumala myönsi, mutta olen minä tehnyt hänestä kovankin. Et voi kuvitellakaan, mihin hän pystyy.

- Pystyykö hän ajattelemaan, enkeli tiedusteli.

Jumala vastasi:
- Ei ainoastaan ajattelemaan - hän pystyy myös järkeilemään ja neuvottelemaan.

Silloin enkeli huomasi jotain, ojensi kätensä ja kosketti naisen poskea.

- Hupsista. Mallissasi näyttää olevan jokin vuotokohta. Sanoinhan minä sinulle, että yritit saada liikaa juttuja mahtumaan tähän yhteen kappaleeseen.

- Ei se ole vuoto, Jumala kiisti, se on kyynel!

- Mikä tarkoitus kyyneleellä on, enkeli kyseli.

Jumala vastasi:
- Kyynel on naisen tapa ilmaista iloa, surua, tuskaa, pettymystä, yksinäisyyttä, murhetta ja ylpeyttä.

Enkeli oli vaikuttunut.
- Sinä olet nero, Herra. Olet ottanut kaiken huomioon, sillä naiset toden totta ovat ihmeellisiä. Naisilla on voimia, jotka saavat miehet ällistymään. He
kantavat lapsia, he kantavat taakkoja, he kamppailevat vastoinkäymisten kanssa, mutta säilyttävät silti onnen, rakkauden ja ilon. He hymyilevät silloin, kun haluaisivat huutaa. He laulavat silloin, kun haluaisivat itkeä. He itkevät ollessaan onnellisia ja nauravat ollessaan hermostuneita. He taistelevat sen puolesta, mihin uskovat. He vastustavat epäoikeudenmukaisuutta. He eivät suostu luovuttamaan silloin, kun uskovat, että asiaan on olemassa ratkaisu. He jättävät ostamatta uudet kengät itselleen, jotta heidän lapsensa saisivat kengät. He menevät lääkäriin pelkäävän ystävän seuraksi. He rakastavat ehdoitta. He itkevät ilosta, kun heidän lapsensa kunnostautuvat; he riemuitsevat, kun heidän ystävänsä saavat palkintoja. Heidän sydämensä murtuu ystävän kuollessa. He surevat perheenjäsenen menetystä, mutta ovat vahvoja vielä silloinkin, kun luulevat kaikkien voimiensa jo loppuneen. He tietävät, että halaus ja suukko voivat parantaa särkyneen sydämen.

Kirjoitti: mea 09:10 | Jälkipuheet (0)

Naisella on ongelma. Nainen kun on lainkuuliainen kansalainen ja Nainen ja kulkee pyörällä. Tänä kesänä ei ole ollut pukeutumisen kanssa sitä normaalihäikkää, että aamulla pitää olla eri releet kuin iltasella lämpimässä. Ei ole tarvinnut vielä sortseja kuljetella. Paitsi eilen, kun piti tulla se kaunis ja lämmin. No ei tullut, koska Naisella oli ne sortsit repussa. Jos Nainen jättää ne pois, niin lämmin tulee. Mutta siis se ongelma on tämä kypärä: kun menee Naisen tukka lättyyn. Aamulla ei ole niin väliä, kun sen voi tuunata töissä kuntoon, eikä iltasellakaan normaalisti. Mutta kun on treffit tiedossa illalla, ei voi Nainen laittaa kypärää päähänsä, niin mitä sanoo siihen poliisi.

Hyvä, että ostin nousukahvallisen pyörän: koukuissa on hyvä kuljettaa kauppakasseja. On siinäkin kyllä omat pikku ongelmansa, kun on ostettava molempiin sarviin kassit ja täyttää ne tasapuolisesti. Ihan pakko siis ostaa kaksi sixpackia ja toivoa, että voi niitä tarjoilla jollekin mukavalle ihmiselle.

Eilen istuin kokouksessa, jossa selvisi, mikä se on varsinaisesti syynä jätevuoriin ja sademetsien tuhoutumiseen. Se on tämä sähköposti, kun yhdelle aaneloselle tulostuu vain yksi posti, vaikka siinä olisi vain kaksi riviä tekstiä. Ei ei, ei sitä voi forwardata, sanoo Täti, joka on tunnollinen ja tarkka sijainen ja tulostaa sijaistettavalle kaiken postin. Siis sen, jonka sijaistettava lukee muutenkin lomalta palattuaan sähköpostistaan, siitä samasta, jota sijainen on uskollisesti lukenut ja tulostanut koko loman. Siksi ei voi, kun ei osaa, sanoo Täti ja näyttää loukkaantunutta ilmettä.

Sitten vaan kaupan yrttiosaston [sieltä löytynee 9 eri yrttiä] kautta juhannuksen viettoon. Twitchy Nibbles his Nuts, myös nimellä President Fluffyfart tunnettu, toivottaa hyvät Jussit [Oma oravanimi via Dragon/kolibri]

Kirjoitti: mea 06:49 | Jälkipuheet (6)

Q: Miksi päiväkirjallasi on noin omituinen nimi, haluatko kertoa sillä jotain?
A: Jotain hyvin monimerkityksistä siinä takana oli, jotain tienristeyksen tuntua sillä hain, jotain sellaista pysähtymistä oman maailman äärelle, jotain ajatuksen lennon vapautta, jotain elämänsä portinvartijana olemista, jotain hilpeätä. Yritin kertoa yhdellä sanalla sen kaiken.
Q: Oletko lintu vai kala?
A: Sitä päivittäin kysyn itseltäni, en tiedä vielä, en tunne minua vielä.
Q: Miksi kirjoitat verkkoon havaintojasi?
A: Miksi nainen maalaa silmät päähän? Että ne huomattaisiin, ettei olisi turhaan maailmalla, että joku katsoisi, että ajattelisi, että tuossapa herkullinen pakkaus, taidan ryhtyä tapailemaan sitä.
Q: Mikä on elämäsi tarkoitus?
A: Tarkkailla, valaistua ja pitää huolta. Edetä varovasti. Tehdä tutkimusmatkoja out there.
Q: Mitä ajattelet sukulaissieluisuudesta?
A: Se sytyttää aina, surullista, että heitä on yhä vaan vähemmän.
Q: Mikä saa sinut soimaan?
A: Kauniit ja mietityt kirjaimet.
Q: Mitä muuta sinulla on mielessä?
A: Liikkeellä olemista, auringon löytämistä, elämän silmittelyä päämääränä kokemusten kautta saatu eheys, tuulen vienosti pyyhkiessä vasten kasvoja ulapalle tähyten, tarkkaillen, näkyykö taivaanrannalla mustia pilviä. Omin jaloin elämässä eteenpäin, joskus juosten, välillä pysähtyen kuuntelemaan ja katsomaan elämää molempiin suuntiin, varoen ajamasta elämän karikoille.

