« syyskuu 2003 |
Pääsivu
| marraskuu 2003 »
Tiedättehän sen tunteen myrskyn jälkeen; taivas on kirkas ja on helppo hengittää. Aistit ovat herkemmät ja varautuneena katselee, onko uusia mustia pilviä näköpiirissä. Mutta koska ilma on puhdasta ja raikasta, tuntuu hyvältä hengittää syvään ja mieleen laskeutuu luottamus. Levoton olo ei kuitenkaan kokonaan hellitä, mieli varautuu. Ojentaa käden ja kokeilee, onko yksinäisiä sadepisaroita vielä ilmassa.
Sisäisen työryhmäni palaverissa vallitseva kaaos on helpottanut. Jäsenet on paikalla ja järjestäytyminen tapahtunut, mutta pöydälle on nostettu poikkeuksellisen monimutkainen projekti, joka lyö poskille asiaan täysin valmistautumattomia jäseniä. Onneksi palaveriin on onnistuttu haalimaan jäseniksi henkilöitä, joilla on monipuolinen kokemus, joten toivoa projektin etenemisestä on.
Teidän ja omaksi onnekseni Bloggeri on ollut kiinni. Koska se on näemmä korkeampien voimien kanssa päättänyt suojella minua minulta, olen ollut pakotettu istumaan ajatusteni päällä ja hautomaan niistä entistä kirkkaampia. Aamuinen energialataukseni on hiutunut jonnekin tähän työpöydän läheisyyteen lattialle, murustanut näppäimistön ja ennen lopullista häipymistään jätti tyhjiön, jonka täyttämistä olen sinnikkäästi harjoittanut. Asiat ovat vielä sisäisen työryhmäni aloituspalaverissa nimenhuudossa. Mutta kyllä tämä tästä. Ja jos ei, niin huomenna toivottavasti on parempi päivä. Tänään Leonard on saanut laulaa äänensä käheäksi (ai niin, sehän on valmiiksi sellainen), no joka tapauksessa kaikki mahdollinen melankolia on valutettu Mediaplayerista.
- Puh, kun aamulla heräät, mitä sanot itsellesi ensimmäiseksi? kysyi Nasu.
- Mitä tänään on aamiaiseksi? sanoi Puh.
- Mitä sinä sanot?
- Minä sanon: Mitähän jännittävää tänään tapahtuu, sanoi Nasu.
Puh nyökkäsi miettiväisesti. - Se on sama asia, hän sanoi.
Listalla Mitä en kovin mieleläni haluaisi tehdä on kolmen kärjessä esiintyminen isossa luentosalissa isolle joukolle, joka itse asiassa ei ole yhtään kiinnostunut asiasta, vaan istuu paikalla kommunikaattoreitaan räpläillen, koska poissaolo laskettaisiin kiinnostumattomuuden osoitukseksi yhtiön kokonaisvaltaisen tilan hahmottamisessa. Edellistä epämieluisampaa on vain y.m. asian tuplaantuminen. Olen valmistautunut nyt noin kuukauden tällaiseen luennoimiseen, tehnyt ja hionut PowerPoint-esitystä kaikkine kilkkeineen, harjoitellut ja ottanut aikaa, jotta 20-minuuttiseni tulisi täydellisesti hyödynnettyä, mutta niin, että kysymyksiin jää aikaa, muttei liikaaa. Tänään piti olla se suuri päivä, mutta sähköpostini ilmoitti luennon siirtyneen kuukauden päähän.
Ensireaktio oli helpotus, ja otsatukkaa heiluttava vapautunut henkäisy. Mutta helpotus kostetttin heti perään musertavalla tietoisuudella siitä, että se on kuitenkin edessä. Uusi kuukausi jännittämistä, edelleen hiomista ja yritystä vielä parempaan. Vaikka tämä päivä olisi ollutkin pelottava, olisi se ollut ohi neljältä. Mihin siis käyttäisin täksi päiväksi lataamani energiamäärän? Tällä latauksella normaalin työskentelyn aloittaminen ottaa vähän aikaa.
