Joulusädetystä
Lapsuudenkodissani harrastettiin ja harrastetaan Joulua oikein isoilla kirjaimilla: ruokaa ja lahjoja oli ja on varattuna aina liikaa ja siitä seurasi ja seuraa syyllistäminen. Ei tarvita siis keittiöpsykologilauman joulukokokousta osoittamaan kepillä syyllistä henkilökohtaiseen joulusuhtautumiseeni. Teflonpintainen joulukuorrutukseni ei ota vastaan syyllistäviä säteitä, ei tunne joulustressiä eikä lähetä synkkiä jouluahdistuksia ympäristöönsä.
Minä olen läheisilleni se, joka antaa heille joululahjaksi joulustressittömän jouluvapaan joulumielen: olen vapauttanut heidät ajattelemasta, että minulle täytyisi ostaa jotain, että minulle täytyisi lähettää kortti, että minun luokseni pitäisi tulla joulukäynnille. Olkaa vapautetut, ottakaa vastaan lahjani. Tunnen hykerryttävää iloa siitä, että voin nauttia antamastani lahjasta ainakin kokonaisen kuukauden, ehkä jopa kauemmin.
Paradoksaalista joulusuhtaumisessani on se, että herkistyn joulusta kyllä itsekseni; tunnen hellän liikahduksen halatessani läheiseni joulumatkalle ja toivotellessani heidät kääriytymään omaan jouluunsa. Tunnen myös tarvetta kiitellä kuluneen vuoden onnen ja ilon hetkistä, turvallisista olkapäistä ja suorista selistä.
Kiitän teitä siitä, että olette olemassa. Kiitollisena otan vastaan olemisenne myös ensi vuonna, jos se suinkin on mahdollista.