Uusi työhuoneeni on suuri ja avara ja siinä on vain yksi ovi. Eilen vasta huomasin, että en ole koskaan aiemmin tehnyt työtä huoneessa, jonka läpi ei voi kulkea. Sellaisisssa huoneissa työskentely on opettanut rakentamaan oman näkymättömän huoneen, jonka sisälle kuuluu huonosti ja josta ei näe ulos, jos ei halua. Kannattaisi joskus tulla ja jakaa puhumattomat, miettimättömät ja purkamattomat kokemukset ja haaveet ystävän kanssa. Se tekee voittajaolon, itsensä voittajan.

Isojen asioiden äärellä on terveellistä ajatella ruokaa: isoisän perintönä on sanastooni jäänyt hassuja ruokalajeja. Miltä kuulostaisi tällainen menu:

Pääruuaksi tytinää: parrakasta sianpäätä keitetään päivätolkulla ja laitetaan kippoihin ja viedään kellariin hyytymään. Päälle kertyy paksu valkoinen hyhmäkerros ja alla on tärisevää hyytelöä, jossa sian karvaisen korvan ja kärsän palasia. Nimi tullee siitä, että se täristen pelkää tulevansa syödyksi. Minua sen ei tarvi pelätä, en syö.

Jälkiruuaksi ressukkaa: vettä, ruisjauhoja ja puolukoita haudutellaan ainakin yön yli uunissa savikipossa. Ruoka on valmiina vellin vahvuista, ruskean rumaa jälkiruokaa, joka on palanut kipon reunoihin mustaksi reunukseksi. Ehdoton suosikkiruokasanani. Hyvää.

Ennen oli ruokanimikkeistössä tyyliä.