Nyt hiukan harmittaa oma tiukka itsekurini, joka pakotti minut viime yönä istumaan hammasta purren käsieni päällä ja esti siten kirjoittamasta tänne ne kaikki hienot ajatukset, jotka päästäni tahtoivat julkitulla. Tai kyllähän minä kirjoitin, tuossahan niitä on toisaalla, mutta eihän niistä mitään selvää saa. Kummallista, niin selkeitä ja kirkkaita ja kristallina hohtavia helmiä [sic!] ne olivat. Herkistyin niiden ääressä kyyneliin, joten en kunnolla nähnyt kirjoittaa, se lienee syy, eikä douppauksella mitäään osuutta epäselvyyteen ollut.

Voi miten kohottavaa onkaan päästää kaikki ihqu-, aihku- ja niisku-molekyylit valloilleen, lukea vanhoja kirjoituksiaan, sukeltaa siihen minuun, joka niitä kirjoitti, tuntea kaukaisesti tutuksi ne tunteet, hävetä omia sanojaan ja kuitenkin olla pää pystyssä: minä olen minuksi kasvanut juuri näiden monttujen kautta, kompastunut noihinkin lillukan varsiin ja tuoltakin ojasta noussut. Hyvä minä. Ja taas saattoi tyrskiä. Mikään ei ole niin puhdistavaa kuin itsensä kääntämisen jälkeinen hiukan hävettävän suloisen pökerryttävä olo, josta ei varmuudella voi sanoa, mihin loppuu ja mistä alkaa syyt ja seuraukset.

Eilen oli hyvä ilta: olla yksin kaksin uuden maailmani kanssa, katsoa sen keskiöstä ja todeta levittäytyvät pinnat vankoiksi, vaikkakin rosoisiksi ja ruosteisiksi. Tunne valui ylitseni ja paketoi kaiken olennaisen pienessä elämässäni paketiksi, joka ei ole millään tavalla entisen kaltainen järjestäytynyt kokoelma suoritettavia asioita, vaan suloinen sekamelska kaaoksen kaltaista olotilaa, jossa viihdyn.

Oli hienoa keksiä pyörä taas kertaalleen: "Omnia mea mecum porto : kaiken olennaisen kannan itsessäni".