Puolalaisen pikkukaupungin Utskan kaupunginvaltuusto päätti, että kaupungin tunnuskuvan, merenneidon, rinnat pitää suurentaa ja lanteita leventää [via dna Internet]. Onhan näitä pienirintaisia patsaita Suomessakin. Mansessakin Hämeensillan liikennettä tarkkaileva Suomen neito voisi tarjota vappuna tukevamman kiipeilytelineen, jos rinnat olisivat terhakammat ja lanteet leveämmät.
Sillan vastakkaisella puolella seisova Kauppias ei muuten vieläkään ole pudottanut kärpännahkaansa: kuulemma pudottaa sen ensimmäisen altakävelevän neitsyen niskaan.

Kirjoitti: mea 10:53 | Jälkipuheet (10)

!AT:n testin toisen kohdan ikuisuuskysymys herätti taas kerran aiheen kuin keväisen koirankakkakeskustelun. WC:n valtaistuin kirvoittaa parisuhteissa vuodesta toiseen intohimoja. Vessassa käydään taistelua paitsi pöntön siivoamisesta ja purtiloiden paikasta, myös aina ja ikuisesti pöntön rinkulan asennosta. Ja tottahan se on, että naisen logiikalla sekä rinkulan että kannen pitäisi olla alhaalla, koska muutenhan niitä ei olisi olemassakaan. Siis jos sellainen on pönttöön hankittu, tuskin sitä on siihen asennetteu ylös olemaan. Ja se on sitäpaitsi sillä tavalla nätimpi. Tasa-arvon nimissä sen ei tietenkään ole syytä olla alhaalla, mutta toisaalta yhtä epätasa-arvoista on, että se on ylhäällä. Olisikohan parisuhde pelastettu, jos nainen poistuessaan nostaisi rinkulan ylös ja vastaavasti mies laskisi rinkulan alas. Näin toteutuisi tasa-arvo ja kaupan päällisinä toisen huomioiminen ja hyva tahto kirvoittaisivat elon auvoon ja halipuseihin.

Kiikkerän aasinsillan kautta sirryn työpaikalle: meillä töissä suodatetaan roskaposti nykyään suoraan viemäriin. Oma postilaatikko tuntuu nykyisin niin autiolta ja tyhjältä, kun sinne ei enää tule totuttua määrää mainoksia ja roskaa. Nykyinen autius saa olon tuntumaan lähes hyljätyltä. Ennen oli niin helppoa aloittaa työpäivä ruksimalla arkiyön 65 mainosta roskikseen ja maanantai, jolloin työmotivaatio käynnistyy hitaammin, oli mukava aloittaa poistamalla ensitöikseen kaikki 158 sinisen pillerin mainosta. Siinä klikkaillessa aivo asettui työvireeseen ja onnistui samalla näyttämään ahkeralta duunarilta. Miten minä nyt käynnistän päiväni. Ai niin, bloggaamalla.

Kirjoitti: mea 06:56 | Jälkipuheet (9)

>Ääneni on jo kolmatta viikkoa kestäneen flunssan ja hinkuvan yskän jäljiltä niin käheä, että voisin perustaa haarakonttorin ja sinne puhelinaikuisviihdettä tarjoavan hönkäilynumeron, johon soitettuaan asiakas voisi kuunnella käheällä äänellä henkäilemiäni levottomuuksia, voisin tietenkin antaa myös parisuhdeneuvontaa (mikään ei ole niin paradoksaalista kuin sinkun parisuhdevinkit) mutta riittänee, jos vain huohotan puhelimeen. Mikä on helppoa, sillä kuntoni on laskenut niin pakkaselle, että pelkkä hiljainen siirtyminen paikasta toiseen saa minut hengästymään.

Miksi muuten nimenomaan käheä ääni on jotenkin erityisen seksikäs. Käheä ääni kertoo yleensä joko runsaasta ja pitkään jatkuneesta tupakoinnista tai ryyppäämisestä. Tai molemmista. Sekö on seksikästä? Niin tai paljosta juopuneena laulamisesta, mutta sekään nyt ei erityisen ja nimenomaisen seksikästä lie. Jotainhan tämänkin syvälle piintyneen myytin taustalla piilee. Joku atavistinen miehen vaisto, että käheä-ääninen nainen herättää vähemmän huomiota kuin korkealta ja kovaa kimittävä nainen eikä saalistava luolakautinen leijona siten löydä kotiluolaan ja popsi perhettä poskeensa. Vai mikä? Mitä seksikästä on matalassa ja käheässä äänessä? Minusta se kuulostaa keuhkotaudilta, mitä se aika usein onkin. Ja siinä ei ole mitään seksikästä.

Mitä luulette, voinko tämän mielleyhtymän kanssa nyt kähistä vakavalla naamalla konttorin puhelimeen: "Miten voin palvella?"

Kirjoitti: mea 07:07 | Jälkipuheet (0)

Jouduin juuri äsken viettämään jonkin aikaa jonottaen ja joutessani mietin erästä päivittymisen ajankohtaa lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Aikaloikka sivuutti kolmen ja neljän välin, joten mitä kello oli sillä välillä. Tapahtuihan silloinkin asioita, mutta mihin aikaan? Mitä kello oikeastaan on silloin, kun se ei ole mitään?

Ihmisellä on mielikuvitus siksi, ettei pitkästy jonottaessa.

Kirjoitti: mea 15:17 | Jälkipuheet (8)

Lauantaina kävi yllättäen niin, että piti saada postin kuljetettavaksi vanhanaikainen kirje. Kyseessä oli sen verran iso ja fyysinen lähetys, ettei sitä saanut tungettua sähköpostiin. Olisi jäänyt olkkarin seinään jumittamaan. Joten siis kuoreen (jonka löytyminen kotoani oli jo pieni ihme), ärrälle hakemaan postimerkki ja paikalliseen esikaupungin postilaatikkoon. Vaan mitä heikuraa, postilaatikko tyhjennetty perjantaina ja seuraavan kerran tyhjennetään maanantaina klo 17.00. Toinenkin tyhjennysaika on mainittu, mutta vain lähiseudulle matkaaville kirjoituksille ja kaukana Suomen reunalla oleva kaupunki ei ole niiden joukossa.

No, mikäs kiire minulla, joutilaalla, lauantai-iltapäivänä. Eikun bussilla pääpostiin, jonka oven vihdoin löysin (ulko-ovi oli erheyttävästi siirretty talon väärälle puolelelle) klo 15.00. Konttori oli mennyt kiinni tuntia aiemmin, mutta pettymystä lievensi se, että en sen tiennyt auki olleenkaan, halusinkin vain kirjeeni lähtemään siten, että se olisi maanantaina aamulla siellä toisen kaupungin postiluukussa. Postikonttorin seinässä on iso luukku ja siinä teksti, että tyhjennetään lauantaina 13.45 viimeisen kerran ja seuraava tyhjennys maanantaina. Konttori olisi auki kyllä, mutta minä olen silloin töissä, joten kirjeeni lähtisi laatikosta vasta klo 17.00 maanantai-iltana. Pudotan kirjeeni kuitenkin laatikkoon toivoen, ettei sitä olisi ehditty tyhjentää. Mutta kyllä kai se juuri sen ainoan kerran on ajoissa tyhjennetty, kun ei olisi tarvinnut. On tämä ihme eKaupunki: esikaupungista ei saa postiaan perjantai-illan ja maanantai-illan välillä lähtemään mihinkään. Ellei se e-etuliite sitten tarkoitakin etanaa.

