« maaliskuu 2004 |
Pääsivu
| toukokuu 2004 »
YES! Hesarin Nyt-liite tarjoaa naamat ja naamarin teko-ohjeet. Nyt voi tämäkin tyttö lähteä kaupungille paukuttelemaan henkseleitään valmiiksi naamallaan. Kansia on jaettu neljä erilaista, ja voe onnen päevää, sain oman naamani, terveisiä vaan naapuriin Kardelle, joka ei ole vieläkään näemmä roudannut tavaroitaan seinän taakse, joten pakko linkata itseeni.
Minua valistettiin, että tämä ei ole mäyräkoira. Mäyräkoira näyttää tältä. Totta haastoi, onhan tuossa nyt eroa.
Wapusta olen aina kadehtinut vain tupsulakkia. Aikanaan pikkukaupungissa pikkulikkana näin wappujuhlissa paikallisessa pikkupuistossa elämäni ensimmäisen tupsulakin ja päätin niiltä pieniltä jaloiltani, että sen haluan. Koko kouluajan tähtäsin wain siihen, että polyteekkariksi alan, mutta kun warsinaisesti humanisti olin, ajattelin, että arkkitehtina voisin olla vaikken niin insinörttiyteen tuntenutkaan wetoa. Mutta se lakki. Ei sitten tullut arkkitehtia minusta, waan tuli humanisti. Hyvä niin. Teille kaikille, jotka asutte kotona, ja miksei minullekin. Ei sitä hattua kuitenkaan olisi tullut käytettyä. Tupsuton malli on kaapissa, ollut päässä wain pari kertaa, sillä työläiskaupungissa kyllästyin kuuntelemaan bussissa winoilua ja niinä molempina kertoina laitoin lakin waiwihkaa kassiin piiloon.
Olen kateellinen telkkarista nähdyille Ison Kaupungin wappujuhlijoille skumppineen, brunsseineen ja lauluineen. Ei täällä waan. Ja jos, niin kovin teennäiseltä se tuntuu. Mutta yhteen en ryhdy: wappulounaalle ravintolaan, jossa kaikki ovat päättäneet pitää yhtä aikaa hauskaa, ravintola tarjoaa huonoa hirveän kallista massaruokaa ja lapset juoksee willeinä ja on kattauksia, joihin täytyy ennalta ymmärtää warata pulpetti. En minä woi mitenkään tietää, mihin aikaan minulla on lauantaina nälkä. No ei ainakaan wielä puolelta päivin, wastahan sitä on silloin herätty. Onneksi tänä wuonna on loiwennuspäivä wapun jälkeen.
Waan mitä minä tässä pössötän, kukaan kuitenkaan jaksa tässä waiheessa muuta kuin odottaa, että pääsis jo töistä. Pitäkää hauskaa siellä.
Ystävä Silmänkääntövanki ei haasta, joten koppaan ilmasta meamin ja kerron silti asioita, joita olen vuoden 2004 aikana tehnyt ensimmäisen kerran elämässäni:
- olen juonut absinttia ja olutta yhtäaikaa
- olen istunut ompelukoneen ääressä ulkona katukäytävällä
- olen antanut hyvän elämän tehdä pesän minuun
- olen hypännyt henkisen pentsi-hypyn
Näin vähän! Nyt täytyy hankkia elämä, saako niitä netistä?
Vappu ei ole wappu ilman simaa ja tyttömunkkeja. Ja simahan on tietenkin sitä itse pantua kotisimaa, josta ensimmäiset juodaan raakana ja viimeiset jäävät hyllylle, josta ne löydetään marraskuussa ja varovasti maistetaan, ja todetaan, että no nyt tämä on just hyvää. Kaikenlaiset kaupansimat hävetkööt nimeään. Simaa on vain se tumman keltainen Fischerin Bière d'Alsace posliinikorkkisiin olutpulloihin pakattu juoma, jossa kypsänä killuu rusinat, mutta voi sen keskentekoisenakin juoda. Ja yleensä juodaankin.
Simat juodaan oikeaoppisesti vain tyttömunkkien kera. Herraskaiset ruotsia osaavat voivat juoda tippaleipienkin kanssa, mutta mummon simaa ei. Tyttöosa syntyy helpoiten työntämällä peukalot kohonneeseen pikkupullaan, reikää levitellään venytellen ja pudotetaan näin muodostunut hyvinkin epämääräisen muotoinen rinkula rasvaan paistumaan, jossa se hakeutuu tiukaksi sykeröksi. Syödään sokeroituna ja hiukan lämpimänä. Monta. Ja lopuksi pyyhitään sokerit suupielistä.
Ja näin siman teki mummu: Otetaan 10 litran kattila, jonne kraanasta vettä jonkin verran. Sekaan kaikki kovettuneet fariinisokerit, tarvittaessa myös tuoretta ja vähän valkoista (yhteensä kilo). Kolmen sitruunan keltainen osa vuollaan sekaan. Sitruunoista poistetaan valkoinen kuoren osa ja paljaat sitruunat viipuloidaan kattilaan. Sokeri on tässä vaiheessa sulanut, joten lisätään vettä melkein kattila täyteen. Hiivaa vähän ja lopuksi pullo olutta. Tai tölkki, ei sen väliä. Mummo laittoi pilsneriä ja oli ehdoton siinä, mutta minä olen loivempi, laitan mitä sattuu olemaan.
Tuotos jätetään seuraavaan päivään siihensä ja kun sitten tullaan töistä, niin haetaan ne ranskalaiset posliinikorkkiset olutpullot (tyhjät) varastosta, huuhdellaan niistä viime wapusta jääneet rusinat pois, tungetaan pulloihin muutama uusi rusina ja hiukan sokeria (voi unohtaa poiskin, yleensä unohtuu). Kauhotaan siman päältä sitruunaviipaleet ja -kuoret roskiin ja simat pulloihin, pullot jääkaappiin ja sitten malttia. Seuraavana päivänä ovat jo juotavia, mutta valmista vasta, kun rusinat nousee pinnalle.
Jos ei ole munkkeja, voidaan mikä tahansa laskea munkiksi. Voi juoda ihan sillensäkin. Rusinoita ei tarvi syödä, ne voi antaa kaverille. Tai kaverin puuttuessa koiralle.
Tiedonjanoisille etymologinen tietoisku:
sima 'hunaja, mesi; imelä leivän sisus; nektari, hunajasta tehty juoma'. Vir. murt. sima 'lima, limainen sisus, kasvin neste, mahla, jälsi; uute'. Otaksuttu olevan lainaa sk. (germ.) taholta, vrt. *sim-: Jyllannin murt sime av 'tipahdella, pisarrella', Werstfalin murt. siemern 'tihkua, kihota, herua' (< msaksi *simaro:n).