Aivoni työskentelevät nyt jossain toisaalla. Päässäni on yllättäen tilaa, joka täyttyy hallitsemattomasti. Ensimmäisenä sinne on nyt tunkemassa luettuja viisauksia, joilla alitajuntani ilmeisesti haluaa minulle kertoa jotain. Kuten tämä:
"Valon Soturi tietää, että hänen sydämensä hiljaisuudessa on järjestys, joka ohjaa häntä".
Paulo Coelho: Valon soturin käsikirja.
Lähetä itsellesi sähköpostia tulevaisuuteen: "Rakas Mea, mitä sinulle kuuluu tänään. Onkin vuolaat virrat juoksutettu koskessa sitten viimekirjoittamisen. Onko maailmasi muuttunut, onko valmiimpi ja tuliko parempi? Ovatko unelmasi toteutuneet? Saitko aikaiseksi mitään valmiimpaa kuin sekalaisen päiväkirjan? Toteutuiko suurin haaveesi? Jos ei, niin jatka yrittämistä. Tuus/-mea-"
(Via Wannabe Weblog)
VERBAL VIRTUOSE:
You are the verbal virtuose that we would all like to be. You read a lot and write effortlessly and well. Everyone is waiting for your novel!
What kind of blogger are you?
brought to you by Quizilla
Muunlaista tulosta tuskin näillä foorumeilla kehtaa julkaistakaan.
Kautta Merten ja Absoluuttisen totuuden.
Aamulla ensilenkillä koiran kanssa huomasin, että on järjettömän liukasta ja koska minulla oli keliin sopimattomat korkeakorkoiset kengät, arvatkaa, vaihdoinko kengät töihin lähtiesssäni. No en vaihtanut. Lähdin vaan hiukan aikaisemmin, jotta ehdin sipsutella säällisessä ajassa sievästi bussipysäkille. Nilkkureissani on 7-senttiset kapaet korot (korkeammissa ei varpaani ylety maahan), makea kärki ja ne viestittävät kantajansa naisellisuutta ja ajan hengessä kiinni olemista. Niillä on siis tärkeä tehtävä. Jos joku nyt luulee, että pidän hankalakulkuisia korkeita korkoja, koska miehet niistä kuulemma tykkäävät, on minun tuotettava pettymys: pidän niitä yksinkertaisesti siksi, että ne ovat niin makean näköiset.
Olen jonkinasteinen kenkäfriikki. Omistan kyllä yhdet järkevät, lämpimät, helppokulkuiset talvikengät, mutta pidän niitä vain pimeällä koiran kanssa kulkiessa. Mitä siis haluan kertoa sillä, että käytän hengenvaarallisia korkokenkiä. Osa kumpuaa tietysti pienestä koostani, jokainen lisäsentti korottaa hiukan itsetuntoa, ja korkokengissä ryhtikin oikenee kuin itsestään, askel on naisellisen letkeää ja niillä kävellessä voi nauttia siitä naiseuden hienoisesta etuoikeudesta, jota miehellä ei ole. Voi tuntea olevansa nainen. Kengillä sen voi tehdä hienovaraisemmin kuin vaatteilla, joilla sitten kerrotaan rautalankamallilla, millä mielellä tänään ollaan.
Vaatteeni ovat aina enemmän tai vähemmän mustia, sillä viihdyn mustissa. Mustiin pukeutunut ei ole koskaan huutomerkkinä ihmisjoukossa, vaan voi tarkkailla huomaamattomana sivusta. Musta on myös käytännöllistä, sen kanssa sopii melkein mikä tahansa väri, jolla voi sitten halutessaan kertoa mielialansa. Mustiin pukeutuu toisaalta ja toisaalta -ihminen: haluaa sulautua, mutta toisaalta erottua. Mustiin pukeutuja kertoo pienillä, osin huomaamattomilla yksityiskohdilla jotain, joka on tarkoitettu vain toisen samanmielisen ymmärrettäväksi.
Joitakin vuosia sitten, kun uutena työntekijänä minun aatteitani ei vielä kukaan tuntenut, olin hiukan hämmentynyt työtovereiden ja asiakkaiden arvokkaan kunnioittavasta käytöksestä. Ajattelin, että onpa täällä vanhanaikainen ja jäyheä henki, kunnes eräs vanhempi ystävällinen herrashenkilö tuli kättelemään ja sanoi: "Otan osaa."