Kirjoitti: mea 07:05 | Jälkipuheet (0)

Okei, tässä Hassusti heränneen ehdotuksesta Jannen kunniaksi mean sunnuntailista.

* pölyjen pyyhkimisiä näkyviltä paikoilta, hillitysti, valikoiden 5 kpl
* lattioiden pyyhkimisiä vielä hillitymmin 1 kpl
* kukkaruukkujen mullanvaihdon suunnittelua 1,5 kpl
* kukkaruukkujen mullanvaihdon toteuttamisia 0 kpl
* pieleen menneitä yrityksiä auttaa ystävää hädässä 1 kpl
* myöhästymisiä, jotka edesauttoivat pieleen menneen yrityksen pieleen menemistä 1 kpl
* herkkuhetken suunnittelua yksinäisen illan piristykseksi 3 kpl
* herkuttelua lihottavilla ja kermaisilla syntisen hyvillä ruuilla 0 kpl
* terveellistä ulkoilua 2 kpl
* parvekkeen siivouksen suunnittelua 2 kpl
* parvekkeen siivousta 0 kpl
* ulostuijottelua 85 kpl
* haaveilua 115 kpl
* hölmöjen listojen kirjoittamisia 1 kpl
* ryhdistäytymisiä 0 kpl
* uloslähtemisen suunnittelu kesken

Kirjoitti: mea 13:32 | Jälkipuheet (0)

Kotonani kituvat kukat osoittelevat syyttävillä kuivakärkisillä sormillaan minua, ovat tehneet sitä jo kauan. Olen sivuuttanut niiden nuutuneen olemuksen jo monta vuotta, antanut lisää ravinteita ja vettä viikottain, ainakin melkein. Heikoimmat ovat kuolleet, mutta vahvat yksilöt ovat sinnitelleet. Olen muistaakseni joskus vaihtanut multia, äiti niin opetti, mutta on jäänyt logiikan jalkoihin sekin puuhastelu: jos kerran annan niille ravinteita, niin eikö se riitä. Mitä ihmeellistä on uusisa mullissa. Sitäpaitsi viimeksi niin tehtyäni kuoli puolet, ja loput nurputti pitkän aikaa.

Sinnikkäimmät kasvini ovat saavuttaneet katon jo kauan sitten, miten minä sellaiselle muka mullat vaihdan. Yksi kiipeilee pitkin seiniä, en kai minä sitä voi sieltä pois kaapia. No en. Kaktukset ovat turhan isoja ja piikikkäitä, ei niitä uskalla lähestyä (oih, mikä metafora). Sitäpaitsi kaktuksen kai kuuluukin kasvaa huonossa maassa. Kuolleiden tilalle hankitut uudet taas ovat valmiiksi uusissa mullissaan. Eihän tässä siis hätää mitään, haen lisää elinvoimaa kaupasta, ehkä vajentuneet purkit täytän mullalla. Siis jos muistan ostaa.

No niin, tulipa taas tehtyä kevään ensimmäinen suururakka, kukat on hoidettu.

Kirjoitti: mea 12:20 | Jälkipuheet (9)

Olin eilen mukana gaalassa irc-kanavan kautta ja siellä oli tunnelma vähintääkin katossa tai missä se nyt onkin tuollaisessa paikassa, eetterissä. Ensikertalaisena pihauduin (hieno sana via E^K^^) täydellisesti ja tunsin oloni vielä kummallisemmaksi kuin IRL-partyissa: paljon tuttuja nimiä, joita ei osannut siinä sekasorrossa yhdistää kasvoihin.

Vaikka olen edelleenkin katkera hävittyäni Kysyn vaanille, lohduttaudun sillä, että älyttömästi muitakin ;) hyviä blogeja ja päiväkirjoja jäi palkitsematta, heidän puolestaan olen oikeasti masentunut. Oikeastaan minun kannattikin hävitä, sillä sain yllättäviä lohtukehuja paljon, niiden voimin jaksaa taas. Kiitos teille!

Kirjoitti: mea 08:21 | Jälkipuheet (0)

Rannan näkymille kiitos, tuntuu mukavalta, että joku pitää omenapussia noinkin kauniina. Uskomatonta.

Kiitos kaikille muillekin menopaussia ehdottaneille. Ehdolle pääsy oli suuri kunnia ja ilo.

Onnea voittajille, hyville on helppo hävitä, tai ei se oikeastaan mitään helppoa ole, mutta näin varmaan kuuluu sanoa. Oikeastaan ottaa päähän keleellisesti, noin, kerrankin totuuden sanoja. Kaikkihan me se palkinto olisi ansaittu, mutta kaikille ei riittänyt lintuja (niitä voisi ensi vuonna sorvata enemmän).

Mutta oikeat polkkaajat jatkavat polkkaamista, vaikka jalkoihin sattuisi. Sattuu. Aiih! Nyt menen ja itken tyynyni märäksi. Nih!

Kirjoitti: mea 18:50 | Jälkipuheet (11)

Tämäniltaisesta Kuukkeli-gaalasta johtui mieleeni seurustelun jalo taito. Kateudesta mykkänä kuuntelen kutsuilla sitä luontevan notkeasti etenevää pientä puhetta, small talkia, jolla ihmiset täyttävät ilman ja ajan ja keskinäisen etäisyytensä. Minun ja muiden välillä on useimmiten vain kiusallista ilmaa ja hiljaisuutta. Miten jotkut kykenevätkin punomaan aiheesta kuin aiheesta hyväntuulista ketjupuppua ja osaavat yksinkertaisetkin asiat kääriä kultareunaisiin kielikukkasiin.

Small talk on kätevä tapa luotailla ihmisten mieliä ja mieltymyksiä ja mielenkiinnon kohteita. Toki mukavaa oppia tuntemaan lajitovereita, mutta jos ihmistä ei koskaan satunnaisen törmäyskurssin jälkeen näe, niin laiskana ja seurusteluvammaisena käytän senkin ajan vain katsellen ja tapahtumia sivusta seuraten. Haluaisin toki itsekin olla ihminen, joka selviytyy tilanteesta kuin toisestakin sen kummemmin rypistelemättä. Sen kun vain avaisi suunsa ja antaisi tarinan tulla. Pakollisissa työ- tai sukulaiskokoontumisissa ei aina voi omavaltaisesti välttää niitänäitäjuubajaaba-tilanteita, joten olen oppinut selviytymään niistä kysäisemällä puhutettavalta jotain hänen harrastuksistaan, työstään, autostaan tai tietokoneestaan. Loppu on helppoa, sen kun nyökyttelen, hymyilen ja ynähtelen.

Jo saisi jättää tämä huono olo polon; koko viikko mennyt yskien ja hikoillen. Tauti pitää jännitystä yllä, että millä tolalla tänään. Tuntuu olevan eilen alkanut yökötysvaihe vielä vallalla. Jotain positiivista tässäkin, ei maistu ruoka, kilot karisee, ei mene rahaa. Mutta ottaahan tämä nyt jo päähän.

