Viimeinen valittu
Eilen jäi Suuren seikkailun alku näkemättä. Se osa, jota en olisi myötäelämisen kouraisua tuntematta voinut katsoakaan. Muistan liian hyvin, miltä tuntui olla se, joka viimeisenä jouduttiin ottamaan pesisjoukkueeseen. Muistan, miltä tuntui seistä harvenevassa joukossa, olla lopulta yksin, olla sen näköinen kuin ei tuntuisi missään. Vaan kasvattihan se pienen sielun kapinoimaan, nostatti halun näyttää, että täältä pesee ja tarvittaessa linkoaakin.
Tosin pesäpallossa en pettänyt koskaan: en osunut palloon, en saanut koppeja, en päässyt kolmospesälle kuin vahingossa ja kuolematta kotiin en koskaan.
Jälkipuheet
Miten voi olla, että Suomessa on niin paljon koululiikuntatuntien huutojaoissa viimeiseksi jääneitä? :) Itse muistan hyvin olleeni aina viimeisten joukossa, ja niin muistaa suurin osa kavereistanikin... Missä ne kaikki aina ensimmäisinä valitut ovat? Miksei niitä tapaa koskaan?
Ensin valitut liikkuvat tietenkin niin kovaa ja korkealla, että me vähäväkiset emme heitä tapaa. Ja seurustelemmekin vain keskenämme. Ja pojat ovat NHL:ssä.
En minä ole missään NHL:ssä =)No totta puhuen en ollut kyllä joukkuejaoissakaan sen ykkönen, kai ne tosiaan ovat siellä eneitzellässä. Olin kyllä top 20%:issa aina.
Tuo joukkuejaon suorittaminen tuolla periaatteella on aina vähän arveluttavaa, koska kuitenkin liikkuminen ja urheileminen sinänsä on alati helpottuvassa yhteiskunnassamme äärimmäisen tärkeätä, ei sitä saisi koulussa tukahduttaa. Kyllä ne jaot voidaan toisinkin tehdä.
Muutenkin koulun tapa tukea muutamaa lajia ja nollata joidenkin muiden lajien osaaminen on arseesta. Minä olin kouluaikoina hyvä hiihtäjä, mutta opettajani arvosti voimistelun ja palloilun osaajia. Ihan siitä suivaantuneena hiihdin piirinmestruustasolle asti kunnes eräänä kauniina talvisunnuntaina ajattelin, että tämä on nyt tässä. Enkä sen jälkeen ole hiihtänyt.