Viikon bloggaustauko tuntuu: ensin ei keksi mitään sanomista ja sitten, kun keksisi, ei osaa sanoa ja sitten, kun osaisi, se tuntuu niin älyttömän mitättömältä ja turhalta. Sitten sitä kirjoittamisen kapeikkoa yrittää leventää ahmimalla viikon blogikirjoitukset ja kohta taas kokee monenlaista sanomisen tarvetta, kunnes huomaa, että seuraavassa blogissa sekin on sanottu.

Että tämmöstä teettää tauko. Onko se sitten hyvä eli paha. Tiedähäntä.

Äidiltä oli tullut loman aikana kortti, jossa pyyteli käymään, hiukan syyttävään sävyyn. Tai ainakin koin sen niin. Jos on parina pääsiäisenä käynyt kotikotona, niin äitini tekee siitä jo tradition. Joulun kanssa sama juttu. Koskahan ihminen on riittävän vanha, ettei äidin essunnauhat tunnu kiristyvän aina juhlapyhinä ja lomilla. Muuten menisinkin, mutta kun en halua olla oletus. Lomallekin lähdin kertomatta mitään, ja nyt en voi puolustautua menemättömyyttäni lomamatkalla.

Niin, siis missä iässä ihminen onkaan riittävän vanha tekemään omat suunnitelmansa ja päätöksensä ihan itse tuntemattta huonoa omaatuntoa. Siis että olisi valmis, eikä silmullaan tässä maailmassa.