Kirjoitti: mea 08:35 | Jälkipuheet (4)

En jaksa uskoa, että minulla olisi jotenkin tavattoman poikkeuksellisen vaatelias makunystyrästö, mutta joskus siltä kyllä kieltämäti tuntuu, kun en löydä oikein millään niitä kaikista kaikkein herkuimpia ja mieleisimpiä tainnuttavan hyviä herkkuja, joista näkisin unta ja joita saadakseni pitkiäkin hakumatkoja tekisin. Joskus pitkällisten etsintöjen jälkeen olen onnistunut mieltymään joihinkin, mutta kuinka niiden kanssa sitten käy. Oikein arvattu, niiden tekeminen lopetetaan vähin äänin, kyselemättä, selittämättä, mitään tilalle tarjoamatta. En kai minä voi olla yksin mieltymyksieni kanssa.

Miksi ei enää saa ihanaa Mövenpickin Stracciatella-jäätelöä. Sitä, jossa oli kermaisen pehmeän täyteläistä jäätelöä ja paljon rouheista suklaata. Tai valkosuklaista Mövenpickiä isoine runsaine suklaanpaloineen. Tai Viennetta Biscuit Pralinea, jonka keksiosan syömisen nautintoa saattoi lykätä viimeiseksi ja nauttia siitä lopuksi hitaasti silmät puoliummessa. Aaah! Tai miksei enää saa lakritsatäytteistä suklaata, nautintoa, jossa yhdistyi kaksi täydellistä makua. En voi uskoa olevani ainoa, joka menee solmuille sekä suklaan etttä lakritsan edessä ja niiden yhdistelmä oli unelmien täyttymys, sellainen patukka on joskus ollut. Luulisi, että niitä myytäisiin pilvin pimein.

Kirjoitti: mea 08:21 | Jälkipuheet (16)

Kevät alkaa olla näemmä siinä pisteessä, että meille kohta kerrotaan useammassakin naistenlehdessä, miten päästä kesäksi rantakuntoon, miten se ja tuo julkkis pitää itsensä kuosissa. Takuuvarmoja myyntikikkoja tuntuu olevan myös se, että oikein tarkasti kannessa on hamsterin kokoisilla kirjaimilla kerrottu, vaikka että "23 helppoa kikkaa päästä bikinikuntoon kesäksi" tai "10 nopeata konstia päästä 5 kilosta" tai "25 parasta kevyttuotetta" tai "15 helppoa pikakevytruokaohjetta." Kattia kanssa, mikään ei ole helppoa, nopeaa, kevyttä, pikaista tai edes parasta.

Uskaltautuisikohan sitä jo sovityskoppiin? No ei kai; ensin pitäisi hankkia lievä rusketus, ettei häikäisty omasta olmiudestaan. On sentään lohdullista, että maailmassa on jotain pysyvää. Niin kuin ystävät ja selluliitti.

Eilinen douppauskeskustelu nosti mieleeni taas sen kirkuvan vääryyden, että miksi kampaamot palvelevat yleensä vain viiteen. Ei sellaiseen aikaan tunnollinen virkanainen ehdi edes kaupungille, miten siinä muka hankit värit ja leikkaukset kuontaloosi. Ainoa keino on saada aika lauantaille, jotka ovat niin varattuja, että aika pitää varata jo edellisen käynnin yhteydessä, ja kuka nyt kuukautta aikaisemmin voi tietää, sopiiko aika ja vielä enemmän riipii, että pitää elämänsä järjestää kampaajan aikataulun mukaan.

Kirjoitti: mea 08:42 | Jälkipuheet (2)

Naisen osa on sillä tavalla helppo, että kun tarvitsee piristystä elämään, sitä saa helposti menemällä shoppailemaan tai kampaajalle. Vaan on tehty vaikeaksi kampaajan löytäminen puhelinluettelosta: valtaisa määrä parturi-kampaamoita ja kampaamo-partureita ja hiussalonkeja ja -studioita ja hårologeja ja hiusterapeutteja ja tukkateekkejä ja klippoteekkeja ja salon niitä ja näitä. Mutta kun pitäisi löytää oman kaupunginosan joku kampaaja, kun ei tiedä ketään, niin ei ole helppoa. Miksei voi puhelinluettelossa olla, että senjasen kaupungiosan kampaamot, ole hyvä ja valitse.

Jos minä olisin kampaaja, niin laittaisin luetteloon nimeni niin monella eri tavalla, että varmaan joku osuu aina jonkun silmiin millä tahansa logiikalla etsittynä.

Kirjoitti: mea 16:33 | Jälkipuheet (13)

Perjantaina näin ensimmäiset sortsit ja teepaita -yhdistelmän lenkillä ulkona, illalla. Ajattelin, että kevät, totta tosiaan on tullut. Vaan palauttihan tuo viikonloppu uskon Suomen pettämättömän poukkoilevaan kevään tuloon, taas muistin sen totuuden, että pessimisti ei pety koskaan. Vaan jostain kumman syystä aina kauniin ilman tultua heittäydyn optimistiksi ja kuvittelen kauniita ilmoja pitelevän siitä etiäpäin mielin määrin.

Kunto alkaa olla kyllä pakkasen puolella, rappujen nouseminenkin pukkaa hien pintaan. Muina talvina sentään olen onnistunut motivoimaan itseni kuntosalille ja vähintäänkin muutaman kerran viikossa kuntopyörän selkään. Vaan tänä vuonna en. Kuntopyörään on kyllä kohtapian ryhdyttävä, sillä ihan pianhan taas pääsee pyörällä töihin ja jotta tosiaan pääsisin töihin asti uupumatta matkalle, olisi hiukan kasvatettava kuntoa ja harjannnutettava peba satulaan. Jaa niin, se pyöräkin pitäisi tarkistaa, mahtaako tuolla vielä tänä kesänä voida ajella, vai jokohan olisi uuden aika. Mutta jos kunnon takia pyöräilen, niin olisihan se vanha raskas mankeli tarkoitukseen sopivampi. Mutta toisaalta, uudella ja notkealla lähtisi mieluummin, joten tulisi ainakin lähdettyä.

Ai niin, ja se tukkajuttu: työmatkapyöräily on muuten mukavaa, mutta tukka menee läsään kypärän alla.

Kirjoitti: mea 06:40 | Jälkipuheet (0)

Vanha kansahan tämän on aina tiennyt, ja tiedekin sen jo myöntää: tänään Mansen lääkäripäivillä kerrotaan mm., että yhden punkkulasillisen sipaisu päivässä ei vielä riitä, täytyy ottaa toinenkin, se pitää ihmisen nuorekkaana. Sehän on kokonainen humppakuutiollinen viikossa. Etenkin australialainen punkku on tähän tarkoitukseen parasta. Punkun sisältämä resveratsoli estää ikääntymisen tuomia muutoksia ja siinä sivussa suojaa sydän- ja verisuonisairauksilta ja syövältä. Ei huonosti. Jossei olisi todisteita, voisi epäillä, että tutkija tutkiessaan on vain nähnyt kumppaninsa nuoremman näköisenä, tuohan nyt ei ole tavatonta, sillä ainakin sitä kuvittelee olevansa hauskempi punkuissaan, niin miksei tietty arvostelukykykin voisi silloin olla mitä sun sattuu. Vaan ei, kyllä nyt kerrankin on käynyt niin, että jokin on sekä haluttua että terveellistä.

