Mikä saa katsojan olemaan jommankumman pelaajan, joukkueen, kilpailijan, väittelijän puolella. Jos siis oletetaan, että kumpikaan ei ole omasta kaupungista tai maasta, ja jos molemmat ovat sinänsä merkityksettömiä juuri minulle voittajana, ja yleensähän minä en edes tiedä, kumman voitto olisi toivottavampaa oman joukkueen kannalta. Vaikka kyseisen tapahtuman säännöistä tai toivottavasta esiintymisestä ei olisi hajuakaan, välittyy kummasti se, kumpi on altavastaaja. Olen aina vaistomaisesti heikomman tai sorretumman puolella. Jonkunhan täytyy.

Ihmisyksilöt käsittelevät omat masennuksensa, alakulonsa ja huolensa niin kovin monin eri tavoin ja suurin osa kai niin, ettei ympäristö edes tiedä, mitä on kaverin päässä tekeillä. Osa äksyilee, joku kiukuttelee, toinen lähettää tulikivenkatkuista palautetta tai soittaa ja haukkuu pystyyn ja useimmiten aivan viattoman ulkopuolisen. Osa osaa jopa ajoissa kertoa, että nyt ahistaa ja kelettää. Siis purkaa paineet, viallisiin tai viattomiin. Minä kuulun niihin, jotka käpertyvät omaan pieneen maailmaansa, sulkeutuvat ja peittävät huolensa kanavoimalla ne toisten piristämiseen, hymyilyyn kyynelten läpi, toisista huolehtimiseen. Kannattaisikohan opetella uusi tapa käsitellä huolensa ja tunnustaa ne reilusti.

Äitini soitti juuri, kun ajelin pyörällä ylämäkeen. Uusi radio/hands free -puhelimeni mahdollisti vastaamisen enkä sitten tajunnut puuskutukseltani, miksi hän niin huolissaan kyseli vointiani. Hänen huolenpitonsa sai kyyneleet silmiini, vaikka minunhan hänen vointiaan pitäisi kysellä. Jaa niin, olenhan äitini tytär. Onneksi muistin lähettää sen äitienpäiväkortin. Edes.