-- Itkonen, Erkki; Aulis J. Joki: Suomen kielen etymologinen sanakirja, Lexica Societatis Fenno-Ugricae XII,4, Helsinki 1969.
Jouduin kokouksessa äsken kiusalliseen tilanteeseen, kun isopomo pyysi kaikkia kertomaan vitsin ja ainoa, jonka muistin, on niin tuhma, etten kehdannut siitä puhua mitään. Tiedän toisenkin, mutta se liippasee läheltä ammattikuntaa, jonka edustaja istui pöydän ääressä ja minä hyväntahtoisena ihmisenä en sitten viitsinyt sitäkään kertoa. Aargh! Sain laiskanläksyksi kertoa seuraavassa kokouksessa vitsin, ja minen osaa.
Täytyykö mun sittenkin vaan kertoa se ainoa muistamani juttu insinööristä, joka ei voi syödä suolakurkkuja?
Uusi puhelimeni heläjää moniäänisiä säveliä ja halusin esitellä niitä töissä, siispä soitto lankapuhelimesta kälättimeeni. Ja voi kuinka kauniisti se soikaan. Onneksi päivän mittaan joku tuntematon numero soitteli useammankin kerran, joten sain hytkyä soiton tahtiin riittävästi. Töistä lähtiessä katsoin, että vastaamattomia puheluita oli pari ja toinen jostain tutun tuntuisesta numerosta. Kukahan toi on, ajatteli tämä tekniikan ihmelapsi ja soitti siihen. Samaan aikaan alkoi pöytäpuhelimeni soida, joten suljin kännärin ja vastasin toiseen, mutta soittaja oli jo lopettanut. Ihme hötkyilijöitä.
Samin kärsivällisesti mallintama rautalankaversio huoltikan ilmaispalvelun käyttötekniikasta oli syvälle kylpärän alle istutettuna, kun kaarsin ensimmäistä kertaa rohkeasti autojen sekaan. Tunnistin ilmanlaittoletkun ja parkkeerasin viereen. En muistanut, kuinka monta niitä ilmajuttuja neuvottiin tarvittavan, mutta muistin, että määrä kerrotaan kumissa. Ja siinähän se oli: 5-8. Koska laitteessa oli vain pari näkyvästi liikkuvaa osaa, onnistuin pyrkimyksissäni varsin hienosti. Ajattelin ottaa alun varovasti ja laitoin vain 5, saisihan sitä sitten lisää. Kotiin ajelin kivikovilla renkailla, kuin puupyörillä. Tunsin pebassani, ettei se 5-8 ollut ainakaan baari-mitta. Mikä sitten lie.
Lehti kertoi, että huoltikat aikovat panna ilman maksulliseksi ja perustelevat toimea sillä, että palvelu maksaa. Siis, kun palvelen itse itseäni, niin eikö huoltikan pidä silloin maksaa minulle palvelusta, kun se kerran maksaa.
Eilinen paitsio jätti minut tietämättömäksi siitä, mitä uskoteltiin naisen haluavan. Mutta mitä nainen oikeastaan haluaa? Nainen haluaa tuntea olevansa välitetty, välittää, helliä, olla kaunis, hoikka ja haluttu. Nainen haluaa syödä herkkuja lihomatta, hän haluaa kauniita kenkiä, silittämättä siistejä vaatteita, jotka eivät näytä silittämättä siisteiltä. Nainen haluaa hyvän tukan päivän joka päivä, syödä medium-pihviä punaviinikastikkeella, juoda skumppaa hyvässä seurassa, nauraa ja osata kertoa vitsejä. Nainen haluaa tuntea itsensä tehokkaan näppäräksi monitaituriksi, joka selviytyy kaikista montuista kompuroimatta, itkemättä, syyllistymättä, tuhrimatta käsiään ja nolaamatta itseään. Nainen haluaa syödä kermaista jäätelöä, kinuskileivoksia ja olla iloisesti pihalla, mutta näyttää siltä, että langat on näpäkästi käsissä. Nainen haluaa, että joku sanoo hänelle kauniisti ja haluaa oppia ottamaan kehut luontevasti vastaan. Nainen haluaa, että häntä pidetään hyvänä jätkänä, kiinnostavana ihmisenä, luotettavana ystävänä, parhaana kaverina ja ihmisenä, jonka luokse on kiva tulla. Ainakin.
Risukasalle vastaukseksi, että eipä paljon mitään.
Eilen telkkari alkoi lähettää muurahaisten sotaa ennen yhdeksää. Sitten meni poikki kaapeliyhteys. Ajattelin, että mitäs pienistä, onhan mulla ADSL. No eihän se toiminut sekään, tietenkään. Yritin uudelleen ja kuului tuskainen rääkäisy ja sen jälkeen ei mitään. Kolme erilaista yhteyttä maailmalle ja mikään ei toiminut. Mitäs me tehtiinkään ennen kuin meillä oli Flooraa? Ai niin: luettiin, seurusteltiin, kirjoiteltiin, pelattiin, keskusteltiin. Niinpä!
Mutta koska minulla ei nyt ollut kyseisiin harrasteisiin kumppnaneita, halusin epätoivoisesti yhteyksiä ulkomaailmaan. Onhan mulla kälätin, ajattelin. Vaan mihin soittaa, kun ei voi katsoa netistä numeroa. Eikä ole puhelinluetteloa. Muistelin saaneeni jonkun sopimuspaperin joskus aikojen alussa, mutta sitähän ei tietenkään löytynyt mistään. Tekstari! Auttavan numeron vihdoin saatuani ja yhteyden auttavaan korvaan lopulta auettua sain ohjeet: "juu ei, kaapeli ei toimi, ADSL-modeemille sähköresetti" [Häh?] "Ota virta pois modeemista. " [Ahaa!] Ja taas ihmisten ilmoilla. Että tuntui hyvältä päästä paitsiosta.
Mieluiten olisin tietty harjoitellut vartalotaklausta, ottanut miestä rangaistuslaukauksen uhallakin, mutta olosuhteiden pakosta tyydyin vain sopimattomaan kielenkäyttöön ja katsoin sitten telkkarista hokia, josko puutavaraa olisi kentällä. Okei, ei ole termistö hallinnassa, Jääkiekon lyhyt oppimäärä onkin kuin tehty minulle, joka en ole koskaan ymmärtänyt Antero Mertarannan puheen sisältöä, mutta nauttinut suunnattomasti tunteensa palosta ja heittäytymisen kyvystä. "Vaikka tekee kipeää, niin ei haittaa!"