Kirjoitti: mea 07:08 | Jälkipuheet (15)

Harmaaviittainen nuori taistelija Ugus oli hämmentyneen näköinen. Hänen viittansa oli luminen ja lyhtynsä liekki nosti mustaa nokea. Taistelija istui lumessa ja katsoi silmiin ohiratsastavaa naista. Nainen oli pieni, mutta tarkkasilmäinen ja huomasi heti, että tässä on nyt jotain erityistä. Nainen laskeutui valkean ratsunsa selästä kevyesti liukuen, ojensi kätensä taistelijalle ja sanoi: "Kaunista, vain taistelija osaa sukeltaa keihäänä hankeen."

Montani Semper Liberi : Mountain men are always free

Kirjoitti: mea 13:34 | Jälkipuheet (2)

Ikuinen ihmetys on tykönäni siitä, että vaikka 38 prosenttia Suomen ja 70 prosenttia pääkaupunkiseudun kotitalouksista pitää kuutta jalkaa pöydän alla [olettaen, että taloudessa on nelijalkainen pöytä], kasvaa pakkausten koko kaiken aikaa. Elintarviketeollisuus väittää tarjoavansa sitä, mitä kuluttajat haluavat, siis suurempia pakkauksia [Kuluttaja 4/04]. No en minä ainakaan, eikä minulta ole kukaan kysynytkään, enkä tunne ketään, joka haluaisi välttämättä pitää kotiaan kaupan varastona. Lähikaupan Tarmokin tarjoaa vain jättiläissäkeissä juuri niitä sämpylöitä, joita vain ja ainoastaan haluaisin [ei siellä kyllä muita olisikaan]. Jupina juontuu siitä, että taas kerran heitin roskiin makkaroita, sämpylöitä, perunoita, maitoa, mehua. Ehkä alan syömään vain tomaattipyreetä. Niin, että mihin saan kertoa mielipiteeni perhekoon pakkauksista, jonkun olkapää on varmaan varattu ihan tätä tillittämistä varten.

Löysin eilen vihdoin keittiön kaapin alahyllyltä munankeittimeni ja mittalasin ylähyllyltä, mitenkäpä muuten. Kokeilin samoin tein koneen toimivuutta: siinähän on helppo systeemi, jossa mittalasista katsotaan munien määrä ja kovuusaste [4, medium] ja töpseli seinään. Onnistuin keittämään kolme käsille valunutta ja yhden tyhjän munan. Syötäväksi asti valmistui vain tyhjentyneen munan keittimen levylle kiehunut sisus. Kuka muu pystyy keittämään kolme kennollista munia niin, että syötävää on puoli munaa. Taitolaji se on mörhääminenkin. Kun jotain tehdään, niin tehdään sitten kunnolla.

Eilen oli taas se pää liikkeellä, että ei parane muistella. Tällä kertaa en kuitenkaan ostanut kuin yhden mustan vaatteen. Minullahan ei ennestään ollutkaan yhtään mustaa puseroa. Eikä kenkiä.

Kirjoitti: mea 06:55 | Jälkipuheet (22)

Usein olen heittynyt askartelemaan mielessäni sillä ajatuksella, että miten ihmeessä ihmiset kaikista rooleistaan, naamioistaan ja huolella varjelluista, vain iltaisin yksin pimeässä ruokituista sisäisistä möröistään huolimatta onnistuvat tunnistamaan toisissaan sukulaissielun. Jonain päivänä vielä keksin, mikä ihmisen panee vaistoamaan, että tämä tässä on erityinen.

Josta tulikin mieleeni, että minkäköhän tähden insinöörit eivät ole käyttäneet insinörttiyttään oikeiden asioiden keksimiseen ja jättäneet joutavammanpäiväisen tekniikan vähemmälle. Nimittäin suurin ongelmahan on tämä sukulaissielun tunnistaminen, jonsei omaa herkkiä, vuosien saatossa hioutuneita tuntosarvia. Ja vaikka omaisikin, on ihmisillä kuitenkin aivan liian kiire kuunnellakseen sisäistä ääntään. Insinööri voisi kehittää kännykkään matching-ominaisuuden: sinne vaan listataan toiveet, vaatimukset, odotukset, fantasiat ja ominaisuudet, jotka nostattavat liekit ja pistävät sielun soimaan. Kun lähitienoilla sitten olisi matsaava puhelin, alkaisi känny vilkuttaa merkkivaloja: vihreätä täydelliselle osumalle, keltaista potentiaalille tapaukselle ja punaista tähän-älä-kompastu-osastolle. Ongelmia tietty saattaisi tulla tunnistamisen kanssa, että kenen känny kellekin vilkuttaa.

Useat naiset ovat valitelleet, että miehiltä puuttuu se geeni, joka rekisteröisi tyttöystävän tai vaimon ulkonäössä tapahtuneet kohennukset, mutta miehen pää kääntyy kovinkin ketterästi vieraan naisen perään. Että miksiköhän. Ettei tässä nyt olisi yhtymäkohtaa elämän arkistumiseen: niin kauan, kun suhde on juhlapäivällisen syömistä, huomaa mies kattauksen kauneuden ja pienetkin muutokset ruokalistalla, arvostaa päivällisen monipuolisuutta ja maistuvuutta, huomaa viinin täyteläisyyden ja yhteensopivuuden, mutta kun elämä alkaa olla maksalaatikkoa, haarukoi mies mössöä mitään ajattelematta, korkeintaan harmittelee, että turha sotkea hyvää maksalaatikkoa joutavanpäiväisillä rusinoilla.

Kirjoitti: mea 08:23 | Jälkipuheet (5)

Täällä meidän kylällä on kuulemma levinnyt uusi tapa hankkia ilmaiset oluset, yleensä mäyräkoirallinen ja näin kesällä ja erityisesti perjantaisin koko korillinen. Kas näin se käy: yksinäinen nainen kassalla maksamassa ruokiaan, mieluummin kohtuullisen kokoinen kärrillinen ruokia, ei oluita, ohi kiirehtii hymyillen mies heilauttaen ohrajuomapakkausta tai koria. Kassa hymyilee takaisin ja nyökkää hyvät viikonloput. Nainen ihmettelee ehkä hetken, miksi hänen laskunsa oli niin iso, mutta jatkaa matkaa kotiinsa, kaikkihan on nykyisin niin kallista. Kotona vasta hän huomaa, että tuntemattomaksi jääneen janoisen miehen oluet on laskutettu naiselta. Kassa tulkitsi heidät pariskunnaksi.

2h+k on nätti ja viihtyisä. Jääkahvi on hyvää. Juhannuksena ilmoja pitelee.

Kirjoitti: mea 16:14 | Jälkipuheet (8)

Eilen se sitten alkoi. Aivan varoittamatta takavasemmalta kesken parturoinnin kysyi kampaajarouva, että mitä aion tehdä juhannuksena. Ja koska en ollut vielä valmistautunut, änkkäsin vain jotain "ei ole vielä suunnitelmia" -osastolta. Ei sillä, etteikö juuri niin olisi, mutta koska en erityisemmin arvosta juhannusta sen paremmin kuin muitakaan pakkopitäähauskaa-juhlia, en myöskään ymmärrä, että mitä varten sitä pitää viikkotolkulla suunnitella. Täytynee harjoitella joku vastaus, koska näitä kysymyksiä on tiedossa koko ensi viikon: "ajattelin ihan vaan olla ja ottaa jonkun siiderin ja ilmojen suosiessa ehken terassilla muutaman oikein lasista" -vastaus ei käy. Juhannuksena pitää mennä maalle hyttysten syötiksi, pitää juoda tiukkaa viinaa, pitää paistaa makkaraa, pitää uida kylmässä vedessä, pitää mennä sukulaisten mökille, pitää mennä järven rantaan, pitää nähdä kokko. Niin paljon pakkoa ja pitämistä. Huoh!