Ranskalaisesta paradoksista puhutaan myös viinimessuiila. Kunpa viineistä oppisikin asiantuntevasti ja kultivoidusti pikkusormi pystyssä maiskutellen sanomaan, vaikka että tämän viinin mausteinen ja notkeasti etenevä runsasvartaloinen ja voimakas maku on varsin leveä paljastaen kypsän, täyteläisen ja viisaan pikkudionysoksen, joka hellii sieraimia ja hämmästyttää tuhatvuotisia vanhempiaan varhaiskypsillä taidoillaan omaten mainion takaa tuuppaavan tuhdin tanniinirakenteen, joka saa viinin jaloilleen, ponnahtamaan korkeuksiin ja syöksymään syvälle elävien nesteiden pärskeisiin.

Kukaan ei pysty oikeasti kuvittelemaan, miltä haiskahtaa, kun unohtaa viikonloppuna pohjaanpalaneen valkosipulivuuan likoon viideksi päiväksi.

Kirjoitti: mea 08:25 | Jälkipuheet (8)

Milläköhän logiikalla tavarataloissa tavarat luokitellaan osastoihin. Onhan tietty suurin osa ihan selkeästi sitä, mitä ovat, mutta joskus hämmästellen saa vaeltaa mielestään loogisella osastolla löytämättä etsimäänsä. Jos ei ole koskaan ennen tarvinnut kyseistä tavaraa, joutuu ensin miettimään, että minkä osaston tavara tämä voisi olla ja sen jälkeen vaeltamaan kyseistä nurkkaa laidasta laitaan. Jos rohkaistuu kysymään myyjältä, saattaa saada tiedon, useimmiten kuitenkaan ei. Siksi ei paljon huvita kysellä, jos myyjiä nyt yleensäkään onnistuu näkemään. Ja kun onnistuu, on juuri se myyjä jonkun muun osaston väkeä, eikä tiedä mitään.

Vaeltelin eilen suuren tavaratalon kemppariosastolla etsien Gillette-partakonetta ja sen kanssa käytettävää vaahtoa tai mitä se nyt sitten onkaan. No en siis tietenkään löytänyt. Kemppariosastolla myydään partavesiä, ajattelin, että ovat myös koneet siinä lähellä. Eivät olleet. Haravoin koko osaston läpi järjestelmällisesti. Ei löytynyt. Missä ne voi olla. Eivät takuulla pienkoneosastolla, ei taloustavaroissa. En minä keksi.

Mistähän löytäisi verhonnippeleitä. Verhonnippeliosastolta?

Kirjoitti: mea 07:00 | Jälkipuheet (5)

Rhia solokottaa Oulua ja Timo puhuu keskipohojammaata. Kadettaa tavattomasti, kun itse olen oman murteeni hävittänyt matkan varrelle. Em mie tiiä on ainoa, joka irtoaa vielä aika nopiast kotikotona. Ihmisten ilmoille ja yliopistoon tultuani piti oikein opetella pois omasta kielestä, kun ei sitä kehdannut puhua. Ja tulin sitten kielipuoleksi, jolla ei omaa murretta enää ole. Vaan nopeasti se jostain kumpuaa, ei tarvi kuin puhelimessa haastella kotväen kanssa, nii jo taas oon mie ja sanon, että mitäs sie.

Murteet on hyväntuulisia, niitä puhutaan aina hymyssäsuin ja laulaen. Siksi kai niillä ei juuri asiallisia asioita voi kertoa, kun ei siihen osaisi suhtautua vakavasti. Murteen kirjoittaminen se vasta vaikeata onkin, kun kirjoitettuna se ei oikein näytä siltä, miltä kuulostaa. "Ehäm miekäh ol koskah kuullukkah että joka sanah pannah hoo peräh ihlan tahlollah", sanoisi isäni.

Eilen vaikutuin kahdesta Tapparan miähestä nyssessä: toisen noustua jäädäkseen pois pysäkillä nosti hän pipaansa arvokkaasti ja sanoi: "Kiitos tästä päivästä." Kyä viksup päriää, kyä meinaa näi o. Sovvakta.

Kirjoitti: mea 23:32 | Jälkipuheet (11)

iCapture näyttää, miltä sivusi näyttäisi Safari-versiona Macilla. Koska on aina yhtä jännittävää nähdä, miltä oma olemus näyttää muiden silmillä, piti se tietenkin testata: menopaussi menetti hiukan naisellisuuttaan, mutta pysyi kuitenkin itselleen uskollisena [via Linko].

Uuden verstaan hankkiminen menopaussille ei ole ihan vielä ajankohtaista, mutta eipä aikaakaan, kun jo taas on. Pitäisi tietenkin hyvissä ajoin varautua tallentamalla valokuvansa rompulle, huoh. Tämähän ei varsinaisesti eroa vanhojen paperikuvien varastoimisesta kenkälaatikkoon: sinne niitä oli helppo heittää odottamaan sitä pitkäveteistä sadepäivää, jolloin järjestäisin ne aiheittain ja kronologisesti. Vieläkään ei ole tullut niin sateista päivää. Toisaalta olen aina elämäni suurimmissa käänteissä tyhjännyt laatikot roskiin ja samalla pyyhkinyt niiltä osin sen osan olemattomiin. Ja aloittanut uudelleen hyvin vähin laatikoin uusien täyttämisen, niin vähin, että ei tarvitse kovin sateista päivää, kun ne on kansioitu.

Taidankin tänään hankkia kenkälaatikon näitä uusimpia muistoja varten. Näitä en ole ajatellut heittää menemään.

Kirjoitti: mea 09:01 | Jälkipuheet (10)

Onkohan missään muualla päin maailmaa yhtä optimistista ja valoisaa kansaa kuin täällä Suomessa: me huokailemme yksissä tuumin kevään vallattomaksi tekevää vaikutusta, kun vielä on vankka lumi maassa, ja kylmää ja lunta riittää. Kerkeimmät jo näkevät silmissään naisten vähentävän vaatteita ja sillä selittävät villisti pyörivän ajatusmaailmansa. Millaisin röntgenkatsein ovatkaan miehet varustettuja: en vielä menisi heittelemään edes villapaitaa pois, saati palttoota. Että ei näillä leveysasteiilla verkkokalvojen kautta ärsykkeitä vielä ole saatu, kyllä miehillä nyt vaan on vilkas mielikuvitus.

Tähän aikaan vuodesta iskee jonkinasteinen kaipuu jonnekin, pois, kauas. No ainakin jonnekin. Kai se on se tieto, että hanget, jotka ovat rajoittaneet liikkumisen vain auratuille reiteille, ovat sulamassa pois, ja teoriassa on kohta mahdollista kävellä missä vaan. Mielikuvitus sulattaa lumia, luo ilmaan kevään tuoksun ja korva kuulee jo linnun laulun. Vaikka ikkunasta aukeaa nyt vain ankea harmaus, näkee sisäinen silmä jo kevään kuulauden ja aistii sen tuoksun. Näinhän se käy: kevättä nousee rintaan kun oikein ponnistelee.

