Korkojen kanssa
Kun naisen polvi alkaa olla siinä kunnossa, ettei kivuttomasti kulje korkokengissä, on tilattava aika tohtorilta. Lekurilapäivän aamuna on tarkoin mietittävä, mitä päällensä laittaa: polvea on tohtorille näytettävä paljaaltaan, joten hame olisi hyvä valinta, mutta sukkahousut täytyisi riisua siinä lääkärin katsellessa, kiusallista. Jos laittaisi pitkän hameen, voisi periaatteessa selvitä polvisukilla, mutta en satu omistamaan yksiäkään norsun kortsuja, ne vasta ovatkin nolon näköiset. Siis housut, mutta noloa on myös farkkujen riisuminen vastaanotolla. Jospa vain käärisi lahkeen ylös, mikä tietenkin edellyttää housuilta riittävän laajat puntit. Pikaisen tsekkauksen jälkeen pillifarkkujen joukosta poimiutuu ne uusimmat sikamageet farkut, jotka tosin ovat niin piukat, että tarvitsisivat stringit alleen, mutta sitä riskiä ei uskalla ottaa, jospa valkotakki ei tyydy rullattuun lahkeeseen ja täytyy riisua farkut pois. Ja kävele siinä sitten arvokkaasti tutkimuspöydälle pakarat väristen. Siis ei stringejä.
Farkut ovat pitkäsääristen mallia ja vaativat siksi minulle alleen ne korkeimmat korot ja ovat siis siten myös lahkeistaan niin pitkät, ettei niitä voi tosiaankaan pitää turvamatalien talvisaappaiden kanssa, jotka kengät olisivat kipeän polven ainoat järkevät kengät. Mutta naisen on tehtävä, mitä naisen on tehtävä: farkut jalkaan, korkokengät alle ja lekurille. Varmuuden vuoksi vielä rintsikat siistiä pitsitöntä perusmallistoa ja pusero helposti riisuttava; eihän sitä koskaan tiedä, mitä kaikkea pitää riisua kipeän polven diagnosoimiseksi.
Rullattu lahje riitti. Mutta hiukan kyllä nolotti ne lukuisat paheksuvat silmäykset korkosaappaisiini. Yritin muiluttaa niitä huomaamattomasti lahkeiden alle piiloon. Mutta näkihän sen ilmeestä, että tyhmiä tässä taas ollaan.