Juhannustaikoja voisin kyllä haluta tehdä. Eikös joku sellainen ole, että kieriskellään alasti kasteisessa pellossa ihq-miehen kanssa yrttiseppele päässä ja katsellaan kuvajaista lammen pinnasta samalla. Jaa ei vai? No, ei se kasteinen pelto oikein hyvältä kuulostanutkaan, ja lampinen maasto on soinen ja suolla on älyttömästi hyttysiä ja yrttiseppeleestä lähtee punkkeja päähän ja näillä keleillä alasti oleminen on murhaa, ainakin ulkona. Mutta kieriskely noin yleensä ottaen ihq-miehen kanssa kuulostaa kyllä hyvältä.

Sukulaiset niin: aina, kun suku on ollut koolla, luvataan pitää yhteyttä jatkossa paremmin, miehet läpsii toisiaan olalle ja naiset halaa kaikki ja ollaan liikuttavan yksimielisiä siitä, että olipa hauska tavata pitkästä aikaa. Ja unohdetaan samoin tein kotimatkalla koko revohka ja se, jonka suku ei ollut kyseessä, sanoo, että ihmeporukkaa toi sun sukus. Juuei, sukulaisiin ei juhannukseksi. Siellä saattavat juhannusjuomat aiheuttaa ei-toivottuja seurauksia, sillä hönöpäissä on ennenkin ratkottu perintöriidat ennakkoon ja muutenkin kesäyö ja auvo tunnelma saattaa pistää ihmisen avautumaan tavalla, jota saa myöhemmin katua. Poikamiesten muuten kannattaa kiinnittää huomiota juomisen seurauksiin [wm3.mp4 / mpg].

Kirjoitti: mea 06:43 | Jälkipuheet (6)

Elämä on joskus yhtä suurta suorittamista ja velvollisuuksien täyttämistä ja kaikki yli jäävä aika menee "mitähän vielä pitäisi" -päätösten tekoon ja pähkimiseen. Päätä seinään hakatessa menee helposti koko päivä ja tahtovat jäädä sitten tekemättä kaikki ne asiat, joita on päätöksiä tehdessään päättänyt tehdä ja syyllisyys painaa pientä päätä. Koska nainen on rakennettu aineksista, jotka miestä tehdessä jäivät yli, jäivät hänelle ne ikävämmät jutut, kuten turhat velvollisuudentunnot ja syyllistymistaipumukset ja lähes kaikki pikkuasioista huolehtimispakotukset. Kun nainen ei niitä tietenkään olisi halunnut ottaa, annettiin hänelle kuitenkin tasoituksena kyky puhista ja jupista velvollisuuksia täyttäessään. Ei hän siis kettuillakseen, vaan pystyäkseen hän puhisee ja jupisee.

Vai onko joku nähnyt miestä puhisemista vaativissa töissä? Kyllä mieskin osaa, mutta aina kun mies räplää autoaan, romplaa koneitaan, lämmittää saunaa taikka vaikka rakentaa taloa, tekee hän sen vähän kuin harrastuksena, kun se on kivaa. Ei miehen tarvitse puhista, kun hän tekee vain, mitä itse haluaa. Ja nyt joku takarivistä nostaa kätensä ja sanoo, että puhisihan Pohjantähden Jussikin kuokkansa kanssa. Nainen osoittaa etusormella takariviä ja sanoo, että hyvä huomio. Mutta se oli silloin. Nykyisin Jussi vuokraisi kaivurin ja maksaisi euroilla mielenrauhansa. Tai jos rahaa ei olisi, korkeintaan harmittelisi, että pitäisi tuo suokin kuokkia. Miehen miettiessä nainen tarttuisi kuokkaan ja kävisi suon kääntämässä lounaan ja päivällisen laiton välissä. Silloin kun rentoa elämänasennetta oli jaossa, jäi nainen pienempänä jonossa jalkoihin.

Jussista tulikin mieleeni, että Täällä Pohjantähden alla -romaanihan alkaa: "Alussa olivat suo, kuokka - ja Jussi". Pentti Saarikoski ei koskaan lukenut Pohjantähti-trilogiaa, koska häntä harmitti se, että ensimmäisessä lauseessa oli ajatusviiva [Nyt: "Alku aina hankalaa" 11.6.04]. Tämä tuli mieleeni, kun mietin, että olisi alkunaisen pitänyt sinnikkäämmin käyttää jonossa kyynärpäitään, sillä alulla on merkitystä.

Kirjoitti: mea 08:27 | Jälkipuheet (11)

Minulla on sellainen hassu tapa, että sanon ääneen muistettavia asioita [tämä hassu tapa on eräällä toisellakin hassulla ihmisellä], koska ääneen höpöttämällä ne niin kuin muistaa muka paremmin. Myös sanon ääneen joitain rutiinisti ristiin toistettavia toimintoja, etten tekisi niitä väärinperin. Höpöttelen esimerkiksi, että kontrol see ja kontrol vee. Äsken tätä kyseistä toimintoa jo jonkin aikaa tehneenä olin hilkulla vastata puhelimeen nimen sijasta Kontrol Vee, mutta sain nielaistua takaisin jo koon kohdalla. Hämmennyin kuitenkin sen verran, että en hetkeen muistanut, kuka olin. Tai siis olen. Kuulosti kuin olisin sanonut, että Komea. Eikös se niin mennyt, että vaatimattomuus kaunistaa?

Kirjoitti: mea 15:39 | Jälkipuheet (2)

Eilen sain houkuteltua itseni metsään järveä kiertävälle radalle. Syynä ratavalinnalle ovat osin kesämetsä ja kauniit maisemat, mutta kyllä sinne houkuttelee nimenomaan se haastava maasto, jota hakee myös salskeiden nuorten miesten sankka joukko. Ja kuin tilauksesta heittää Ainailona haasteen juuri lajia harjoittaneille silmilleni. Kyllä kyllä; juoksuhan se on meikätytön mielestä se visuaalisesti nautittavin laji. Mukavasti muotikin suosii harrastusta ja tarjoilee pinkeät peput, roitevat reidet, puikeat pohkeet ja komean kropan kauniin yhtenäisessä mustassa paketissa. Onneksi lähirataa juostaan myös vastapäivään, joten trikoon istuvuuden näkee edestäkin päin. Urheilun haltijoille kiitos siitä, että ovat takana ajat, jolloin silkkiset liehupunttiset, sivulta anteliaasti halkinaiset urheiluhousut antoivat kyllä mielikuvitukselle lentoharjoitusta, mutta kauniitahan ne eivät olleet. Jännitystä oli tosin ilmassa, kun mietti, onko silkeissä sisähousuja ja jos ei, niin mitä sitten saattaisi tapahtua. Sitä pompottelua oli kyllä ilo seurata, oi aikoja, oi.