Eilen illalla alkoi kuulua kimeitä piipahduksia, joiden alkuperä ei selvinnyt, vaikka kuljin koneelta toiselle kuunnellen ja katsellen, vilkkuuko jossain punaisia valoja. Sitten hokasin, että se on palohälytin, mutta koska täällä ei palanut [katsoin ympärilleni; ei liekkejä ei savua], päättelin, että patteri on loppu [muistikuva kaivautui aivolohkojen poimuista]. Otin härväimen pois seinältä ja se alkoi HUUTAA enkä saanut sitä sammumaan. Painoin nappuloita, ei mitään ja lopulta ajattelin hakata sen säleiksi lattiaa vasten. Vehjes sammui kertalaakista, ja taas yritin avata sitä, taas se alkoi HUUTAA. Meinasin heittää pihalle, kun se taas sammui. Olin jo vääntämässä takakantta väkisin irti, mutta katsoin sitten rauhassa, ja löysin saranat ja päättelin nerokkaasti, että siitä se aukeaa ja aukesikin ihan itsestään vahingossa. Nyt raato odottaa, että muistan ostaa patterin. Toivottavasti en polta päreitäni ennen sitä.
Pölynimijässäni on kaukalo, mikä lie allergiasuodatin, johon sijoitetaan varsinainen pölypussi, joka oli päässyt täyttymään siinä määrin yli, että kaukalo oli seinistään umpipölyssä. Irtoroskat siitä saattoi kopistella pois, mutta seinämiin liiskautunut hieno pöly ei lähtenyt millään. Miten on ajateltu, että puhdistetaan se kaukalo? Toisella imurilla? Pitääkö siis hankkia kakkosimijä, jotta voi puhdistaa ykkösen. Vai pitääkö viedä se naapuriin, jotta viitsitkö imaista tän puhtaaksi? Sosiaalista suunnittelua.
Minä olen niitä armon lyömiä laiskottelijoita, jotka osaavat hyvinkin levitoida itsensä auringossa kooman kaltaiseen tilaan, jossa ainoa liikahdus tapahtuu ajatuksen hiljaisen lipumisen muuttuessa välillä pieneksi pyörteeksi, kun jokin elämää suurempi kysymys [kun viimekesäiset bikinit tuntuvat väljiltä päällä, niin kuinka paljon uskaltaa laskea sen varaan, että on laihtunut ja kuinka paljon pitää antaa tilaa tosiasialle, että ne ovat venyneet kesän mittaan] keskeyttää tasaisen liikkeen. Kuin hengitys, joka muuttuu vienoksi kuorsaukseksi.
Tänään on hankittu tämän vuoden ensimmäiset aurinkoraidat olkapäille, mietitty ensimmäiset aurinkotuoliajatukset, joille on tyypillistä, että ne ovat hyvin kirkkaita ja unohtuvat nopeasti. Aurinkoajatukset syntyvät juuri sillä sinisellä sekunnilla, jolloin on vaipumaisillaan uneen, mutta hätkähtää hereille, kun ajatus nappaa otteeseen. Havahtuminen hävittää ajatuksen ja jäljelle jää vain hämmennys siitä, että koki juuri hetkellisesti olevansa jonkun äärellä.
Istuksin eilen terassilla ja ilmeisesti hymyilin kutsuvasti, koska tuntematon mieshenkilö istahti pöytääni. Miehen ulosanti ja olotila kertoivat lukuisista nautituista voimajuomista ja musta silmä joko heikosta arviointikyvystä tai hyökkäävästä luonteesta, mutta pahasti yliarvioiduista voimista. Noh, joka tapauksessa torjuin lähentelynsä ja hän sitten yritti sinnikkäästi seuraavasta pöydästä, josta naiset poistuivat. Mies ei masentunut, vaan istahti seuraavien naisten iloksi. Mitähän sekin tarkoittaa, että "yrittänyttä ei laiteta". Niin mihin? Tämä poistettiin.
Toisessa baarissa näin tutun, mutta koska olin hiukan epävarma, että mahtaako kasvot tosiaan kuulua tuntemalleni henkilölle, emmin ja siinä pähkäillessäni peruutin ja törmäsin herrahenkilöön. Sanoin "sori", mutta herra kuuli ilmeisesti minun sanoneen "ori", koska silmiinsä syttyi ilme, joka kertoi onnen vihdoin häntä kohdanneen, jota vaikutelmaa varmaan lisäsi valmiiksi naamalleni noussut tutunkohtaamishymy. Koska en ollut kuitenkaan varma, onko tuttu tuttu vai joku muu, katsoin viisaimmaksi poistua, sillä olisi ollut kovin noloa, jos olisin mennyt nykimään ponnarista vierasta henkilöä ja samalla nahkatakin liepeessä olisi roikkunut kyseinen kauan sitten hukkaamaksi luullun onnensa jälleenkohdannut herrahenkilö.
En löydä pyörän avainta mistään. "Kiltti tuomiopäivän profeetta ihmettelee lopun aikoja, jolloin pienet niiniset juitsut katoavat, eikä kukaan tiedä, missä ovat vasarat, jotka isät hukkasivat eilen iltapäivällä neljän maissa. Selvästikin apokalypsi lähenee."
Kappas, nörttikoneen näpytinosa on selvinnyt. Kävi eilen nimittäin niin, että läppärin näppylät oli tohtorilassa vaihdettu ja itse vehes kuljetettu onnellisesti pyörän tarakilla kotiin. Käyty oli kaupungilla ja kiire oli nettiin. Ja jano oli kova. Siideripullo auki, pullo pöydälle. Piuhat piti läppäriin, mutta kun ne oli hiukka hankalasti asemoitu koneen taakse ja piuhoja kolme ja tila pieni, kävi niin kuin arvasitte, tönäisin pullon poikilleen pöydälle enkä edes pölöpää heti huomannut, jotta mitä kävi. Pullo valutteli sisältöään pöytäkoneen näppilöille, ja näppis siitä humaltumaan siihen määriin, että kirjoitteli tällaista "lähfeänv ässä esimer´kinv, mbienv bbä öyräkonvve ir´jgoaa, iir´´rryn oiselle oneelle". Loppuilta meni hupaisasti, kun kirjoitushommat piti tehdä läppärillä ja surffihommat isoveljellä, kun sillä on paremmin varusteltu kansiosto. Hiiret meni sekaisin tämän tämän ja väliin näppiksetkin. Mutta nyt on onneksi ihmetoipuminen tapahtunut, ja vanha jaksaa taas.
Siideri oli sitä kuivaa ja hyvää kesäharhailijaa, kohtuullista kotisiideriä. Vaan jos lähdetään oikein mallilleen herkuttelemaan, niin se tehdään Full Moonilla, mielellään tyköön hyvää ja mieleistä seuraa.
Ääh, taas koiran tuuri, olin Piskerin miljoonas ensimmäinen. Saako edes tähtisadetikusta.