Kyllä siellä linnut lauloivat ihan oikeastikin ja kaupoissa on jo mämmiä ja kohta tippaleipiäkin. Kyllähän tämä tästä.

Kirjoitti: mea 08:07 | Jälkipuheet (4)

Mikäköhän siinäkin pitää olla, että kun vieraita varten haluaisi esitellä keitto- ja leivontataitonsa helmet, niin mikäänhän ei tietenkään onnistu. Mutta menepäs leipomaan tai laitapa ihan vaan jäännöksistä jotain ruokaa ohimennen sen kummemmin panostamatta, niin jopa vain ovat hyviä ja onnistuneita.

Eilen lähti kaikki väärille raiteille heti aamusta: kolmen minuutin munat valuivat käsille (ja tasan varmasti keitin niitä sen kolme minuuttia), keitin uusia pari minuuttia enemmän ja ne olivat vastaavasti sitten läpikovia, paahtoleivät paloivat karrelle ja tuskin se kahvikaan hyvää oli, vieraat vain eivät viitsineet siitä mainita. Päivälliseksi uuniin lykätty possun file paloi mustaksi, mikä sinänsä toisaalta ei ollut niinkään huono juttu, sillä se palanut osa oli ainoa, joka maistui edes joltain. Seuraksi tekemistäni valkosipuliperunoista sanon vain, että on kyky se, joka pystyy ne pahemmin pilaamaan.

Pääsiäisolut on muuten hyvää, maistuu suklaalle. Sitäpaitsi, huijasin herra Murphya, sillä aikaa kun hän vahtasi, että ruokapuoli varmasti menee pieleen, oli muuten nnngh!

Kirjoitti: mea 15:46 | Jälkipuheet (5)

Nainenhan ei tunnetusti kuorsaa, nainen vain tuhisee hellyttävästi, tai huokailee eteerisesti. Eikö? Entäs jos yökylään tuleva mies onkin eri mieltä. Jos nainen siis onnistuu nukahtamaan siinä onnen huumassa, mitä tietenkään ei tapahdu, niin entäs jos hänen eteerinen tuhinanasa onkin jostain käsittämättömästä syystä miehekästä kuorsaamista. Tai jospa nainen puhuu unissaan. Ja kuorsaa.

Miksei Cosmossa anneta ohjeita, kuinka tällainen tilanne luovitaan tyylikkäästi. Ei siinä auta annetut päänsekoittamis- ja viettelyohjeet, jos ennen aamun tukkapystytilannetta on jo kuorsannut kuin merimies ja puhunut unissaan ties mitä. Eikä liene fiksua antaa miehelle korvatulpat yöksi? Ei kai. Ja pyrkimyksien kirkastumanahan on tietenkin se, että samassa sängyssä saisi yönsä viettää, joten älkää vaan kertoko, että pitää nukkua sohdalla. Apua!

Kirjoitti: mea 07:28 | Jälkipuheet (4)

NAINEN: Siitä niin paljon puhutaan, että voivatko nainen ja mies olla ystäviä.
MIES: Hmmmhnjiih....
NAINEN: Tottakai nainen ja mies voivat olla ystäviä.
MIES: Hmmmhnjiih....
NAINEN: Luin jostain, että olisi vaan hyvä, jos miehellä olisi useita naisystäviä, siis sillä tavalla ystäväystäviä, niinkuin kavereita, niinkuin naispuolisia poikakavereita. Että sillä tavalla mies oppisi tuntemaan naisen paremmin.
MIES: Hmmmhnjiih....
NAINEN: Miksikähän muuten sanotaan aina naisten ja miesten välisestä ystävyydestä, että *vain* ystäviä. Jos siis rakkaus muuttuu ystävyydeksi, niin sehän on siis arvonalennus.
MIES: Hmmmhnjiih....
NAINEN: Jos ystävyys taas kääntyy seksin puolelle, niin miinustuuko se ystävyys silloin pois. Ei siis enää ole ystävä ollenkaan. Miksei nainen ja mies voi olla muka sekä ystäviä että rakastavaisia. Minä ainakin haluaisin olla sekä paras ystävä että rakastettu.

MIES: Tarkoittaako tämä nyt sitä, että voin pitää useampia seksisuhteita samaan aikaan.
NAINEN: No ei tietenkään, minä vaan sitä, että minusta olisi kiva, jos olisin sekä paras ystävä että rakastettu.
MIES: Niin mutta juurihän sä todistelit, että pitää olla muitakin naispuolisia ystäviä, ja että olisi parasta, jos voisi olla seksisuhde ystävän kanssa.
NAINEN: No en mä nyt noin sitä tietenkään tarkottanu. Kyllä mä ainakin haluaisin olla vain yksin miehen rakastettu.
MIES: Ensin luvataan ja sitten kielletään.

Kirjoitti: mea 08:00 | Jälkipuheet (5)

Ääh! Että on vaikeata keksiä, mitä tekisi ruokaa. Siis oikein tekemällä tekisi oikein ruokaruokaa silloin, kun tulee vaikka vieraita viikonloppuna. Mieleen tulee vain ne ikuiset lihapullat ja muusit ja paistit kermaperunoineen. Jos kysyn vinkkejä tytöiltä, saan niin hienoja ja monimutkaisia ohjeita, ettei taivu tämän kokin taidot. Wokkimättöäkään aina jaksa syödä.

Spagetti voisi olla hyvä vaihtoehto. Sen saattaisin jopa osata tehdä, paitsi itse pastaosan keittäminen on kyllä hankalaa siinä vaiheessa, kun niitä suiroja työntää kattilaan eikä viitsisi katkoakaan. [Missä vaiheessa muuten makaroni muuttui pastaksi.] Spagetin syöminen on sitäpaitsi vaikeaa: joutuu kaiken aikaa taiteilemaan päätösten kanssa, että kuinka paljon ja miten mihinkin suulliseen sattumia onnistuu ja joutuu annostelemaan, jotta niitä riittäisi tasaisesti koko atrialle puhumattakaan lusikka-haarukka-pyörityksen hallinnasta. Silti suurimman osan siitä spagettiosuudesta joutuu kauhomaan sillänsä ja lusikalla kastikkeet tai sattumat erikseen. Tämmöiset jatkuvaa päättämistä ja sirkeätä huomiota vaativat syömiset on stressaavia, kun haluaa sekä syödä että säästää herkuimmat palat viimeiseksi. Eikä tiedä kumpaa enemmän haluaa.

Ehkä taas lykkään vaan paistin uuniin, mutta siinäkin on vaikeata se, kun pitäisi ne kermaperunatkin mahtua samaan aikaan uuniin, eikä ne mahdu, niin miten ajoitan koko touhun. Aargghh!