Mutta yksi on ylitse muiden, ei himmentänyt silkki hänen suuruuttaan: Alberto Juantorena! Ah ja voih sitä notkeutta ja liikkeen suloutta, kuin viidakon vaaniva kissaeläin, kuin saaliin kimppuun syöksyvä tiikeri. Enhän minä, tyttöpahainen, silloin vielä varsinaisesti ymmärtänyt, että mik' siinä viehättää, mutta nykyiset harjaantuneemmat silmät saattaisivat pudota kuopistaan. Siinä oli sellaista erotiikkamessua, ettei mitään määrää.

Alberto muistikuvissani huomasin aamusateessa bussille kiirehtiessäni kiinnittäväni erityistä huomiota lantion letkeyteen. Kiitos vaan sille, joka keksi, että teenpä miehelle pariksi naisen ja laitanpa sille tuosta mielikuvitusta kaupan päälle.

Kirjoitti: mea 08:28 | Jälkipuheet (0)

Vaikka kuinka yritänkin kiertää lauseissani sudenkuopat etsien valinnaisia tapoja ilmaista sanomani ja ihan vaan siksi, että en tiedä, onko kyseessä yhdyssana, tai pitääkö pilkuttaa, joudun väkisinkin joskus seinää vasten: kiertotietä ei olekaan, ja joudun turvautumaan tarkistuksiin. Juuri äsken eräällä tarkistusretkelläni törmäsin tähän pilkkutestiin, ja olipa taas vaikeata, kun ei päässytkään kiertotietä perille. Jos testi ei mennyt putkeen, tässä pilkunviilaussääntöjä.

Kirjoitti: mea 13:21 | Jälkipuheet (11)

Löysin tämän hienon sivuston ja halusin kovasti sanoa jotain tietäväistä ja näppärää niin kuin jotain tietäisin vanhoista autoista ja ohimennen sitten heittää tämän linkin. Minä mitään ymmärrä. Vanhoista autoista nyt en varsinkaan. Muuta kuin että sivustolla on hienoja kuvia ja paljon tietoa. Joten olkaa hyvät, te, jotka ymmärrätte, The Old Car Manual Project.

Koska Euroopan koneeseen valittu maajoukkue edustanee Suomea pienoiskoossa, voi vain todeta, että hienoa ja oppinutta porukkaa me suomalaiset, kertakaikkiaan: kirjailijoita, opettajia, toimittajia, maistereita, tohtoreita, tuomareita ja muuten vain hienostoa. Ei ole Suomessa enää näemmä duunareita tai vähäväkisiä; missä ovat aarporaaja ja betoniraudoittaja, kuka tästä sakista valvoo köyhän tai kotiäidin tai työttömän tai opiskelijan tai lapsiperheiden etuja siellä Euroopassa. Toisaalta, onhan paremmalla väellä enemmän etuja valvottavana.

Matkasin mittariautolla viikonloppuna, kun hetkellinen kiire pakotti siirtymään pikaisemmin kuin bussit mahdollistivat. Kiire haihtui hetkeksi, kun lupsakka pirssikuski hymyillen avasi oven ja esitettyäni toivomuksen päästä keskustaan, sanoi kuljettaja, että "Jaa Hämmeenkarulle." Sinnepä sinne. Ja Iskelmäradio soi: "Vielä on kesää jäljellä..." Toivottavasti.

Katsoin huolestuneena, että minun potutus-kategoriassani ei ole paljon mitään potutusta, ja viime aikoina aina vaan vähemmmän. Huolestuttavaa sopeutumista, hyymiöitymistä ja töötevöitymistä.

Kirjoitti: mea 08:08 | Jälkipuheet (2)

Tämä kirjoitus voimistelutti aivoja pitkin eilistä päivää. Onko noin, ajatteli nainen, ja harjoitustehtävänä aloitti muutamasta selkeästä ja helposta perusasiasta. Mietin, mitkä ovat kaksi tietämisen arvoista asiaa elämästä, työstä, rahasta, ja rakkaudesta. Kun juonesta pääsin kiinni, hahmottuivat perusteet lopulta nopeasti ja kaikista jäi käteen lopulta samat kaksi asiaa: niitä joko 1. On tai 2. Ei ole. Huomasin, että tämähän on loputon työmaa, sillä jokaisesta sikisi taas kaksi, joista piti tietää kaksi. Loppui päivä kesken pääsemättä varsinaisesti mihinkään. Mutta ratkaisin sentään suhteellisuusteorian: ihmissuhteiden kaksi asiaa ovat: 1. Tunnista 2. Hoida.

Teoriani sai vahvistuksen tässä hellyttävässä laulussa, jonka Kari T on jäynännyt kaverinsa Tuomaksen esittämään nuorikolleen. Jos tuosta ei nainen helly, niin ei mistään. [Nainen: 1. Hän on tunteellinen. 2. Hän on myös erittäin herkkä.]

Suuri seikkailu romutti teorian, että fiksut pärjää aina; elävässä elämässä fiksut putoaa ja jäljelle jäävät voittajat.

Eilen aurinko helli kalvakkaa virkanaista ja koska vaalea ihoni on kovin helposti punastuvaa laatua, varauduin aurinkoon runsaalla aurinkovoiteella, jota hölväsin päälleni reilulla kädellä. Kun olin levitellyt sen huolellisesti kaikille näkyville osilla, katsoin vielä, että kuinka paljon niitä suojakertoimia tulikaan. Jep! Ei montaakaan, sillä se oli itseruskettavaa voidetta [terveisiä vaan toiselle virkanaiselle Veeralle].

Kirjoitti: mea 08:05 | Jälkipuheet (2)

Nainen oli eilen niin häkeltynyt saamastaan yllättävästä huomionosoituksesta, että sekoitti oikean ja vasemman käden. Huomasi liian myöhään, että vasen käsi on se, jossa olisi ollut kello, jos olisi sen muistanut ottaa mukaan ja oikea on se, jonka kynsihoito tapahtuu vasemmalla kädellä, jossa ei ollut kelloa, joka ei kuitenkaan luultavasti vaikuttanut sekaantumiseen, jonka aiheutti yleinen hämmennys ja naisen taipumus sekoittaa vasen ja oikea. Kellon puuttuminen ei vaikuttanut mihinkään, sillä naisen kelloista ei tunnetusti aikaa näekään. Eikä sitä olisi raaskinut katsoakaan. Oikean sekaantuminen vasempaan kuitenkin hämärsi eilisen nyrkkisäännön, mutta nyt teksti on korjattu. Kuka nyt vasenta nyrkkiä pelkäisikään.