Isosisko nosti pöydälle asian, jota itsekin olen ihmetellyt: ihmeen sitkeästi vanhat myytit pitävät kutinsa. Hammastahna-vessanrinkula-kodeissa riideltäisiin oikeasti ajankäytöstä, rahasta, viinan juonnista ja sukulaisten luona ramppaamisen tärkeydestä, jos uskallettaisiin nostaa oikeat asiat keittiön pöydälle. Vaan kun ei, niin täytyyhän ne paineet jonnekin purkaa ja vessasta löytyy varmasti syy aina, kun riitelyrauhaset on tyhjennettävä.
Siunattu yksinelo. Skål på den saken!
Vaikka tölkit on kevyempiä kantaa, on minun ihan jo periaatteen vuoksi uhrauduttava kantamaan mäyräkoira kaupasta. Sitäpaitsi lasipullossa bisse säilyy saunassa pidempään kylmänä, sen voi upottaa vaikka kylmään veteen, mitä ei voi tehdä tölkille, josta jokunen siemaisu on jo otettu. Tai tottakai voi, mutta ei kannata, kokeiltu on. Eikä sitä kannata myöskään yrittää pitää varpaalla pystyssä pesuvadissa vilvoittumassa. Kokeiltu on sitäkin.
Eilen parturissa tarkkaavaisuuteni oli suunnattu Nykypostiin ja keskityin juuri lukemaan, millainen Loponen oli sängyssä, kun parturirouva sanoi, että "siitä tuli nyt vähän erilainen kuin ennen". Pelästyneenä nostin katseeni ja näin peilistä pikkupojan pään. Rouva sanoi, että ei hätää mitään ja suihki, hieroi, pörrötti, tupsutti ja nyppi ja kas, ei paha. Nyt täytyy vaan opetella tekemään kaikki tuo ja pää alaspäin. Puoli tuntia tuseeraamista ja rutosti aineita, jotta pää olisi sen näköinen, kuin kanalintu olisi yrittänyt tehdä siihen pesää.
Heitänpä viikonlopuksi haasteen: kirjoittakaa rakkausruno kälättimen ennakoivalla tekstinsyötöllä. Omani on syntynyt ihan ilman voimajuomaa ja salpaa hengen kauneudellaan:
| Talviaäni, puukota minua vaiseesen. Hiomi solut? uinuta nojalmmi leipää. |
Valtiaani, suukota minua taipeeseen. Ihoni polttelee, uinuva onkaloni kehrää. |
Skitsoa paljastaa itsestään näinkin rohkea kuva, mutta tämä kysyykin sorminäppäryytta.
Samikki haastoi minut tunnustamaan kaksi asiaa, jotka olisi ehkä paras jättää kertomatta. Pitkällisen harkinnan ja karsinnan jälkeen päädyin kertomaan, vaikkei tämä kyllä ole ollenkaan viisasta, että:
Ensinnäkin: Kun istun kokouksissa terävän ja tarkan näköisenä, en ymmärrä puoliakaan siitä, mitä puhutaan, enkä myöskään mieti, miksi toimintatuotto tai -kate ovat mitä ovat, koska en niitä tunnistaisi, vaikka päin kävelisivät ja kättä antaisivat. Sen sijaan keskityn pelkästään pysymään hereillä ja pitämään silmät auki ja olemaan kopauttamatta päätä pöytään.
Toisekseen: Kuvan herkkupylly ei ole siis minun peba, eikä myöskään tämä massu, mutta mitä näkyy paahtimen kyljessä?
Ja koska meemologiaan kuuluu laittaa vahinko kiertämään, tämä haaste lähtee tästä b:lle.
Uusi pyöräni on vielä timmissä terässä ja kumit kimpeät, satula oikealla etäisyydellä jalkaterästä ja kädet yltyvät ohjaimille. Kaikki siis hyvin nyt. Vaan jospa täytyy satulan asentoa muuttaa? Se vaatisi työkalua, jota minulla ei ole. Ilmeisesti jokaisella itseään kunnioittavalla taloudella on työkalupakki, josta löytyy kalu joka tarpeeseen. Noh, ehkä nyt ei kuitenkaan jokaiseen, mutta pientä säätöä varmaan pystyy tekemään jokapojan kalupakeilla [kaikki mielleyhtymät ovat tahattomia, eikä minulla ole niiden kanssa mitään tekemistä]. Vaan ei ole minulla tytöllä moista pakkia, ei edes yhden yhtykäistä kuusiokoloruuvaria. Ollapa omistuksessani kunnon välineistö, sellainen josta löytyisi kuusiokolo- ja tavallinen ruuvari, puukko, meisseli, saha, viila, tonget ja sakset. Aluksi. Enkä panisi pahakseni, vaikka siinä olisi myös muistia, sillekin olisi käyttöä.
Minua opastettiin kaupassa, että pyörän kumit voi helpoiten täyttää huoltsikalla, kun siinä on auton venttiilit. Siis niinkuin mitä? Ja miten? En ole koskaan ikinä milloinkaan käyttänyt huoltsikan ilmajuttuja. Miten siellä toimitaan? Maksaako ilma jotain? Mistä tietää, että miten ja kuinka ja mitä kaikkea. Ääh, oiskohan linkkareita myös pumpullisina.
Työmatkani on kotoa kustannuspaikalle 7,9 km ja toisinpäin 8,4 km, sanoo 020202.fi:n reittipalvelu, hauska ja hyödyllinen reitin piirtäjä. Ihmettelin, miksi sama matka toisin päin onkin eri, mutta selitys piili rampeissa. Joissakin paikoissa katujen yksisuuntaisuus tekee matkan toisinpäin pidemmäksi. Syy ei siis sittenkään ole karttapalvelun virheessä tai siinä, että jonnekin päin menee mieluummin kuin tulee sieltä pois.
Aargh! Sinä, joka pössyttelet röökiä jossain parvekkeeni alapuolisten ulokkeiden siimeksissä, osta räikkä, jolla ilmoitat savustuksen alkavan, niin osataan sitten me muutkin sulkea lävet. Itsehän niin jo teetkin.