Aamulla pyöritellessäni päässäni asioita, huomasin aikaa kuluvan taas kerran siihen, että kuuntelin itseni molempia puolia. On niitä useampiakin, mutta niistä pari on onneksi samaa mieltä asioista. Tämä piirteeni tekee joskus elämän hankalaksi ja vie luvattoman paljon aikaa, mutta antaa palkinnoksi usein aika mukavia asioita. Kuten kiinnostuksen mitä erilaisimpiin asioihin ja tutustumisen uskomattoman upeisiin ihmisiin, joihin ei ilman luontaista uteliaisuutta ja kaikenlaista kiinnostusta monenlaiseen tutustuisi, mikä onkin yksi tämän elämän antoisimpia puolia.
Tämä toisaalta ja toisaalta -persoonallisuus hankaloittaa elämää, mutta toisaalta (hehheh...) antaa kaksinkertaisesti takaisin. Käytännön tasolla mm. asiakaspalautteisiin vastaaminen on joskus mahdotonta, sillä asian useampia puolia ei voi ruksata radio-nappilalla. Testeihin vastaaminen on samasta syystä onnetonta; täytyy tehdä testit pariin kertaan, ja usein tulokset kertovat yhdessä sen, mitä paketti pitää sisällään.
Tänä aamuna keksin todennäköisen selityksen, miksi jotkut vitsit iskevät tajuntaan ja jaksavat naurattaa yhä uudelleen: minua naurattaa vitsi, joka on tällainen toisaalta mutta taas toisaalta, sellainen, joka syöttää sekä pääruoan että jälkiruoan samaan aikaan. Tai jotain. Toimiakseen sen täytyy osua kaikilla kärjillään yhtä aikaa. Esimerkkinä omituisesta huumorintajustani käyköön tämä Mitvitin lausahdus: "Joskus historian hämärissä - tarkalleen ottaen huhtikuussa 2003 - sitä tuli perustettua blogi, nettipäiväkirja, journali, diary - miten vain, ja nimettyä se mitvitiksi. Jos se on vielä epäselvää, niin mitvit on kansanomainen slangi-ilmaisu, kysymyssanapari, jonka siistitty versio voisi olla vaikkapa "kysyn vaan" - hei, siinäpä oiva nimi blogille, taidanpa ottaa sen. Varattu? Mitä vit...?."
Jos joku nyt tästä päättelee, että minua on helppo huvittaa, niin erehtyy ja häveten tutkikoon oman huumorintajunsa tilaa.
Heräsin tänä aamuna pirteänä ennen kellon soittoa, mutta jatkoin loikoilua sängyssä ja odotin Leonardin kutsuvan minua päivän askareisiin. Siinä levitoidessani keksin paitsi vastauksen muutamaan ongelmaan, ratkaisin maailmankaikkeuden arvoituksen, suunnittelin firman pikkujouluja ja mietin, minkä mustan puseron ja siihen sopivat mustat housut tänään laittaisin päälle, mikä olikin vaikein ratkaistava. Ehdin jo tuskastua, kun ei kelloceedee jo soi ja sitten kun sen teki, niin huomasin, että se oli tunnin liian paljon. Olin siis käyttänyt tärkeään suunnitteluun ajan, jonka muuten olisin käyttänyt heräämiseen ja kahvin juontiin, ei paha. Toisaalta en vieläkään ymmärrä, miten se on mahdollista, sillä eilen aamulla se oli vielä talviajassa, mutta on siirtynyt itsekseen takaisin kesääm. Joku todellakin suunnittelee vallankumousta, joku joka päivittelee blogiani ja siirtelee kellojani, piilottaa vaatteitani ja hävittää tärkeät paperini. Hyvä puoli oli se, että löysin itsestäni pikalähtijän: yleensä nautiskelen lehdestä ja kahvista tunnin, nyt skippasin ne ja olin pysäkillä hiukan aikaisemmin kuin normaalisti.
Työtoverini Ben kantoi eilen huolta pikkutyttöjen napojen paleltumisesta; tässä ovat muotimaailman tiennäyttäjät lukeneet kollegan palstaa tarkasti ja toimineet nopeasti, sillä Aamulehti uutisoi napapaitojen olevan nyt poissa, out, lopullisesti förbi. Kunnes taas tulee ihan uutena ilmiönä uudelleen. Muistan itsekin kulkeneeni napapaidassa vuonna yksi, ja sen jälkeen muistaakseni viela vuonna kahdeksan, ja muotiin se on tullut senkin jälkeen kaksi kertaa, mutta en sitten enää niitä pitänyt. Ehkä jo seuraavalla kerralla.