Kirjoitti: mea 08:59 | Jälkipuheet (2)

Mitä tekee nainen [todistetusti] kun hälle tulee yhtäkkinen, odottamaton kutsu treffeille. Kutsua väritti naisen oletus, että mies saattaisi vierailla myös naisen kotona, joten ei riitä, että nainen maalaa silmät päähän, taloudelle olisi ehdottomasti tehtävä myös jotain. Aikaa on tasan erittäin vähän ja nainen on kutsun tullessa töissä, joten aikaa on älyttömän erittäin vähän, sillä matka kotiin on pitkä, sieltä sinne toinen matka ja siis aikaa on todella vähän siihen nähden, että mies on ihq ja panostettava olisi.

Nainen kiitää kotiin kaupan kautta [juomaa, syömää], suihkuun, Venus, tukka, tuoksut, silmät, vaatteet alle [nngh...] ja ylle [eikun noi, eikun sittenkin noi...], juomat kylmään, ruuat kylmään, kengät, hienostelureppu, ja menoksi. Mitä unohtui? Takaisin, roskat, metrinen lehtipino mukaan, roskiin ja menoksi. Mikä unohtui?

Kynnet!!!! Aargh! Takaisin, kynsilakka reppuun ja menoksi. Ja bussipysäkille. Huoh!!!! Kynnet lakataan pysäkillä, kun ensin on otettu bussikortti käteen, ettei lakkaus tärvelly. Lakataan ensin oikea, kun se on vaikeampi: illan jännittävyys värisyttää lakkaavaa kättä, joten tulos on kehno. Oikealla vasemman maalaus onnistuu paremmin. Uusi kerros vasemmalla oikeaan ja toisinpäin, oikea on entistä hullumpi, erittäin pahasti pilallinen. Bussiin [kuski ei näytä ihmetystään, kun nainen hyppää kyytiin sormet harallaan], juoksu, kohtauspaikka, ajoissa. Aikaa jäi yksi minuutti.

Mies oli juuri niin ihana kuin odottaa sopi [testatusti], eikä yhtään pelännyt, vaikka nainen piti oikeata kättään nyrkissä kaiken aikaa.

Kirjoitti: mea 17:24 | Jälkipuheet (2)

Ressaa semmonen, kun ei tiedä, mitä viikonloppuna tekisi tai lomallaan tai kesällään. Tai elämällään. Olisi keksittävä tekemistä, että olisi jotain mukavaa tai järkevää puuhastelua, jonka voi sitten jättää tekemättä, jos ei viitsikään ryhtyä, mutta voi olla renssiintymättä, kun ei se kuitenkaan ollut suunnitelmissa varsinaisesti ollutkaan, eikä olisi ehkä viitseliäisyyttäkään ryhtyä, mutta ilman tarkkoja suunnitelmia ei voi olla tekemättä sitä, mitä ei ollut aikonutkaan tehdä, ettei trenssaantuisi. Jos sataa, ei tietenkään tarvi tehdä senkään vertaa, koska sateella vain kuunnellaan ropinaa ja korkeintaan katsellaan, kuinka ruoho kasvaa. Lukeminen on kyllä jonkin verran työtä, mutta sen voi kiertää lukemalla vain vapaavalintaista kirjallisuutta. Kuten vanhoja Seuroja ulkohyyskässä, jos mielenhäiriössä erheytyisi vanhusten mökille. Mutta yhtäkaikki, olisi paljon suunnitelmia vielä tekemättä, aikatauluja laatimatta ja ajanhallintajärjestelmä päivittämättä. Onneksi likaisia mattoja on ja käymättömiä sukulaisia. Siksikin, että ovat jo useampana vuonna pelastaneet lomani jäämällä suorittamattomiksi.

Ennen kuin pidemmälle suunnittelemaan ryhdyn, voisin katsastaa viikonlopun tarjonnan, josko näistä joku: Turussa DBTL, Mansessa Sauna Open Air ja Hesassa pallogrillauksen SM-kisat. Maltan tuskin odottaa.

Mutta ei parane mennä asioiden edelle, nythän on perjantai-aamu, sataa. Rakastan sadetta: se ropisee mukavasti, rauhoittaa, mahdollistaa totaalisen itsensä laiskottamisen ja ja antaa hyvän syyn olla suorittamatta yhtään mitään.

Kirjoitti: mea 06:47 | Jälkipuheet (0)

Olen joutunut vuorokauden pitämään kirjaa vartin välein, mitä teen juuri sillä hetkellä ja tapahtuuko se seisten, istuen vai makuulla (S/I/M). Fiksumpi olisi tehnyt valmiin taulukon kellonaikoineen, mutta minähän en, ja kun minun ajannäyttäjäni ovat ajoissaan kuka missäkin, on kirjauksia lievästi vaikea pitää tarkkoina. Oman ongelmansa on tuonut määrätön tapahtumattomuus; en millään kehtaa näyttää päiväkirjaa, joka koostuu vain merkinnästä: tietokoneella I. Niinpä jouduin värittämään elämääni ja keksin toiminnalle erilaisia nimikkeitä: olen siis lukenut, lähettänyt sähköpostia, kirjoittanut, lukenut sähköpostia, tehnyt töitä, hakenut tietoa, neuvotellut (sic!) ja ihan vaan katsellut. Ja koska täysinäinen I-sarake olisi näyttänyt surkean luuserin notkumiselta, laitoin välillä S ja M ja kun en valehdellakaan viitsinyt, nousin välillä seisomaan ja pari kertaa heitin itseni sohvalle makuulle. Lukiessani englanniksi blogeja [terveisiä teille TBUW, D/K ja SB] menin sekaisin kielissä ja merkitsin S, vaikka istuin, kun minuun tuo kieli niin helposti tarttuu.

Ei vaan [siinäpä vasta oiva bloginimi], enpä ole yksin tylsän elämäni kanssa: ei ole monella muullakaan sisällöntuotantoa omasta takaa, jos mitään voi päätellä siitä, että 17 000 suomalaista vastasi huijaritekstiviestittäjän ilmoitukseen, jossa pyydettiin soittamaan maksulliseen numeroon, jos halusi tietää, kuka häneen on ihastunut. Vain 100 vaati rahojaan takaisin, joten jossain kärvistelee nolona 16 900 kansalaista. Onneksi en saanut moista viestiä, olisin itsekin saattanut haluta tietää, kuka on se kumma, joka minuun on ihastunut.

Tätä en jaksanut kuin puoleen väliin, sillä lopputulosta en välttämättä edes halunnut tietää: The Geek Test.

Tulisi jo kesä ja hyttyset ja ukkoset ja salamiakin saisi tulla.

Kirjoitti: mea 07:25 | Jälkipuheet (4)

Kaikki liemme yksimielisiä siitä, että maailma on joskus aika paksa paikka ja elämä paitsi potkii myös tyhjentää viemärin syliin. Oletetaanpa, että koska näin nyt joka tapauksessa on, niin saisi ihminen itse päättää, millä tavalla nämä pakkolaskiämpärit haluaa nauttia. Jos vaihtoehtoina olisivat vaikka syödä kourallinen raakoja kastematoja, maata käärmeiden pesässä tai joutua kaikkein parhaimman rakkaimman ystävän pettämäksi, niin minkä näistä valitsisi. Olisi paha paikka valita, että syödäkö vai maata.

