Pienenä tyttönä istuin usein mietiskelykivelläni ja katselin järvelle. Ihmettelin, miten järven laineet syntyvät. Päättelyketju alkoi tosiasiasta, että mitä enemmän puut heiluivat sitä varmemmin järvellä oli aaltoja. Päättelin oitis, että puiden heiluminen aiheutti tuulen. Mutta miten aallot syntyivät, kun järvellä ei ole puita, joista lähtee tuulivoima. Ainoan selityksen tarjosi näköpiirissä oleva saari, jossa kasvoi vankkoja mäntyjä. Laineiden alkuperä oli siis saumattomasti todistettu; puiden heiluminen aiheutti järven aaltoilun.

Päästyäni ensimmäisen kerran meren äärettömälle myrskyävälle äärelle romuttui teoriani. Enkä ole siitä toipunut vieläkään.

Nykyään ihmettelen, kuinka onnistun pääsemään autolla määränpäähäni, kun minun täytyy jatkuvasti jarrutella, kun joku tunkee autonsa minun turvaväliini. Kun autoletka siis kulkee tasaisen määrätietoisesti kohden päämääräänsä, on minun otettava askel taaksepäin. Miten en siis päädy lähtökohtaani. Ymmärrän, että päättelyäni on vaikea seurata, siispä kuvitelkaa autojono, joka etenee oikealta vasemmalle ja yksi auto ottaa vähän väliä askelen taakse. Eikö vain sen pitäisikin kaiken järjen mukaan ennen pitkää päätyä sinne, mistä se lähti.

Päättelyssäni on jotain vikaa, sillä aina olen päätynyt perille.