Työtovereista luottotovereita
Minkäköhän tähden ihminen on rakennettu niin monimutkaisesti. Tai ei kai kaikkia, mutta minut nyt ainakin. Olisipa jo vain somaa elää sellaista simppeliä elämää, jossa ei ole kuin yksi kerros ja sekin aika ohut ja läpinäkyvä. No ei. Mutta varmaan niillä, jotka elävät pelkässä olevaisessa täysillä sen enempiä syntyjen pohjia miettimättä, on huomattavan paljon helpompaa. Tai sitten minulla vain on liikaa aikaa. Ja liikaa mielikuvitusta. Ja liikaa huonoja kokemuksia. Ja kokemuksen mukanaan tuomia ennakkoluuloja, jotka valitettavan usein jaksavat vahvistaa omat sääntönsä.
Mutta minä opin kaiken aikaa. Rakennan vankkaa positiivista asennetta ja seison sen takana turvassa. Vaikka Ystävärakkaat saavat minusta tietää kaiken, jos vain jaksavat kuunnella, niin kaikki muut, minulle hyvinkin läheiset ihmiset, saavat tietää vasta silloin, kun siihen tulee tarve ja tilaisuus. Pitkällisen harkinnan jälkeen. Kun sitten lopulta saan kerrotuksi heillekin, että olen ottanut uuden suuntiman ja menen nyt tästä ja tuonne päin, päämääränä elämä, olen äärettömän helpottunut. Kuin taakan harteiltani heittänyt.
Mitä olen oppinut tänään: kannattaa oppia luottamaan ihmisiin, joiden kanssa tekee töitä. On paljon helpompaa, kun ei tarvitse näytellä reipasta, jos ei ole reipas. Tai iloista, jos ei ole. Tosin olen molempia, mutta koska minun ei tarvitse enää näytellä, tiedän sen jopa itse.
Joskus olen joutunut näyttelemään niin hyvin, että olen itsekin uskonut suoritukseeni.