Kirjoitti: mea 12:47 | Jälkipuheet (2)

Vauvana olo on helppoa, kun ajatus pyörii vain oman navan ympärillä, kun tarvitsee uskoa vain siihen, että aina kun jotain tahtoo, voi vain huutaa ja asiat järjestyvät. Lapsena elämä mutkistuu, kun tahtomista on niin paljon. Elämää alkavat ohjaamaan suu ja silmät; kaikki, mikä maistuu tai näyttää hyvältä, on saatava. Huutaminen ei enää aina autakaan, ja tahdottavaa on paljon. Lapsi alkaa siis ajatella, että aikuisempana saa kaiken ja tahtoo kasvaa pian. Mutta elämä muuttuukin teininä erilaiseksi, sillä tahtomisen säätelijä laskeutuu yllättäen silmistä lantiolle, joka alkaa sanella ajatusten kulun. Jotkut ovat jääneet tälle tasolle ja ajattelevat lopun ikäänsä lantiollaan. Siinä vaiheessa uskotaan jopa rakkauteen, joka lantiolla ajatellen on tunne, joka tuntuu hyvältä, ei sen monimutkaisempaa. Aikuiseksi tietää tulleensa, kun ohjaava yksikkö palaa päähän, ja suunnan näyttäjäksi tulevat aivot, joissa on ihan itse luotu mielikuva asioiden oikeista laidoista ja niitä kohden aikuinen aivoituksissaan pyrkii. Mielikuvat hän on synnyttänyt uskosta tavoittelemisen arvoisiiin asioihin, joista vähäisimpiä eivät ole ne oman navan ympärillä pyörivät jutut. Elämän kiertokulku käy siis oman navan ympäriltä silmiin ja suuhun, tekee mutkan lantion kautta aivoihin ja palaa oman navan ympärille. Elämää säätelee yhtä kaikki aina se sama: minäminä.

Haeskelin nettilän avaruudesta kuvaa tähän postaukseen, ja osuin blogiin, joka vaikutti jotenkin tutulta: Mea vita. Paitsi että menopaussin tagline on lähes sama, on meillä muutenkin samaa näköä. Sitäpaitsi minun kylppärini seinää kiertää tuo sama kuvio, joka tarkoittaa elämän kiertokulkua.

Quid est beata vita? Securitas et perpetua tranquillitas.
"Mitä on onnellinen elämä? Mielenrauha ja jatkuva levollisuus." -Seneca

Kirjoitti: mea 07:14 | Jälkipuheet (0)

Iltapäivän ratoksi teillem muillekkin rario ysiviisseiskan tampereen kiälisiä uutisia. Sanakiria voi olla tarpeen.

Kirjoitti: mea 13:52 | Jälkipuheet (0)

Visukinttu-Jarkon sängynalus muistutti minua menneisyyden hairahduksista, pettymyksistä, uusista aluista ja sinnikkyydestä, jolla aina kuitenkin jaksoin jatkaa. Tunnustan rohkeasti katsoen silmiin salattua puoltani, heikkoa minääni, miten helppo sitä on ollutkaan huijata: Kyllä, minulla on toimiva suhde kuntopyörään, stepperiin, kaksiin käsipainoihin [2x5 ja 2x1,5], sauvakävelysauvoihin ja yhteen pinkkiin jumppakuminauhaan. Rikki olen kuntoillut kaksi stepperiä, yhden vempulan, jota polvien välissä linkutettiin, oven kahvaan kiinnitettävän naruhässäkän, jonka avulla heiluteltiin kaikkia raajoja. Rikki olen onnistunut kuntoilemaan myös muovisen ison kenkälusikan/ beibisitterin näköisen vatsapunnerrusalustan. Nolo tunnustaa tämäkin, mutta on minulla ollut myös soutulaite, sen vaihdoin tosin kuntopyörään [terveisiä Pyylälle].

Hämmästyn yhä aina vain uudelleen maailman pienuutta, joka todistuu säännöllisen epäsäännöllisesti milloin milläkin tavalla. Juuri, kun olen harhautunut unohtamaan tämän pienen yksityiskohdan, muistuttaa olevaisuus minua siitä, että pieni olet sinä ihminen ja kovin vähäinen. Jos esimerkiksi erheydyn puhumaan hiukan liian kovalla äänellä ei-ihan-niin-mairittelevia asioita kanssaeläjästä, jota en ole nähnyt vuoteen, niin eikö tuo ruoja kävele juuri silloin ohi. Ja jään nolona kelaamaan, että mitä tulin puhuneeksi, kuulikohan se, ymmärsikö, että hänestä puhuin. Ja asia kaivelee minua pitkään.

Eilen laitoin iltapalaksi kananmunia kiehumaan, ja itseni tuntien väänsin lämmön vain kasille, kun ajattelin, että jos taas unohdun netittämään, enkä muista käydä kääntämässä pienemmälle. Unohduin. Jossain vaiheessa ihmettelin, että mikä ääni, mikä napsahtelee: kattila oli kiehunut kuiviin ja kananmunat paukahtelivat kuuman kattilan pohjalla. Jos jotakuta nyt jäi mietityttämään, miltä maistuu kuorineen paistetut kananmunat, niin voin kertoa, että ei kannata kokeilla.

Kirjoitti: mea 07:22 | Jälkipuheet (10)

Kävin eilen asuntoesittelyssä, kun kuvittelin, että yksi koti puhutteli minua. Ei sitten kuitenkaan tai ehkä minä vain olen laiska, ja keksin tekosyitä, ettei tarvitsisi ryhtyä. Ja olihan se väärällä puolella koskeakin. Ehkä vain jatkan odottamista, että se prinssi uljas valkea rohkealla ratsullaan löytäisi minulle sen helmen halvalla ja sitten vain ilmoittaisi löytymisestä ja minun tarvitsisi vain muuttaa käsilaukkuni kanssa sinne ja se ratsukko järjestäisi kaiken muun. Vai miten se nyt meneekään. Esittelyissä käy muuten hämmästyttävän moni vain renkaita potkimassa. Muu porukka on pääosin uteliaita naapureita, haaveilijoita ja köyhän naisen asuntomessulaisia. Jostainhan on aloitettava ennen siirtymistä tosiostajaksi arvostettujen muuttovalmiiden asuntojen kautta peruskuntoiseen persoonalliseen vain pientä laittoa vaativaan pikkukotiin. Eilispäivän ilmoitushelmi oli se, jossa sanottiin että "Järvi on ihan rannassa".

Naurattaa muuten minua hulvattomasti se mainos "Maailma on erilainen kavioveikkaajan silmin."

Heräsin varhain aamulla pelästyen jämäkällä vaativan käskevällä miehen äänellä karjaistuun: MEA!! Hyppäsin pelästyksestä, mutta ei siellä ketään ollut. Olin juuri ennen havahtumistani nähnyt unessa koodinpätkän, jolla Schizoblogin osoite saadaan näyttämään ulospäin http://www.schizoblog.net. En muista koodia, mutta unen mukaan Janne piilottelee osoitteessa: http://www.lariq.net/blogit/schizoblog/. Turha sinne on katsoa, ei se siellä ole, kun en muista millä väkäsyhdistelmällä Janne on tuon hämännyt. Tarkistin kuitenkin, etten vaan ollut kirjoittanut väärin ja pakitin osoitetta lyhyemmäksi: http://www.lariq.net/. Aivan, on aika vaihtaa lääkitystä, lähteä lomalle, hankkia elämä. Vähintäänkin.