AL uutisoi tänään senkin, minkä uutistoimisto Mitään Ei Armahdeta paljasti jo aikaa sitten. Hauska tietää, että toimituksessa joku lukee palstaani.
Sisäinen insinöörini sai eilen ratkaistua kommentointi-ongelman, jonka toimivuutta nyt jännityksellä odotan.
Blogini näyttää ryhtyneen itsenäiseksi, väitti päivittyneensä tänään, vaikka hylkäsin hänet kyllä eilen illalla hyvissä ajoin. Mutta koska en halua tuottaa pettymystä tänne tulleille (vaikkakin eilisillan testi kannattaa vilkaista), lisään aamukuulumiset. Viikonlopun aloittanut valvominen sekoitti unirytmini täysin eikä asiaa helpota lumen tuoma kirkkaus, joka luo tosin erityisen hyvät olosuhteet yölliseen hiippailuun, koska valoja ei tarvitse sytyttää. Jotta kaaos olisi täydellinen, ovat kaikki lukemattomat kelloni eri ajassa: osa talvi- ja osa kesäajassa, kaikki joko edistävät tai jätättävät, joissakin on patteri lopussa ja yksi käy Kiinan aikaa (sain sen tuliaisiksi Kiinasta, mutta nuppi on irti, enkä voi kääntää viisareita, ja koska kello on kaunis, pidän sitä). Sillä, mitä aikaa kello näyttää ei sinänsä ole merkitystä, koska en koskaan katso kelloa, pidänkin niitä vain siksi, että ne ovat kivan näköisiä.
Viikon alkajaisiksi testi, joka kertoo, millainen työpaikka sinulle sopii. Corporate Culture Testi (via Marjut) on pitkä, ja sopii siten työpaikalla tehtäväksi, mutta koska olen kunnon tyttö, itse tein sen yöllä.
Mea, you'll thrive in a corporate culture that allows you to be a Visionary
In your book, the future is now. You're motivated by being part of something new and exciting. And to reach those ends, you're willing to take some risks. You have personal expectations and want to ultimately make a difference in this world and your workplace. Work is not just a paycheck for you and it shows in how you care about what you do. You're a standup person and are committed to the success of any organization you work for willing to accept responsibility squarely on your shoulders.
But you won't get far if you're working for a company that's not based on a system that values your contributions. What kind of work environment will really let you shine?
The Gematriculator is a service that uses the infallible methods of Gematria developed by Ivan Panin to determine how good or evil a web site or a text passage is.
Basically, Gematria is searching for different patterns through the text, such as the amount of words beginning with a vowel. If the amount of these matches is divisible by a certain number, such as 7 (which is said to be God's number), there is an incontestable argument that the Spirit of God is ever present in the text. Another important aspect in gematria are the numerical values of letters: A=1, B=2 ... I=9, J=10, K=20 and so on. The Gematriculator uses Finnish alphabet, in which Y is a vowel.
Testasin viikonlopun blogitekstini ja hämmästykää: 33% EVIL/77% GOOD. Koko blogi 40% EVIL/60% GOOD. Eli parempaan suuntaan menossa.
Näinkin havainnollisesti päätän tämän viikonlopun.