Hyvälle sen sijaan tuoksuu roskien poltto pihoilla: kesälle, lapsuudelle, nostalgialle. Lenkillä bongasin yhdet pihasavut ja kolme pihaa, joissa haravoitiin. Nuo onnettomat rapsottajat muistuttivat kevään toisesta pöyristyttävästä lieveilmiöstä, taloyhtiön talkoista. Se on se tilaisuus keväisin, jossa mummut kulkee pitkin pihaa neuvomassa nokkavasti nuorempia, jotta ruusut katkotaan tästä ja hanhikit leikataan noin ja nuo on narsisseja ja haravoi tuosta. Se on se tilaisuus, jossa muuten toisiaan tervehtimättömät ihmiset heittäytyvät tuttavallisiksi, jossa seulotaan ahkerikot löysäilijöistä, joille voi sitten lopun vuotta huomautella, kuinka nuoret on nykyään niin laiskoja eikä ne mitään osaakaan. Meidän taloyhtiö ei tarjoa edes bisseä ja hiillosmakkaraa, pelkällä jaffalla kukaan mitään tee. Täytyykin muistaa tarkkailla ilmoitustaulua, jotta osaa pysytellä sinä päivänä sisällä/ulkona, ettei tarvi keksiä nokkavaa vastausta korvat luimussa ohikulkiessaan, kun puuhamummu huikkaa kimeällä äänellä, että kyllä täällä neidillekin haravaa riittää. Usko mummu huviksesi, että sen minä tiedän kyllä.
Kaunis pieni lintu levittää aivan väärää tietoa, ettei Dominoa muka pidä syödä palaset erottamalla. Höh, niinhän se juuri pitää syödä: vääntö, irrotus ja vain täytteellinen puoli [paljas puoli annetaan koiralle]. Ja nimenomaan murea ja suklaisen makuinen Domino eikä mikään kova, vain mustalle maistuva Oreo.
Nyt on löytynyt toimiva laihdutuskikka: tarvitaan avustaja, tahaton tai vapaaehtoinen, mutta niin uskottava, että kuuritettava uskoo häntä oikeesti. Avustaja voi olla mies tai nainen, kunhan on kohteen hyvä ystävä, se lisää tehoa. Sukulainenkin käy, äiti toimii oikein hyvin. Kas näin se käy: avustaja katsoo kuuritettavan vyötäröä muutaman sekunnin liian pitkään, tökkäsee sormella leikillisesti massua ja sanoo, että "massu". Voi käyttää myös pidempää ilmaisua "sullahan on pömppömassu" tai "oot tainnu lihoa viime aikoina, heh". Asian voi typistää vain tökkäämällä sormella massuun, jos kuuritettava on fiksu, hän ymmärtää kyllä vihjeen.
Käsittelyn jälkeen kuuritettava lähtee raivokkaalle juoksulenkille ihan itsestään, heittää suklaat pois, ei syö kuin kevytjugurttia, porkkanaa ja vettä. Jos oikein hyvin käy, saa hän vielä ikkunanpesukohtauksen.
Lueskelin eilen uusia blogeja, mutta niistä mitään sanominen jäi, kun "tuli otettua", "tuli lähdettyä", "tuli tehtyä" ja "tuli katsottua" olivat kiihottaneet mieleni tilaan, jossa tuli otettua pulttia.
Työmatkalla minua on jo parina vuonna hämmentänyt rouva, joka korkokengät jalassa, poplari päällä ja kypärä takaraivolla sievästi väärinpäin polkee arvokkaasti vaihteettomalla pyörällään ylämäet ohittaen helposti 21-vaihteiset, minut muiden muassa. Nyt ei enää ohita, koska uusi menopelini suihkautuu ihan itsestään. Ennen ykkösellä vaivalloisesti taittunut pitkä nousu liityy nyt kevyesti nelosella.
Vaan millä tässä kesätimmiin pääsee, kun kulku on noin juoheeta. Täytyykin tästä lenkille.
Kun kotikaupungissaan vaihteeksi asentaa silmänsä turistiasentoon, näkee tutut paikat uudessa valossa ja mikä parasta, myös löytää ihan uusia paikkoja. Vanhasta tottumuksesta poiketen meneekin rohkeasti sinne, missä ei ole koskaan ollut ja kas, sieltähän löytyy jotain uutta ja jotain ihan muuta kuin osasi kuvitella. Ihmisetkin ovat yllättävän mukavia, ystävällisiä ja rentoja. Mitäs tämä nyt tarkoittaa, että hämäläinen peruskaupunki on muuttunut rennommaksi, baareissa henkilökunnan tehtävä onkin yllättäen saada asiakas viihtymään ja tulemaan uudelleen. Onko mihinkään enää luottamista, kun vieraat ihmiset puhuvat toisilleen, ovat kohteliaita ja nauravat. Vaikka edelleen minua kyllä jaksaa ärsyttää nuo keskustorin huumebussivalot.
Miten muuten on mahdollista, että kun nukkuu paljon, saunoo, syö, nukkuu taas, notkuu terasseilla, baareissa ja tapaa paljon iloisia ja rentoja ihminiä, laulaa karaokea, näkee uskomattoman hienon ilmamikrofoniesityksen, syö uudelleen paljon ja hyvin, niin siis miten voi olla mahdollista, että arki on raskas aloittaa. Ja väsyttää. Ja taas on joku käynyt pöllimässä mun sukatkin. Missähän ne kaikki kadonneet vaatekappaleet muuten on. Kuka käy yön aikana piilottelemaasa kamoja, kääntelemässä kelloja, muuttelemassa talojen paikkoja, kääntämässä tuulet vastaan, alamäet ylämäiksi, poistamssa tunteja vapaa-ajasta ja lisäämässä sen työaikaan. Tunnustakoon heti. Ja palauttakoon.
Olen kauan etsinyt sitä oikeaa, lukenut lehtien ja netin ilmoituksia, kiertänyt paikoissa, missä niitä on esillä: sitä omaa, iki-ihanaa kultaani, sitä herkkupeppua, joka iskisi minulle silmää ja kutsuisi minut kokeilemaan, miten meidän pebat sopii yhteen. Joka haluaisi kokeilla, miten käsi istuu käteen, miten jalka tavoittaa hänen jalustansa. Olen rohkeasti lähestynyt sotilaallisia rivistöjä, hivellyt niiden hoikkia kauloja, hyväillyt kylkiä ja kokeillut, miten helposti saan napsaistua hänet vaihteelta toiselle. Istunut syliin ja hakenut sitä oikeaa, sitä, joka heti tuntuu omalta. Helppoa se ei ole ollut, sillä jotkut houkuttelivat väärillä lupauksilla, tyylikkäillä olemuksillaan ja jyhkeillä rungoillaan, mutta osoittautuivat käytökseltään jäykiksi ja raskaiksi. Eivät taittuneet tarpeisiini riittävän nöyrästi.
Nyt olen lopulta löytänyt oman Kultamupsakkeeni, kumppanin, jonka uskon kantavan minua jyhkeällä rungollaan useita vuosia. Kun hoidan häntä hellästi ja pidän poissa vaaran paikoista, niin luulen, että hän taivaltaa uskollisesti kanssani tuhansia kilometrejä, useita vuosia, jaksaa kohdata ylä- ja alamäet, joustaa allani eikä petä. Hänellä on säädettävä joustinjäykkyys, nousukahvat ja pikasäädettävä tanko, hän on hyvin varustettu ja kauniin tyylikäs.
