Muistatteko miltä tuntui lapsena tulla kotiin pitkältä matkalta: koti näytti erilaiselta kuin muistikaan, oudosti tutulta ja oudosti vieraalta. Se näytti isommalta ja valoisammalta kuin muistikaan. Silmät huomasivat yksityiskohtia, joita ei aiemmin ollut havainnut. Pienet kädet koskettelivat tuttuja esineitä ja silmät hakivat uusia. Oliko tuo tuossa lähtiessäni? Olivatko puut noin isoja, ikkunat noin korkeita? Valaisiko aurinko noin kirkkaasti kodin? Ilo täytti pienen mielen ja lapsi alkoi heti elää sitä elämää, ilman vierauden outoutta. Elämä vaan otti.

Se sama tunne tavoittaa aikuisenkin, vaikka ei ehkä huone niin iso enää olekaan, puutkaan ei kasva niin nopeasti, mutta tutun ja vieraan hämmentävä yhdistelmä on. Mitä pitempi matka, sitä suurempi on kotiinpaluun ilo, sitä levollisemmin mielin asettuu omaan pesäänsä. Elämää on käyty haukkaamassa, jotain on opittu, mutta parasta on saapua kotiin. Käsi koskettaa tuttuja esineitä, levossa on hyvä olla, mutta mieli ei asetu kokonaan. Jotain tekee vielä mieli. Ei tämä maailma vielä tässä ole.

"Through the rainstorm came sanctuary
And I felt my spirit fly
I had found all of my reality
I realize what it takes"
(Love's Divine : Seal)