Kirjoitti: mea 07:33 | Jälkipuheet (10)

Useimmat bloggaajat alkavat puoli vuotta kirjoitettuaan epäillä kirjoittamisen mielekkyyttä ja sitä, että kukaan ei lue ja sinnittelee sitten vielä kolme kuukautta ja lopettaa [BBC World: Blog Jam]. Menopaussi on tänään tuossa puolen vuoden ikäkriisissä painiskeleva neito, jolla on 258 julkaistua kirjoitusta alla. Varmuuden vuoksi taputan jo tässä vaiheessa itseäni [tapu]. Hyvä tyttö, jatka vaan samaan tahtiin [nyök].

Minusta tuntuu aina hyvältä, kun joku muistaa tai mainitsee. Kun huomaa oman nimensä jonkun blogin marginaalissa, linkeissä tai viittauksen sanomisiinsa, tulee aivan uskomattoman hyvä mieli: tämä henkilö on saanut minun ajatuksistani kiinni, tätä ihmistä olen osannut koskettaa, tästä kirjoittajasta olen löytänyt hengenheimolaisen ja tämäkin muistaa minut. Tuntuu mukavalta kuulua joukkoon. Heippa teille: b., Janne, Laura, Matti, Mikko, Minttu, Minya, Outi, Pinja, Shine, Taru ja Ugus. Meitä yhdistää se, että omenapussi löytyy linkeistänne, ja nyt te löydytte vasemmasta palkista lonkan kohdalta omenan ystävistä. Jos jotakuta en löytänyt, niin kommentilla alapuolelta tai s-postilla nahkaliivin alta voit vinkata.

Tuli hassun hyvä mieli siitä, kun Dyro oli muistanut minun taannoisen kirjoitukseni. Ajatella.

Kirjoitti: mea 09:01 | Jälkipuheet (11)

Varmaan sellaisellakin ilmiöllä on joku nimi, että silmä tottuu häiriintymättä katselemaan ympäristöön sopeutumatonta seikkaa. Alussa harmittaa aivan tavattomasti esimerkiksi uuden seinän kolhiintuminen, mutta kun muutaman viikon jaksaa sen ohittaa, niin jo alkaa tottua ja kohta se ei enää rasita ja jossain vaiheessa ei enää edes huomaa. Tai se, että taulukoukku on ihan väärässä paikassa : siihen ei sovi taulu, mutta jos sen ottaa pois, jää kolo. Jonain päivänä huomaa, että ei enää huomaakaan, että tyhjä koukku on seinällä. Ilmiö ei ole ilmeisesti vain omani, sillä pitkin kaupunkia on unohtunut rumia, ympäristöön täysin sopimattomia kylttejä, romuja, taloja ja takapihoja. Toisaalta silläkin ilmiöllä on varmasti joku nimi, että ei kuulu minulle, tehköön joku muu asialle jotain. Minähän en jaksa edes omia kolhujani korjata, saati muiden.

Saisi jo tulla kevätkesä. Sillä tavalla heittämällä, että jättäisi väliin tämän epämääräisen kylmä-lämmin-kylmä -jakson ja sen jälkeisen polviin asti ulottuvan loskan. Saisi minun puolestani tulla jo se aika, jolloin aamuisin tuntee asfaltin tuoksun, tuntee sen kaupungin oman alkukevätkesäisen huuman, joka on väriltään hennon vihreä ja kirkas ja jonka äänenä on lintujen laulu ja asfaltti on täynnä kastematoja ja jolloin taas ihmettelee, mikseivät linnut niitä syö, vaikka ovat valmiina tarjolla. Noutopöydästä. Ehkä ne ei tykkää, kun ei ole vielä salaattia.

Kirjoitti: mea 08:32 | Jälkipuheet (0)

Uguksen Aleksi haastoi näyttämään mäyräkoirallisen haaveita, jotka katsoivat kaukaisuuteen näytölläni lähes kolme vuotta. Mikähän vietti panee naisen hankkimaan koiran, jonka elämän lyhyyttä sitten alkaa välittömästi surra ja samalla kiduttaa itseään aivan liian aikaisilla aamuherätyksillä ja kruunaa päivänsä räntäsateisilla yökävelyillä. Ja voi sitä tuskan määrää, mikä on uroskoiran ulvonnassa naapuruston narttujen juoksuaikana. Lohduta siinä nyt koiraa, kun itsekään ei aina niin kasassa ole.

Joskus käy mielessä, että kannattaako asioita kuitenkaan etukäteen niin paljon surra, kun ei se kuitenkaan ole pois siitä varsinaisesta surusta, kun sen aika sitten joskus on.

Kirjoitti: mea 17:33 | Jälkipuheet (4)

You're Anne of Green Gables by L.M. Montgomery

Bright, chipper, vivid, but with the emotional fortitude of cottage cheese, you make quite an impression on everyone you meet. You're impulsive, rash, honest, and probably don't have a great relationship with your parents. People hurt your feelings constantly, but your brazen honestly doesn't exactly treat others with kid gloves. Ultimately, though, you win the hearts and minds of everyone that matters. You spell your name with an E and you want everyone to know about it.

Take the Book Quiz at the Blue Pyramid.

Miten nämä testitulokset joskus osuvatkin niin pelottavan kohdalleen: vain muutama kysymys ja se on siinä. Koko sielu avointa kirjaa. Kaikki se, jonka olen luullut hyvin peitelleeni onkin vain muutaman klikkauksen takana.

Kirjoitti: mea 14:48 | Jälkipuheet (1)

Osa läppärini näppiksen kirjaimista on kulunut olemattomiin jo toisen kerran vuoden sisään. Todistaa ainakin paljosta näpyttelystä, ehkä myös huonoista nappiloista. Jospa lähes lukukelvotottomaksi vääntyvä tulsotinmättö ja uusiosanojen pukku juontuvatkin siitä, eikä taidottomuudestani tai innovatiivisuudestani.

Eniten olen selkeästi käyttänyt A-, N-, I- ja T-kirjaimia, ne ovat hiipuneet lähes näkymättömiin. Lähes yhtä suosittuja ovat olleet teksteissäni U-, O-, S-, K-, L-, V-, Ä- ja M-kirjaimet. Hienostelua ja vieraita kieliä en ole harjoittanut, koska Q, W, Z, X, C, G ja Å ovat käyttämättömiä. Samoin yllättäen en ole kilkkaillut P:tä ja R:ää montaakaan kertaa. Kummallisen paljon suomessa on ää-sanoja, ja hämmentävän vähän (no nih, siinäs näitte, ja siinä) pee- ja är-sanoja.

Mitä olen halunnut kertoa juuri noilla kirjaimilla? Nojaa, eipä ihme, että tekstini on paikoin käsittämätöntä, eihän noilla kirjaimilla saa paljon muuta aikaiseksi, ei mitenkään. Ja mitä noilla lopuilla sitten voisi kertoa? Zöpözd pözzöz röbbözöz? Niinpä, siksi en niitä käytäkään.

AL vihjaa tänään Nyt-palstallaan: "Rosa Meriläinen on keksinyt oivan tavan pysyä päivittäin julkisuudessa. Ensin hän kirjoittaa tyhmyyksiä nettipäiväkirjaansa ja pyytää niitä sitten seuraavana päivänä iltapäivälehdessä anteeksi."