Tässä hän on, uusi Armasihanaiseni.
Sex Role Inventory -testi kertoo, että olen ensisijaisesti feminiininen [Feminiinisyys 60 / Neutraalius 51 / Maskuliinisuus 33]. Niettä tulipa tämäkin nyt selväksi.
Hukka-aikalaskuri kertoo, että työnantajan kulut syömiseen käyttämästäni ajasta ovat 4 euroa ja bruttopalkkaa saan 3 euroa vuodessa siitä, että syön.
[Laura minut johdatti tähän hukka-ajan käyttöön kahvitauolla, mitä lie maksoi talolle tämäkin.]
Aika kultaa muistot: työmatkani pitkä pyörätien alamäki onkin molempiin suuntiin yllättäen pääsääntöisesti ylämäkeä. Ajatella, että talven aikana mennään muuttelemaan tuolla tavalla tiet. Töihin aamulla polkaisen puolessa tunnissa ja kotiin kolmessa vartissa, joten päivän aikana ehditään taas kääntelemään osa tiestä yläviistoon. Puhumattakaan tuulesta, joka on aamuin illoin vastainen, ikinä en ole myötätuuleen onnistunut polkemaan. Ja entäs sitten sade: se alkaa aina kotimatkan puolivälissää, vaikka miten yrittäisin hämätä eri reittejä ja aikoja käyttäen, sade tietää.
Kypärän tarpeellisuuden muistin taas eilen ja tänä aamuna: kun köytän mankelini kiinni telineeseen, lyön joka kerta pääni sarviin. Kops. Aina.
Työtoverit ja ystävät, varoituksen sana: saatan sosiaalistua kesäksi, koska yksinäiset työmatkat kasvattavat seurustelutarvettani, jota eivät pysty lieventämään edes kesällä matkan varrelle tuotavat lempeäkatseiset lehmät tai korvaradion ärsyttävät juontajat [mitä varten niitäkin täytyy aamuisin rahdata radioon useampia yhtäaikaa].
Vaan vielä on kevät. Oja tulvii pyörätielle, aamuinen jääriite on kaunista ja illan sade toi ensimmäisen asfaltin tuoksun. Aaah! Kevät!
Terassit ovat oikeastaan aika kummallinen ilmiö kotosuomessa, jotenkin niinkuin päälleliimattu. Jengi, joka kuukausia on hakeutunut varjoihin, verhojen taakse ja häpeillen hämärään piiloutunut, kantaa tuoppinsa aurinkoon kadulta narulla tai kyllästetyillä aidoilla erotettuun karsinaan, jonne on tungettu rumia puutarhakaluja ja asettaa itsensä pirtinpöytien ääreen koura tiukasti muovituopin ympärillä katselemaan ohikulkevaa kansaa. Ne samat, jotka eivät haluneet koko pitkän talven aikana tietää mitään ohikiitävästä maailmasta.
Terasseille eksyy myös se sakki, joka ei koko pitkän talven aikana astunut juottolan hämäriin, vaan paheksui ja loi alentuvia katseita pimeiden ovien aukkoihin. Vaan nyt ovat hekin tunkemassa itsensä näyttöpaikoille muovituoleihin ihan narun viereen. Ja käsi tarraten tuoppiin asiantuntevin elein aurinkolasien takaa asettuvat he kesään. Suotakoon se ilo heille, ovathan he mitä ilmeisimmin hankkineet ammattimaisen otteensa ulkomaisilta katukahviloilta. Kesän mittaan hioutuvat hekin ja kaikki näyttävät viimeistään kesälomalla luontevilta. Kyllä eturivin paikoille pitäisi kohtuuden nimissä olla etuotto-oikeus niillä, jotka itseään tai yleensä mitään säästämättä ovat koko pitkän kylmän talven jaksaneet savuisissa hämärisssä itsensä uhraten juottolaa tukea.
Kanada-malja korvattiin 12 vuotta sitten jäljennöksellä, kun se alkoi olla liian arvokas poikien juhlakalu eikä tykännyt hyvää Aurajoessa uimisesta eikä nakkiastianakaan ollut sen sopivaa olla. Jäljennöskin alkaa olla jo niin arvokas, että tarvitsee jäljennöksen. Jääkiekkomuseon amanuenssi ehdottaa ratakiskon pätkää. Se olisi riittävän raskas ja kestävä. Vaan miten siitä voi juoda?
Ihme päivä. Tuntuu maanantailta, vaan ei ole ja kuitenkin tavallaan on. Siis täytyy olla maastai. Huomenna on varmaan tiiskiviikko ja sitten kerstai ja ja torjantaina kai on viimeinen työpäivä tällä viikolla.
Olkoon menneeksi, vaikka luulin välttäväni [Kasan syytä].
Ota lähin kirja, käännä sivulle 18, etsi rivi neljä. Kirjoita ylös, mitä siinä lukee:
meistään nyt tarkemmin oman tiedontarpeensa luonnetta ja sen mukaan päätettävä, millä
Ojenna vasen käsivarsi mahdollisimman pitkälle. Mitä kosketat ensimmäisenä?
Tietokoneen näyttöä, jos käteni olisi 10 senttiä pidempi.
Mitä viimeksi katsoit TV:stä?
Olin katselevinani jotain, en muista mitä, mutta nukuin.
Arvaa katsomatta paljonko kello on:
Nälästä päätellen ruokatunti, eli jotain päälle puolenpäivän.
Katso nyt kelloa, paljonko se oikeasti on?
13.40, oho.
Mitä kuulet tietokonetta lukuunottamatta?
Askelten kopinaa, puheen sorinaa, huminaa.
Milloin viimeksi kävit ulkona? Mitä teit?
Aamulla värjöttelin pysäkille ja töihin.
Mitä katsoit ennen kuin tulit tälle sivulle?
Sähköpostia, pamausta ja kaihoten tyhjää kahvinkeitintä.
Mitä sinulla on ylläsi?
Tämän takia en voinut tätä eilen tehdä ;). Nyt olen säädyllisemmin pukeutunut mustiin nahkahousuihin ja mustavalkoraitaiseen puseroon.
Näitkö viime yönä unta?
Varmaan, mutta ei ilmeisesti mitään härkähdyttävää.
Milloin viimeksi nauroit?
Kyllä se taisi olla sunnuntaina, eilen hymyilin koko päivän, tänään en.
Oletko nähnyt mitään omituista viime aikoina?
En mitään, mikä olisi ylittänyt omituisuuskynnykseni, joka on aika korkea.
Minkä elokuvan viimeksi katsoit?