Luin juuri kirja-arvostelun Inka Nousiaisen Karkkiautomaatista, jossa päähenkilö on parikymmentä ja jotain, hukassa ja tunnevammainen. Siitä kumpusi mieleeni, että koska aihe ei ole ikään sidottu, niin miksi sitoa se siihen. Varmaan siksi, että parikymppiset hakisivat siitä lohtua ja suuntaa, mutta samalla sillä karsitaan se suuri joukko potentiaalia lukijakuntaa, joka lukisi kirjan kyllä, mutta ei jaksa kiinnostua nuorisoangstista. Esimerkiksi minut. Voiko sitten kirjan kirjoittaa niin, että ikää ei alleviivattaisi mitenkään? Tehdäänhän elokuviakin niin, vai ajatteleeko joku useinkin, minkä ikäistä päähenkilö esittää. Minä en ainakaan ajattele. Jos nyt luetaan ulkopuolelle lapset, joita esittämään tarvitaan lapsia, on ikäkysymys epäolennainen muun tärkeämmän taustalla. Miksi kirjoissa sitä kuitenkin niin alleviivataan? Yritetäänkö auttaa lukijaa luomaan helpommin kuvaa päähenkilöstä vai kalastellaanko lukijoita tietystä ikäryhmästä, mikä sinänsä on turha toimenpide, sillä onhan 15-75 -vuotiaita enemmän kuin 15-20 -vuotiaita ja jos on enemmän, niin myy enemmän. Vai katsotaanko lukijan olevan kykenemätön yksin selviytymään hahmon tyypittelystä, elokuvissahan hahmo on, ei sitä tarvitse selittää.
Yleensäkin iällä lokeroidaan ihmisiä areenoilla, joissa sillä ei ole mitään merkitystä. Onko esimerkiksi mitään väliä, minkä ikäinen on joku bloggaaja? Ei ole, ei. Ja kuitenkin sitä silloin tällöin tuodaan esiin hengessä, kuin sillä haluttaisiin kertoa, että tämä on sinulle tai sinulta pois. Ajatukset ovat iättömiä ja hyvät ajatukset erityisesti. Loogisesti ajatellen luulisi, että mitä kauemmin on ajatellut, sitä enemmän ajatuksissa on ainesta, mutta eihän se tietysti aina niinkään ole. Ja juuri se taas todistaa, ettei iällä pitäisi olla mitään merkitystä missään suhteessa.
Työkavereita ei ajattele minkään ikäisinä, mutta miksi ikä nousee heti mieleen, kun painetaan toimiston lasiovi kiinni ja mennään muuhun maailmaan. Ihminen on ihminen. Viisas, hauska, ärsyttävä, lohduttava, ystävä, rakas, vihollinen. Onko iällä tässä väliä. Paitsi tietysti silloin, jos ärsyttävä ihminen on nuori, on hän todennäköisesti ärsyttämässä kauemmin kuin vanhempi ihminen. Jos taas rakas, niin rakkauden osapuolten suurinpiirteinen saman ikäisyys antaa mahdollisuuden rakkauden olemassaoloon molemmille yhtä kauan. Olen itse pyrkinyt ajattelemaan iättömästi, suhtautumaan avaramielisesti kaikkiin, mutta joskus törmää omiin sisäänrakennettuihin kulmiinsa ja alkaa toimia vastoin ajatuksiaan. Ei ennakkoluuloisesti, vain haikeana.
Selittäkää jos pystytte, miten huono elämä voi olla hauskaa. Jos nyt huonoksi voi sanoa vaatimatonta määrää valkkaria ja myöhään yöhön jatkunutta keskustelua, joka piti lopettaa molempien osapuolien silmien näkökyvyn saavutettua asteen, jossa aata ei erottanut ööstä. On muuten valkkarissa vaikeata kirjoittaa. Mutta hauskaa oli, pitkään aikaan en ole itselleni niin paljon nauranut. Puhdistavaa. Tämä viisas ystäväni epäili minun löytäneen oman Leonardini tulkittuaan viimeaikaisia päiväkirjamerkintöjäni. Jotain olen toki löytänyt; itsestäni uusia ulottuvuuksia, rauhaa, selkeyttä ja hyvää oloa. Ja uskoa ihmisiin; viisaus ei olekaan kuollut, eikä se olekaan vanhojen viisaiden yksinoikeus. Ja tällä en nyt viitannut itseeni, vaan niihin löytöihin.
Mielen täyttää nyt sen laatuinen seesteys, että tästähän ei voi seurata muuta kuin jonkinasteinen katastroof. Putoaako taivas niskaan, sortuuko juuri rakennettu korttitalo, pettääkö arviot; jään mielenkiinnolla odottamaan. Vai uskoisikohan ihan vaan pokkana, että joskushan sitä ihminen lopullisestikin jotain löytää. Itsestään ja muista.
Nyt, kun olen ollut näinkin lennokas, lopetan vielä, kun se on turvallista.