Jaa niin, oli unohtua: hyvää päivää meille.

Kirjoitti: mea 06:31 | Jälkipuheet (2)

Hektisen sinkkuviikonlopun raportointi jatkuu:

Kun olin eilen kantanut säilömykset partsille pakkaseen ja kaappi oli taas kylmenemässä, menin ettosille, ihan vaan hetkeksi.

Heräsin neljän tunnin päästä, jona aikana aurinko oli kääntänyt lämmöt päälle ja tiedätte kyllä minne oli muodostunut lämmin akvaario.

Piti sitten lähteä pankkiautomaatin kautta kauppaan, mutta muistin tunnusluvun väärin, joten maatti taltioi korttini. Harmitti. Sairaasti.

Kotiin tultuanni harkitsin hetken sormenjälkien pyyhkimistä jääkaapin ovesta.

En pyyhkinyt, koska piti välillä kirjoittaa kaikki tapahtumat muistiin.

En nähnyt taaskaan yhtään pussailevaa, tyytyväisen ja onnellisen oloista pariskuntaa, jota olisin voinut ryhtyä kadehtimaan.

Wokkimättö oli hyvää.

Se on tänäänkin hyvää. Sen on pakko olla, koska wokkivihannekset sulivat auringossa, ja sitä piti tehdä aika paljon.

Kirjoitti: mea 09:06 | Jälkipuheet (0)

Pakastimen sulatus on ehdottomasti yksi ankeimpia kotitöitä, ehdottomasti. Vain ikkunoiden pesu on vielä karumpaa. Sulatushäsväämisen siirtää yleensä yli sen ajan, jolloin se helpoiten kävisi, eli kiperänä pakkaslauantaina, jolloin tavarat voi heittää partsille. Siinähän se sulaa ihan itsekseen. Itse asiassa ihmetyttää, miten nopeasti sulaakin, kun vertaa johonkin ruokatavaraan, jonka haluaisi nopeasti sulaksi, niin ei, se kyllä kestää.

Ja mitä minä säilön: tähteeksi jääneitä ruokia, joita koskaan en syö, kaurapussia, jolla hoivaillaan kipeytyneitä lihaksia, tosin hernemaissipaprika toimisi paremmin ja muutaman vuoden olen säilönyt myös mantelimassasta sokerileipurin tekemää mäyräkoiraa, sitä ei voi syödä koskaan, enkä kyllä taitaisi laittaa sitä kakun koristeeksikaan. Ja moniylivuotisia marjoja ja kelpaamattomia koiranruokapurkkeja 5 kpl. Suurimmaksi osaksi säilön pakastettua ilmaa.

Ja mikähän siinäkin on, että pitää mennä ronkkimaan niitä tippuvia jäälohkareita niin, että sormet on kohmeesta kipeät: tippuuhan ne itsekseenkin. Marjat ja koiranruokatähteet muuten heitin pois, vihdoin.

Tällaista toimintaa, tämäkö nyt sitten on mielenkiintoisempaa kuin miehistä puhuminen. Kysynpä vaan.

Kirjoitti: mea 08:54 | Jälkipuheet (2)

Ihmisten kanssa viestittäessä voi sanottavan puutteessa myötäillä toista ja yllyttää jopa pienillä tyrkkysanoilla toista yltymään, jolloin itse voi vaan nyökytellen olla samaa mieltä ja vaikka olisi eri mieltäkin, ei kannata pilata hyvään putkeen luiskahtanutta peesiä. Joskus käy niinkin munkki, että keskustelu vahingossa lipeää alueelle, josta jotain tietääkin ja on jopa jotain mieltä, jolloin voikin jo osallistua aktiivisemmin. Ne keskustelut on sitten erikseen, joista ei mitään ymmärrä, mutta on vaan oltava ymmärtävinään; niissä olen aika hyvä viestittämään nyökytellen kiinnostustani seuraten samalla ilmeitä, että onko milloin parempi nostella kulmakarvoja tai vinosti naurahtaen ilmoittaa olevansa asiasta epämääräisesti joko samaa tai eri mieltä, mutta tarkkana pitää olla, ettei ole liiaksi mihinkään suuntaan kallellaan, että on sitten helpompaa peruutella, jos tulkitsi väärin puhujan innokkuuden puoleen tai toiseen. Valmistaudun tässä vain aamuiseen kokoukseen.

Kun nainen kirjoittaa vaikka kuinka pienen viestin tai muistiinpanon, on hänellä kovin herkässä taipumus muutella iin päällyspisteet pieniksi sydämiksi, piirrellä kukkia laput täyteen ja koristella allekirjoituksensa. Ja sähköviestiin pyöräyttää hän mieluusti hymiön, jolla halajaa kertoa rivien välit täyteen. Ja lataa hän joka sanaan sivu- ja monimerkityksellisyyttä, joiden kerrokset jäävät useimmiten avautumatta. Jopa hänelle itselleen. Kokousmuistiinpanojeni lukeminen on ihan oma taiteenlajinsa.

Edellä olevasta höpinästä ei tarvi päätellä muuta kuin, että keväinen pöpö on iskenyt inhat kyntensä päähäni, joka kumottaa tyhjillään. Tai on siellä jotain, koska se tuntuu niin raskaalta. Nyt onkin hyvä aika vaihtaa kaamosmasennus kevätväsymykseen. Lisääntynyt valo paljastaa pölypinnat ja sormenjäljet, mutta onneksi reilun kolmen kuukauden päästä jo taas alkaa päivät lyhentyä.

Kirjoitti: mea 07:18 | Jälkipuheet (2)

Vasta äsken sain passini, miten siitä on jo kymmenen vuotta. Ainoastaan passikuvaamisen inhoaminen on saanut siirtämään uusimista hiukan liian pitkään. Uudet kuvat varovasti vilkaistuani onnittelen itseäni edellisten kuvien kertakaikkisesta kammottavuudesta, nämähän näyttävät siedettäviltä niiden rinnalla. Kymmenen vuotta sitten ei saanut passikuvassa hymyillä, nyt saa. Oikein erikseen kysyin. Niinkuin sillä hymyllä nyt mitään tasoittaisi, mutta joillekin hymyttömyys ei nyt vaan kertakaikkiaan sovi.

Menopaussista on haettu miehen käyttöohjetta. Täältähän sitä ei löydy, täältä löytyy vain jauhesammuttimen käyttöohje, mikä saattaa joskus olla ihan sama asia. Miehen käyttöohjeita löytyy muualta riittämiin. Mutta koska tätä nyt erikseen minulta kysytään, annanpa omat ohjeeni: yksityiskohtaisemmat käyttö- ja huolto-ohjeet määräytyvät mallin iän, kunnon ja huoltovälien pituuden mukaan, mutta yleispätevänä perusohjeena painottaisin sitä, että jos olet löytänyt hyvän yksilön, pidä sitä myös sellaisena. Hyvänä. Anna nukkua aamulla pitkään, lämmitä sauna, johon voi suikkaista suoraan peiton alta, vie kalja käteen lauteille, tee vankka aamiainen, ulkoiluta pubeissa, iltapäivällä uudelleen saunaan ja nauti lämpimänä.

