Eilen tarjoilemani lista herätti yllättävän laajaa pohdiskelua. Olikein otettu olen siitä, että jopa Henry on tutkinut listan ja yhdeksää tutuinta kommentoinut tarkemmin. Kun ampuu tarpeeksi matalalta, osuu vääjäämättä juurille.

Näiltä pohjilta on tietenkin lähdettävä pohtimaan, millaiinen se ihanteellinen parisuhde sitten onkaan. Vai onko syytä ollenkaan puhua parisuhteesta, eikö kysymys kuitenkin ole siitä, että ihminen on tasapainossa itsensa kanssa, joko yksin tai yhdessä toisen kanssa. Parisuhteessa on kyse yhden suhteesta kahteen. Jos suhteessa on löytänyt tasapainon oman, toisen ja kolmannen, sen yhteisen, tilan kesken, on ihanne aika lähellä. Tärkeintä lienee se, että minä itse ja sinä itse säilyvät itsenäisinä, eheinä ja kokonaisina. Jos palaset sopivat yhteen, aina parempi. Jos vielä kummallakin on toiselle annettavaa, ollaan jo ideaalissa.

Pieniä kompromissejäkin on joskus tehtävä. Mitä pienempiä, sitä parempi, mutta ilman, että ne tuntuvat häviöltä. Ilman, että joutuu niitä tekemään. Vain sävyero siihen, että hyväksyy toisen omana itsenään. Edellytyksenä oman itsensä hyväksyminen ja molempien oikeuksien tunnustaminen. Silloin, kun molemmat voivat tuntea olevansa kokonaisia ihan itsenään omassa kodissaan, ilman, että tarvitsee ajatella joutuvansa tekemään kompromisseja tai myönnytyksiä tai joutuvansa sopeutumaan, on suhde hyvällä tolalla.

Olkoon se koti vaikka leivänmurujen, paperitollojen ja kaljatölkkien vallassa ja olkoonpa vessanrengas missä asennossa lystää. Silloin, kun tuntee olevansa paikassa, jossa ei tarvitse ajatella, että elämä on tuolla jossain, on kotona.