Kirjoitti: mea 06:52 | Jälkipuheet (8)

Saravaarasta lähdin viimeiselle kotilomalle toukokuussa 1944. En kyllä lähtiessä sitä vielä arvannut viimeiseksi. Olin ollut Ailin kanssa kirjeenvaihdossa jo aika kauan, ja sovittiinkin, että kun tulen takaisin kotoa päin, hän tulee Elisenvaaraan samaan aikaan, kun Äänislinnan pikajuna tulee ja Aili tulisi Karjalan junalla, koska oli kotoisin Sairaalan aseman läheltä. Oli se henkilökohtainen tapaaminen outo tunne; kun kuulin hänen äänensä, tunsin hänet heti. Olimme jopa rakastuneet niitten kirjeitten välityksellä. Tytöllä oli sama tunne. Hän sanoi heti, että käyläänkö kynkkää. Se oli karjalainen sana, täällä päin sanotaan käsikoukkua. Oli se ihana päivä metsän helmassa. Lomalaisjuna tuli Äänislinnasta, mutta se pysäytettiin ja käännytettiin takaisin. Oli pojille kova paikka lähteä takaisin. Siinä junassa jatkoin minäkin matkaa yksikköön. Se oli 6.6.1944. Ei ollut lähtö kaukana Kannakselle.

Samana päivänä alkoi suuri maihinnousu Normandiassa. Kolmen päivän kuluttua puna-armeija aloitti hyökkäyksensä Kannaksella. Viikon kuluttua Elisenvaara oli pommitettu maan tasalle. Kahden viikon kuluttua kirjoittaja haavoittui. Ailia hän ei enää koskaan tavannut.

Kirjoitti: mea 09:40 | Jälkipuheet (0)

Kun näin ilmoituksen maanantaina Kuorevedellä avattavasta Veljekset Karhumäen ilmavalokuvanäyttelystä, pyyhkäisi mieleni yli nostalgia-aalto. Mummon seinällä oli haalean värinen ilmavalokuva rakennuksista ja pelloista. Samanlainen löytyi joka naapurista 50- ja 60-luvulla maalta. Pienen tytön mieli lähti aina lentoon ihmettelemään, että miten ne sieltä ilmasta voivat tietää, että kenen talo tuo on ja kenelle lähteä myymään oikeita kuvia. Myyntiverkoston on täytynyt olla tehokas, liikkuvainen ja kattava, sillä valokuvia oli jokaikisen tönön seinällä. Tiedä sitten, olivatko ne maatalojen kostuneiden tapettien pahimpia läikkiä peittävät ilmakuvataulut tosiaan Karhumäen veljesten ottamia, mutta liekö lentäviä kuvaajia kuitenkaan moniakaan ollut.

Nostalgia sanana otettiin muuten käyttöön vuonna 1688, ja se oli aluksi lääketieteellinen termi tarkoittaen sotilaiden koti-ikävää: nostos [kotiinpaluu] ja algos [tuska]. Vaikka nostalgisoin milloin mistäkin, on joihinkin lapsuuden muistoihin liittyvä nostalgia lähempänä algosta kuin nostosta. Ei niinkään siksi, että muistot olisivat tuskallisia, enemmänkin siksi, että ne ajat ovat iäksi ohi. On tuskallista ymmärtää, että jotain, joka oli hyvää, ei saa koskaan takaisin.

Kannattaa siis nauttia silloin, kun hetki on, niinkuin nyt menemällä ulos aurinkoon.

Kirjoitti: mea 11:10 | Jälkipuheet (4)

Kuinka legendaarinen Kapteeni Kuolio pelastaa kotikaupunkinsa? Miksi rentut rakastuvat aina naisiin?

Näihin kysymyksiin sekä niihin, joita et tiennyt olevan olemassakaan, saat vastauksia Rupriikin Sarjakuvia Tampereelta -näyttelyssä Perskeles!

Jos sinua ei ole siunattu tamperuudella, etkä niinollen pääse paikalle, voit lohduttautua Verkkosarjakuvilla.

Kirjoitti: mea 13:20 | Jälkipuheet (0)

Jokohan kohta pääsemme uuvuttavista Powerpoint-kikkailuista ja meilläkin yleistyy maailmalla suosion saavuttanut luennoitseminen ja kouluttaminen tarinankerronnan avulla. Lopultakin joku jossain on ymmärtänyt ikiaikaisen tarinan merkityksen: tarinan avulla asiat sisäistyvät huomaamatta, kuin itsestään. Muutamia loistavia esimerkkejä tarjoaa Center of Digital Storytelling.

Nyt eletäänkin yllättäen taas sitä aikaa, jolloin kaikki palaverit, kokoukset ja kohtaamiset aloitetaan kysymällä, että "milloin ajattelit lomalle lähteä". Heinäkuussa kysellään, että "onko lomaa vielä jäljellä". Puolessa välissä heinäkuuta aletaan udella, että "jokos lomat on pidetty". Syksyn huomaa tulleen, kun puheet aloitetaan, että "missäs kävit lomalla".

Lomaan kuuluu myös lähettää kortti, jossa kerrotaan, että "täällä aurinko paistaa ja on 35 astetta lämmintä, viini on halpaa ja syöty ja juotu on, kyllä käy kateeksi, kun teillä siellä sataa". Minä en kortteja enää lähettele; hirveä vaiva etsiä kivat kortit, postimerkkejä myyvä paikka ja löytää vielä postilaatikko, joka tyhjennetäänkin. Puolet lomasta meni miettiessä, mitä älykästä kirjoittaisin ja täytyi juoda vaikka kuinka monta olutta, jotta olisi mieli notkeasti kehittänyt sukkelia sanomisia.

Sadoilta ihmisiltä kysyttiin jossain tutkimuksessa, että kenen kanssa ei viihtyisi; 70% vastasi, että itsensä kloonin. Aika moni sanoi syyksi, että sen jutut on tylsiä ja kuultu jo liian monta kertaa. Oman perheen kanssa oudokseltaan ei myöskään monikaan pitemmälti viihdy. Hassumpaa, sentään itse valittu ja kasvatettu ja osin tehtykin.

Kirjoitti: mea 08:15 | Jälkipuheet (2)

Terveisiä täältä! esittelee Tampere-aiheisia postikortteja vuosien varrelta. Kortit voi kääntää ja lukea myös ne sanalliset terveiset. Hyvin vähän mitään olennaista oikeastaan on muuttunut, vain välineet viesteissä.