En muista, sillä nukuin.
Jos sinusta tulisi yön yli monimiljonääri, mitä ostaisit ensimmäisenä?
Keskusta-asunnon, jossa sauna, iso parveke ja järvinäköala.
Jos voisit muuttaa jonkin asian maailmassa välittämättä syyllisyydentunteista ja politiikasta, mitä tekisit?
Kyllä minä hävittäisin pahan ja epäoikeudenmukaisuuden maailmasta, mikä ilmeisesti tarkoittaisi aika ison ihmismäärän eliminoimista.
Pidätkö tanssimisesta?
Jo vain, paitsi kansantanssimisesta.
Jos ensimmäinen lapsesi on tyttö, mikä hänen nimekseen tulee?
Tämä on helppo: Ainokaisa.
Kuvittele että ensimmäinen lapsesi on poika. Mikä hänen nimensä on?
Ville on hyvä nimi.
Voisitko koskaan harkita ulkomailla asumista.
Minähän voin harkita ihan mitä vaan, ja harkitsenkin.
Mitä on huoneesi seinillä?
Ylimäyryn jäljennöksiä, ilmoitustaulu, kello, tunnustusmaininta (kröhöm).
Paljastukoon nyt sekin, että pesen ikkunat vain kerran vuodessa, joskus ovat olleet parikin vuotta pesemättöminä. Mitä niitä syksyllä pesemään, pimeä tulee, eikä kukaan huomaa, onko pesty vai ei. Mutta kevätaurinko ja syvälle naiseen isketty syyllisyys pesemättömistä laseista ovat niin painava yhdistelmä, että sen kantaminen on raskaampaa kuin peseminen. Voi miten raastaakaan naisellista omaatuntoa, kun näkee ahkeria naisia roikkumassa ikkunoissa soheltamassa lastojen ja riepujen kanssa. Niitä kun on tarpeeksi katsonut, ylittyy omakin kipukynnys ja pakko on antaa periksi. Ennemmin tai myöhemmin. Yleensä myöhemmin.
Ikkunani kaipaavat juuri nyt kipeästi vettä ja Fairya. Muttamutta, puuttuu se tärkein: mistä tehdä kiukku, jolla ryhtymisen kynnys ylitetään. Helpoiten toimeen tarttuisi, jos olisi onnistunut hankkimaan erityisen suuren raivon ja turhautumisen vaikka ihmissuhderintamalla; kyllä silloin peseytyisi ikkunat. Jos mistään ei kuitenkaan onnistu kasvattamaan paiseita, niin vaikeata on. Viime keväänä pesin kiukkupäissäni kaikki ikkunat yhtenä raivokkaana pyörremyrskynä ja juoksin sen päälle vielä 4 tuntia järveä ympäri.
Minun mielialani näkee ikkunoiden kirkkaudesta: tällä hetkellä ei näytä hyvältä. Siis ne ikkunat.
Maanantaipyhä teettää kaikenlaista, kuten nettitestejä. Olen laventelin sininen. Kylläkyllä, kuulostaa ihan minulta, vaikka näyttää poikavauvalta [via Marjut].
Hain koneelleni myös sen paljon puhutun Firefoxin ja olin hetken ihan tyytyväinen, kunnes juuri äsken piti vaihtaa IE:lle takaisin, kun Tuliketussa ei näkynytkään noita elintärkeitä Movablen pikkunappuloita, joilla boldataan, italoidaan, alleviivataan ja urloidaan. Tiedän joo, ne voi myös hakastaa ihan itsekseen, mutta laiskana olen niitä oppinut käyttämään, joten jos joku voisi neidille ystävällisesti selittää, jotta mistä ne saa tähän. Heti sen jälkeen Tulikettu saa päivittäin silitystä myötäkarvaan. Tosin sen pitäisi oppia hiukan ripeämmin hölkkäämään, mutta ehkä se on vain uuden kankea, annan sille mahdollisuuden.
Nämä tällaiset pyhärykelmien aamut, jolloin ei tule lehteä ovat onnettomia. Noin kauniisti sanottuna. Minä haluan lehden aamulla. Nyt on pakko lukea samat uutiset moneen kertaan. Aamukahvipöydässä ei ole mukava selata nettiä, telkkari ja radio pitävät ääntä, haluan hiljaisen hetkeni aamulla, haluan lehden rapinan, haluan kiukutella hiljaa mielessäni, että lehti on niin iso. Haluan täydellisen, hiljaisen, rauhallisen, viipyilevän pyhäaamun. Haluan annostella itse uutiseni. Haluan tietää, mitä eilen on tapahtunut.
Tokitoki, ymmärrän, että lehden tekijöiden on myös saatava lomansa, mutta maailmassa on paljon ihmisiä, jotka ei voi saada lomia pyhisin.
Mutta kun *minä* haluaisin. Eikös se yleensä riitä perusteluksi.
Viikon bloggaustauko tuntuu: ensin ei keksi mitään sanomista ja sitten, kun keksisi, ei osaa sanoa ja sitten, kun osaisi, se tuntuu niin älyttömän mitättömältä ja turhalta. Sitten sitä kirjoittamisen kapeikkoa yrittää leventää ahmimalla viikon blogikirjoitukset ja kohta taas kokee monenlaista sanomisen tarvetta, kunnes huomaa, että seuraavassa blogissa sekin on sanottu.
Että tämmöstä teettää tauko. Onko se sitten hyvä eli paha. Tiedähäntä.
Äidiltä oli tullut loman aikana kortti, jossa pyyteli käymään, hiukan syyttävään sävyyn. Tai ainakin koin sen niin. Jos on parina pääsiäisenä käynyt kotikotona, niin äitini tekee siitä jo tradition. Joulun kanssa sama juttu. Koskahan ihminen on riittävän vanha, ettei äidin essunnauhat tunnu kiristyvän aina juhlapyhinä ja lomilla. Muuten menisinkin, mutta kun en halua olla oletus. Lomallekin lähdin kertomatta mitään, ja nyt en voi puolustautua menemättömyyttäni lomamatkalla.
Niin, siis missä iässä ihminen onkaan riittävän vanha tekemään omat suunnitelmansa ja päätöksensä ihan itse tuntemattta huonoa omaatuntoa. Siis että olisi valmis, eikä silmullaan tässä maailmassa.
No niin, täällä taas. Ja mitäs täällä onkaan tapahtunut, eipä ihmeitä, näemmä. Virtuaalimaailma on turvallisesti edelleen täällä. IRL oli iso ja äänekäs, ja sitä täytyi taivaltaa kymmeniä kilometrejä päivässä, jalat kipeinä, joskus pääkin, mutta kiva se oli, ei käy kieltäminen. Sinne täytyy puikahtaa vastakin, ehdottomasti. Siellä oli niin paljon kaunista, isoa elämää ja huimasti puhetta ja naurua. Kaikkea ei voi vielä edes hahmottaa, mutta jahka kokoan itseni ja puran laukkuni, saatan tästä selvitä sekä arkeen että töihin. Ai niin, eihän huomenna tarvitse vielä töihin.
