Ekspaa
Olen lähes koko työssäoloikäni ihmetellyt perjantaisin sitä voohkaamista, että Ihanaa, kun on viikonloppu edessä ja Onneksi on perjantai. Kyllä minä sen tajusin, että useiden väärien valintojen kautta elämäni oli ajautunut arkikeskeiseksi ja koin olevani hyödytön viikonloppuisin. Samojen askeleiden toistaminen samoihin aikoihin samassa järjestyksessä loi illuusion elämässä kiinniolemisesta. Viikonloppuna mikään ei ollut hallinnassani. Enhän minä siitä arjestakaan pitänyt, mutta silloin oli helpompi uskotella, että kaikki on hyvin.
Vasta, kun uskalsin riuhtaista itseni irti entisistä askeleista, saatoin löytää uusia polkuja. Ja niillä poluilla kulkevia ihmisiä. Ja niiden ihmisten kautta ymmärtää, että voihan sitä uskaltaa katsoa aurinkoonkin, eikä turvallinen ja hyvä olo katoa, vaikka häkin ovi on aukaistu. Eikä tunne syyllisyyttä. Vain hyvää mieltä ja vapautta. Voi tehdä asioita, joita ei ennen ole tehnyt, ja aikoina, joina ei ennen ole niitä tehnyt. Ja vaikka ihan mahdottomina aikoina. Niin kuin vaikka keskustella ystävän kanssa läpi yön.
Parasta on kuitenkin sen oivaltaminen, että joku on koko sen keskustelun ajan halunnut olla siinä, juuri minun kanssani, eikä missään muualla. Mitä hyvää olen tehnyt? Mihin saan lähettää kiitoskortin?