Koska päässäni nykyisin on niin paljon ajatuksia, etten ajoittain löydä sitä oikeaa juuri silloin, kun tarvis olisi akuutti, olen haaveksinut päähän rakennetusta Googlesta. Mutta mitä suotta siihen jättämään, asennetaan useampia osia ja parannellaan vanhoja samassa huollossa. Ja samoin tein voisi minusta tehdä vaikka Xenan näköisen.
Muistia saisi tietysti lisätä ja varmuuskopioinnin hoitumaan automaattisesti. Mielelläni myös muutaman kykysirun ottaisin, ranskaa ja italiaa voisin puhua, laulutaitokin lienee ostettavissa. Vaikka mielelläni tuonne pääkoppaan panostaisin eniten, niin en pahakseni panisi ulkoisiakaan ominaisuuksia: silmälasit lienee helppo korvata ja virittää samalla pienoisnäyttö, joka toimisi samalla tarvittaessa aurinkolippana. Voisin bussissa työmatkat hyödyntää blogeja lukemalla. Kädet voisi unohtaa turhan paljon huoltoa vaativina osina kirjoitustyövälineinä: miksei teksti voisi siirtyä suoraan aivoista editointiin, josta hyväksymisen jälkeen julkaisuun. Puppulausegeneraattori on tietenkin vakiona, ja siitä tarvittaessa voisi ajaa läpi tietyt paperit. Jossain alan erikoisliikkeissä on varmasti ostettavissa myös huumorinpilkettä, ymmärrystä, terveyttä ja virussuodatin. Tarkemmin ajateltuna en haluakaan olla Xena, vaan voisinkin olla Modesty Blaise.
Paitsi, että tällä virittelyllä pärjäisi paremmin hektisessä maailmassa, luulen, että olisin myös miesten mieleen. Kukapa mies voisi vastustaa kiusausta päästä virittelemään minua, optimoimaan ominaisuuksiani ja putsaamaan piirejäni.
Pelottavan lähelle osuu jälleen kerran Kuhla Kaan :"Citysinkku, joka ajaa joka perjantai Hakaniemestä kello 17:40 lähtevällä metrolla itäkeskukseen ja ostaa sieltä paketin munanuudeleita ja jonkin hepenen." Paitsi, että ostan kalapuikkoja ja pipperitaikinaa.
Jokaisella on toivottavasti ystävä tai usea. Jos on onni omistaa yksikin hyvä ystävä, on hänessä luultavasti kaikki ne ominaisuudet, joita laajaa ystäväpiiriä paimentava hakee eri tilanteissa eri ystävistään. Ja jotta jälleen kerran välttyisin joutumasta suohon tai metsään, rajaan aiheeni ulkopuolelle määritelmät siitä, mikä on ystävä, mikä toveri. Jokaisella on sille tietenkin omat syvyytensä, mutta sehän se onkin se pointti.
Ystävät-toverit on yksilöinä kuitenkin tunnistettavissa eri toimenkuviensa kautta. Yhtä tarvitaan yhteen ja toista kolmanteen tarpeeseen. Sillä tarpeitahan ne ovat, ne aukot ja kulmat, joita hiomaan ystävä-toveri on hyvä. Ystävällä voi olla myös useita eri toimenkuvia, jolloin hän hakee kulloisenkin tarpeen mukaan eri kaavun harteilleen. Seuraavassa oma näkemykseni toimenkuvista.
Itkumuuriystävät : näille soittelen ne suurimmat murheet ja silloin, kun hätä on syvin. En ujostele pahimpienkaan asioiden kertomista, enkä ajattele, miltä näytän itkiessäni tai örveltäessäni räkä poskella naulakot selässä hänen hoivattavakseen.
Vierelläkulkijat: näitä on elämän varrella useitakin, tulevat ja menevät, mutta aina oikeaan aikaan osaavat olla läsnä. Vierelläkulkijat ovat viisaita ja auttavat suurissa elämän muutostilanteissa. Heidän rinnallaan tunnen hienoista pienuutta ja kunnioitusta. Heihin otan yhteyttä silloin, kun suuri myrsky on alkamassa. Usein he ottavat itse minuun yhteyttä. Heidän kanssaan käydään ne sisintä kääntävimmät keskustelut. Näihin suhteisiin saattaa tulla vuosienkin katkoksia, mutta kun taas tapaa, on kuin aloittaisi eilisestä.