Josta tulikin mieleeni, että miten vaikea onkaan lyhyesti kertoa kaikki olennainen. Kuppila Kulma onnistuu aika hyvin:"Tungosta ja tupakansavua jo vuodesta 1938" ja hevimiesten koti Hellä osuu omiinsa ilmoittamalla, että "Paha kesä panee nahkahousut haisemaan". Henkilökohtaista-osastolla onkin jo luotettava mielikuvituksen lentoon tai sanottava asiansa kokolailla suoraan: hakusessa mm. "Henkinen Iso-Jussi, jonka mieli on tyhjentynyt pikku tiedon vähäpätöisyydestä", "Blondi toivoo älyllistä kontaktia miehenkok. asiall. perusjätkiin", "Haussa varakas hyv.näk. mies, joka kantaa aamiaisen sänkyyn (köyhät älk. vaivautuko)" ja helmenä joukossa "Etiikka, moraali, uskonto, ihanteet. Jaammeko yht. filosofian antiikin hengessä?".

Milloin muuten ihminen muuttuu keskinkertaiseksi, keski-ikäiseksi, keskiluokkaiseksi, keskiverroksi keskitien kulkijaksi, joka enemmän ärsyttää kuin ketään kiinnostaa. Olisikohan se jossain niillä main, kun uskoo siivouspäiviin ja suomalaisiin metsäosakkeisiin ja katsoo epäluuloisesti kaikkia ja kaikkea ja kun tavallisuudesta erottuu jotain, sanoo hän, että tuolla liikkuu jotain, en tiedä mitä, mutta se uhkaa minun tavallisuuttani [kun itse määrittelee, voi tehdä sen niin, ettei itse ole lähelläkään määriteltävän asian miinuspäätä].

Kirjoitti: mea 08:20 | Jälkipuheet (5)

Silmänkääntövangin lanseeraama hieno uussana Turkuus teetti heti ylimääräiset ajatteen käänteet, että mitä se on sitten se tamperuus. Ainakin sitä, että Tampereella asutaan aina jommallakummalla puolella Tammerkoskea ja kaupungissa on kummallisia osia, niinkuin Amuri, Petsamo ja Ristinarkku.

Ja Mansessa on suomen kielen ainutlaatuinen monikkomuoto: nynne, joka tietenkin on monta nysseä, jota oikea mansesterilainen ei tunnusta, sillä se on hesalaisten keksintöjä. Mansessa on nimittäin onnikka, mutta manselainen on joviaali ja on olevinaan hauskuuttunut. Oikea manselainen tietää, mikä on Hakamettä ja osaa sanoa jäähalllllli ja on joko Ilvesläinen tai Tapparalainen.

Minä en ole vielä omaksunut tamperuutta; en osaa luontevasti sanoa, että tommottonen ja ostan vielä leipää, enkä riävää.

Tampere ei ole kaupunki, se on miälentila kahrej järvev välisä.

Kirjoitti: mea 13:45 | Jälkipuheet (14)

John Thomson on roolittanut elokuvan varsin oivasti. Koskapa tämä olisi kyllä ollut enemmän minua, laitoin viereiseen kuvaan varmuudeksi oman liivini päälle, kun tämän kanssa polkkaaminen on hiukan hikisempi rupeama. Mutta mitä väliä, onhan kaverina sentään Val Kilmer. Vähän kyllä vetää katkeraksi, kun julisteeseen on valittu jotkut kaksi blondia ja joku tuntematon brunette.

Eilen illalla klo 23.11 Kasa-Jussi harheutti vastustajansa ovelasti ja posautti tasalukemat, 40 000 kävijää. Ilotulitteita, sädetikkuja ja ilmapalloja Jussille. Myös Jannelle ja Kolibrille [Vuoroin vieraissa ;)].

Eilinen juhlapäivä oli menopaussin historian vilkkain; Sitemeter ehti laskea kolmisensataa visiittiä ja nelisenssataa sivuvilkaisua ja astetta nirsompi Weblaskuri huomasi 396 vierailua / 274 latausta / 109 uniikkia IP:tä.

Muuten tosiaan; tuo tuttu painajainen, jossa hampaat putoilevat suusta yksitellen, heiluvat irtonaisina ja paniikissa pitää sitten suutaan kiinni, etteivät kaikki hampaat putoilisi ja varovasti kielellään sitten laskee, kuinka paljon niitä jäi. Kyllä, se on tuttu minullekin. Ja onhan sitä tulkittu tavalla jos toisellakin.

Tämän vuoden kolmas testi sanoo minua siiliksi [via b.]: siili on söpö eläin ja predator on kaunis ja jäyhä sana. Mitään en myönnä, jos nyt en kielläkään.

Vastaukseksi meemiin sanon vain, että musta aurinko nousee.

Kirjoitti: mea 07:05 | Jälkipuheet (7)

Kuka on neljäskymmenestuhannes kävijä? Loppuilta menee silmä kourassa asiaa tarkaten. Lukema löytyy lounaasta lonkan kohdalta.

Kirjoitti: mea 22:01 | Jälkipuheet (6)

Sitemeter näyttää, että omenapussiin on tultu tänään kurkistamaan takaa naamioiden varovaanisti kalamuki kädessä. Keitänhän minä toki kahvit ja lotrautan maitokaakaota joukkoon, runsaahkosti. Son hyvää. Ja sopii väreihinkin. Meillä tyylin pitää pitää, vaikka huonommankin.

Olisin kiittänyt henkilökohtaisemminkin vastavierailulla, mutta en jostain syystä ole koko päivänä päässyt kurkistamaan naamion taakse, Ainailonalla ei ole kommenttilooraa ja MukiKalaa olenkin jo kiitellyt.

Näytänkin sen sijaan lähiömme nettivideoita. Näillähän perinteisesti vieraita on uuvutettu.

Kirjoitti: mea 15:02 | Jälkipuheet (2)

Kesäkuu! Ja virallinen terassikausi on avattu Lemmikille ja muutamalle muulle! Ja näyttäisi ilma siltä, että viikonloppuun mennessä myös meille kaksijalkaisille.

Lemmikistä ketterästi ajatus notkahtaa kesähää- ja polttariaikaan, jotka alkavat jälleen taas myös. Niitä silmälläpitäen jakelen koeteltuja ohjeita vuodelta 1932 suoraan Kotiliedestä professori Antti J. Penttilältä kehottaen hän välttämään liikaa harkitsemista ja määrättömästi olla odottamatta sitä oikeaa, koska sellaista ei olekaan:

...sillä yhteiskunta tulee hyvin huonosti autetuksi naimattomilla miehillä ja naisilla, jotka ollen ainaisessa puuhassa mennäkseen naimisiin vuosi vuodelta vanhenevat, rapistuvat ja käyvät aikanaan kykenemättömiksi avioliittoa ajattelemaankaan.

Lievästi ristiriidassa on Tapaintuomarin ohje miehelle, joka edellistä ohjetta noudattaen ajatteli kiirehtää läheisyysneuvottelujen etenemistä.

K: Voiko sivistynyt mies koskaan ehdottaa sinänmaljojen juomista tyttöjen kanssa?
V: Tahdikkaampaa on jättää se tekemättä.

Ei ollut helppoa ennenkään, jos nyt ei varsinkaan nykyäänkään.

Kirjoitti: mea 07:19 | Jälkipuheet (2)