Huomenna voisi kaivaa polkupyörän varastosta, pumpata ilmaa renkaisiin ja polkaista sitten tiistaina sillä töihin. Ottaen ensin tietenkin huomioon, että löydän pumpun, ja että pyörä on siellä kellarissa, ja kokonaisena ja että viitsin ja ai niin tosiaan, kypärääkin pitäisi käyttää. Aamut on vielä kylmiä, joten vaatteita pitää olla mennessä reilusti, useampia kerroksia, jotta voi sitten riisua tarpeen mukaan. Kypärän alle on aamulla laitettava liina, muuten jäätyy aivo. Tosin silloin on vaikea saada enää mahtumaan kypärää. Reppukin on etsittävä, ja sinne sadevaatteet. Kesällä sitten tietenkin myös sortsit, mutta se nyt ei ole vielä tämän ajan murhe. Ja se tukka, kylpärä latistaa, ja hiuksisto on föönattava joka aamu työpaikalla. Huoh!
Arki on taas hiukan hakusessa.
Ei helvata, tämmöset kelit ja siellä istutaan kotona koneen ääressä. Sitähän minäkin, että elämä olisi hankittava. Toisaalta, mikä minä olen siihen mitään sanomaan, sillä olen pystynyt ansiokkaasti, vaikkakin joskus rimaa hipoen vastustamaan kaikenlaista elämään viittaavaa ilonpitoa. Vaan rupesivat työpaikalla vihjailemaaan, että olisi syytä lähteä, ennenkuin kehotetaan.
Joten Omenapussi taitaa nyt laittaa talviomenat säilöön, kaivaa kesäsemmät kledjut koipussista, piiloutua aurinkolasien taakse ja mennä Telakalle. Tai siis sinne terassille katselemaan sitä kuuluisaa IRL:ä.
Onkohan siellä netti?
>Pienihän tämäkin asia on potutuksen aiheena, mutta mikäpä ei olisi: miehenkö vai naisen vaaleanpunaisista unelmista on syntynyt ajatus, että aikuisen naisen tarvikkeet pitää olla hempeän pastellin värisiä. Niinkuin nyt tämäkin naisten höylä, jota myydään vain öklön värisinä. Samaa hapatusta jatketaan aikuisille naisille kuin jo vauvan vaatteiden värivalinnoissa. Eikö naista koskaan päästetä aikuistumaan?
Ja muka varsi muotoiltu naisen käteen sopivaksi. Millä logiikalla naisen käteen istuu moinen muhkurainen varsi.
Tai no, älkää ajatelko.
Minä ainakin ostaisin mieluummin mustaa, harmaata ja kromia, joten onko ostettava miesten mallistosta tämäkin väline. Miehille markkinoidaan samanlaista höylää tekniikan ihmevälineenä ja mainosta tehostetaan sanoilla turbo ja champion. Naisten mallisto keskittyy olemaan hempeä ja käyttää sanoja Venus, sensitive, personal touch ja passion. Päästäisivät jo meidät aikuiset ihmiset näistä iänkaikkisista roolimalleista.
Mutta käypänen peli. Miten se nyt menikään: "Gillette - the best a man can get!".
Kasvattaisiko pitkän tukan? Nykyinen sporttimalli on kyllä kätevä, mutta puolimetrinen fleda olisi aika kähee. Joskus jossain identiteettikriisien välissä minullakin oli hiukset pidemmät, mutta eihän sen kanssa voinut nukkua. Levoton mäyräkoira siirtyiksi aina pääni yläpuolitse ja tassutteli tukan päältä minut hereille kahdeksan kertaa yössä. Miten pitkän tukan kanssa voi nukkua? Ainakaan koiran ja pitkän tukan yhdistelmä ei toimi.
Silliä ja kuravettä päälle. Taidan jättää ostamatta Lauran tukan, pitkätukkaista kun on kuulemma helpompi jymäyttää.
Eilen taas harmitti, etten syksyllä muistanut/viitsinyt hyvistä aikomuksista huolimatta viedä pyörää huoltoon ja nyt pyöräkorjaamot ovat taas niin täynnä, ettei mankelia saa neljään viikkoon alle. Eikä sillä toisaalta tarkenisi vielä ajaakaan, sillä aamun -6,5 astetta jäätäisi ainoan pääomani. Toisaalta pitäisi ostaa uusi polkupyörä, mutta siinä on omat hankaluutensa. Mankelithan on pakattu laatikoihin, eli sitä ei voi ajaa pois kaupasta, mutta ei sitä laatikkoa saa pyörän ritsillekään kiinnitettyä. Täytyisi siis joko lahjoa joku autoileva ja käsistään taitava ystävä hakemaan ja kokoamaan peli. Tai sitten lahjoa kauppa kokoamaan se ajokuntoon, jotta voi polkaista sen kotiin. Mutta sinä päivänä täytyisi ottaa pyöräily huomioon pukeutumisessa. Vaikeata aikaa tämä kevät.
Kevään tulon huomaa paitsi kaikkialla lentävästä hiekoituspölystä, punaisista ja kutiavista silmistä ja Hulluista päivistä, myös siitä, että kaapeista on etsitty ne vaaleammat farkut. Kirkkaan vaalean sinisinä ne loistavat katukuvassa viestittäen, että talven aikana on hankittu muutama lisäkilö. Hullujen päivien keltainen oli kuitenkin eilen selkeästi suosituin kevätväri. Itsekin yritin tunkeutua joukkoon, mutta hermo meni jo alakerrassa. Olisin ostanut laukun, jos niitä enää olisi ollut, mutta eihän siellä koskaan työssäkäyville mitään jää. Miksei niitä voi hankkia niin paljon, että kaikille halukkaille riittäisi? Miten ihmiset jaksaakin ja viitsiikin laahuta etanavaihteella siinä tungoksessa? Ja miksi pitää lisäksi seisoskella muutenkin tukkoisilla kulkuväylillä hoomoilasina seurustelamassa? Ja miksi aina minun päälleni kävellään? Huvittava näky muuten, kun Burberry-rouvat tunkee "edullisen" tavaran perässä, juuri ne samat, joilla on varaa ostaa ja jotka ostavatkin, mitä vaan ja mistä vaan.
Okei samikki, minua on helppo jymäyttää, lisään sen piskerin ihan pienenä tähän varmuuden vuoksi, noin. Tämä on lapsena otettu kuva piskistä.