Oikein huollettuna miehen toimintavarmuus on hyvä, se tuottaa iloa pitkään ja palkitsee hyrähtämällä käyntiin kakistelamatta.

Kirjoitti: mea 08:27 | Jälkipuheet (10)

Rakastan aina ja erityisesti sellaista sisäpiirin supattelua, jossa jaellaan neuvoja kavereiden kesken, naisten kesken, miesten kesken. Silloin kerrotaan parhaat reseptit, ne joita mielellään pitää vain itsellään, ettei kaveri pistä paremmaksi, mutta kuitenkin kertoo, kun sillä vähän niinkuin kertoo, että jotain minäkin tiedän. Siksi siis arvostan siskojen vinkkejä. Siksi niitä vakoilenkin. Ja miesten myös, nehän ne parhaita olisivat, mutta miehet ei kerro.

Kahdessa eri yhteydessä törmäsin neuvoon, että naisen pitäisi käyttäytyä tietyllä tavalla, kieltäytyä tietyistä asioista miehen kanssa, jotta hän varmistuisi, että mies pitää hänestä ihmisenä eikä naisena. Epäilen, että mies taitaa nämä samat leikit ja jos mies on päättänyt naisen saada, niin hänhän pitää mielellään naista ihmisenä, kunnes pääsee niin pitkälle, että voi pitää tätä naisena. Ja tottahan nainen haluaa, että häntä mies pitää viehättävänä naisena, mutta siis myös ensin ihmisenä, mutta jos mies pitää hänestä vain ihmisenä, eikä ollenkaan naisena, on nainen siitä kovin pahoillaan. Koska eihän hän halua olla pelkästään ihminen, vaan miehelle nainen.

Mies luulee olevansa ymmällään naisen kanssa, mutta erehtyy. Hän on ymmällään sekä ihmisen että naisen kanssa.

Kirjoitti: mea 10:46 | Jälkipuheet (2)

Tältä pöydältä tanssii polggaa mea. Surffausalusta on siistitty esityskuntoon; normisti siinä on juomaa ja syömää, papereita, kirjoja, lehtiä, suklaata, lakuja, kamera ja joitakin vaihtuvia inspiraation lähteitä, mitä nyt milloinkin on meneillään. Oikeastaan tuo vaikuttaa siistittynä niin viehkolta, että taidan siivota sen useamminkin.

Kun tätä kirjoittelin, alkoi näyttö vieriä huimaa vauhtia alas, josta en millään saanut takaisin ylös, en home-namiskuukkelilla enkä vierinuolella. Pelästyin, että no nyt: nyt se on tapahtunut, koneeseeni on iskenyt viimeinkin pöpö. Hädissäni suljin kaikki ja nojasin huojentuneena tuolini selkänojaan. Juuri sillä hetkellä huomasin, että olin nojannut niin lähelle ruutua Movablen kärpäsen kakan kokoisen kirjoitusikkunan nähdäkseni, että samalla nojasin johonkin, joka vämpytti ruudun vierityspalkin alas.

Että tämmöttönen nörtti.

Kirjoitti: mea 20:37 | Jälkipuheet (0)

Tiiviisti istuu elokuvissa ja sarjoissa klisee, että silmälaseilla saadaan naisesta älykön näköinen. Samoilla laseilla, hiukan liian isoilla ja vanhahtavilla, naisesta tehdään osoittelevasti myös "ruma", josta sukeutuu kaunotar, kun lasit riisutaan ja hiukset ravistellaan auki nutturalta. Elokuvien opettajat, sihteerit, nörtit, kirjastonhoitajat, opiskelijat ja tiedenaiset luodaan silmälaseilla. Siis henkistä työtä tekevät ihmiset on rumia, ja kauneus tulee esiin, kun älykön leima riisutaan, kö?

Ja kuinka ollakaan, kaunis poika rakastuu silmittömästi tyttöön juurikin sillä hetkellä, kun tyttö riisuu silmälasit päästään, siis sen oppineisuuden. Yhtään ei ketään huoleta myöskään, että tyttö ei näe kerrassaan mitään. Hän jatkaa kuin uudestisyntyneenä töitään ilman laseja. Elokuvissa myös silmälaseja riisutaan ja laitetaan takaisin ilman mitään logiikkaa: lukiessaan laseja tarvitseva ei tosiaankaan lue välillä ilman laseja vain siksi, että kaunis poika kävelee ohi, ja likinäköinen ei riisu lasejaan silloin, kun katsoo seinällä olevaa lentoaikataulua odottaessaan rakastaan, joka ilmestyykin juuri sillä hetkellä naisen viereen. Yksi on ja pysyy: elokuvien silmälaseista heijastuu aina valo kuin ikkunalaseista, jota ne tietysti ovatkin. Mutta miksi?

Ikuinen ihmetyksen lähteeni on, että vaikka optikot tarjoaisivat millaisin alennuksin laseja, loppusumma on suunnilleen sama, aina, vuodesta toiseen.

Kirjoitti: mea 07:22 | Jälkipuheet (4)

Jauhesammuttimien kohdalla aina ihmettelen, että vaikka niitä näkee joka paikassa, kuinka moni osaisi sellaista käyttää. Ja mahtaako niitä kukaan tarkistaa koskaan, että ovatko edes kunnossa. Talo ehtisi kyllä palaa minulta, ennen kuin saisin sen pötikän edes irti seinästä, saatikka jauhetta ulos. Vasta lauantaina huomasin, että nysseissä on vasaroita seinillä, kun vierustoverini huomioi kohdallammme olleen seinään lujan näköisesti kiinnitetyn vempaimen, jota en olisi vasaraksi tunnistanut. Enkä varmasti osaisi sitä irrottaa hädän hetkellä. Mahtaisiko kukaan osata. Sitä nyt kuitenkin osaisin käyttää. Entäpä laivojen pelastusveneet ja -liivit; uskooko joku, että niitä saisi irti tai että ne pitäisivät vettä tai niitä olisi riittävästi. Ja miten on tarkkaavaisuuden laita lentokoneiden happinaamari-, kelluntaliivi-, hätätie- ja liukumäkiesittelyn aikana; sitä vaan odotetaan juomakärryjen kolinaa ja kuus viisataan, miten putkilosta pelastuu, pääasia, ettei ole jano.

Kylläpä kauas pääsin jauhesammuttimen kohdalta, nyt jo lentämässä lomakoneella juomakärryjen kolinaa odotellen. Minkäköhänlainen kone se on, ja mitähän siellä on ruokana.

Onkohan Quukkeli-gaalaan pukeutumisrajoituksia, siis että uskaltaako kuinka paljon paljasta pintaa näyttää. Eikös ehdokkaat aina kuitenkin pääse punaiselle matolle salamoiden säihkeeseen huiskauttamaan valtaisaa tukkapehkoa, pyöräyttämään lannettaan monimielisesti ja luomaan raukean katseen ympärilleen. Toivottavasti gaalan turvajärjestelyt ovat kunnossa, ettei väkijoukko tallaannu jalkoihin.

Minun on kyllä tehtävä jotain tälle mielikuvitukselleni.

Kirjoitti: mea 07:23 | Jälkipuheet (8)