Samanvireiset: näitä tapaa työpaikoilla ja harrastuksissa. Joidenkin ihmisten kanssa asiat vaan hoituvat mukavammin ja hauskemmin. Miksen siis asioisi heidän kanssaan. Asiat ymmärretään puolin ja toisin puolista sanoista, usein ei tarvita niitäkään. Muita virityksiä näiden kanssa ei yleensä ole, ystävyys rajoittuu työpaikalle.
Kaupunki punaiseksi ystävät: näiden kanssa lähdetään hauskanpitoon, maalataan kaupunki punaiseksi. Nämä ovat hyviä aitoon hauskanpitoon, mutta näille ei kerrota murheita tai paljasteta syvimpiä syövereitä.
Vaarallinen ystävä: tämä ystävä kuuluu tähän "pidä ystävät lähellä, mutta viholliset vielä lähempänä" kastiin. Pieni kilpailu pitää vireänä puolin ja toisin.
Running-up ystävät: sitten on se viimeisin, mutta ei vähäisin porukka. Tänne kaikki aluksi tulevat asettuen sitten kukin toimenkuviinsa ajallaan tai jäävät pois koko näytelmästä, jos niin on parempi. Tähän porukkaan tullaan moninaisia eri reittejä: osa tulee sattumalta, osa pitkällisen hieraamisen jälkeen, osa löytyy juuri oikeaan tarpeeseen ja osa on vain kertakaikkiaan niin mukavia tai oikeita ihmisiä, he vain loksahtavat omaan elämään oikeaan aikaan. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä parempaa sakkia tähän ryhmään tulee, sillä karsinta on tapahtunut jo ennen kuin kilpailu on edes alkanut. Elämän yksi suurista herkuista on uuteen ihmiseen tutustumisen aika. Vastapalloihmisen löytyminen on running up ystävyyden suola ja pippuri.
Sain tänään yhdeltä Running up ystävältä Tori Amoksen levyn. Olen myyty.
Tiedättehän sen tunteen, kun se odotettu posti tai soitto vihdoin tulee. Mitä kauemmin toistit aiemmin kuvaamiani temppuja, mitä enemmän pyöritit asioita päässäsi, mitä varmempi olit, että sinun pitäisi nyt ymmärtää jotain, sitä autuammalta tuntuu, kun se viesti vihdoin tulee. Suupielesi vetäytyy hymyyn, ryhti suorenee, ja elämä hymyilee koko kalustollaan. Sähköposti on paras, sillä sitä voi käydä lukemassa yhä uudelleen, etsiä piilomerkityksiä, kätkettyjä tarkoituksia ja yliymmärtää viestin rivinvälit. Haluaisit vastata heti, mutta et halua antaa yli-innokasta kuvaa itsestäsi.
Onnellinen olemuksesi säteilee hyvää mieltä ympäristöösi, kerrot kaikki muistamasi vitsit kahvipöydässä ja annat ihan vähän ymmärtää, että sinulle on nyt jotain ihanaa tapahtunut. Eikä sitä voi olla huomaamatta. Väliin olet omissa maailmoissasi, mutta palaat hetkittäin taas lukemaan viestiä.
Elämä on niin mukavaa.
Tiedättehän sen tunteen, kun odottaa postia tai soittoa joltain tietyltä henkilöltä: kurkistaa postilaatikkoon silloin tällöin, sitten vähän useammin, ensin toivorikkaana ja sitten aina vaan pettyneempänä tai tarkistaa seitsemännen kerran, että puhelin ei ole äänettömällä. Luuripuhelinten aikaan tarkisti moneen kertaan, että luuri on paikallaan ja linja auki. Jos postilaatikossa näkyy saapuneita tai puhelin soi, ilo ailahtaa: nyt. Viesti on tietenkin joltain muulta. Pettymys. Sitten alkaa pyörittämään päässään, että sanoinko edellisellä kerralla jotain, joka aiheuttaa tämän vaikenemisen, yrittää muistella ja lukea sitä vastaanottajan silmin, kuunnella korvin. Hm. Entä laitoinko yleensäkään sen postin, ei sitä näy kyllä lähteneissä, mutta ei ole luonnoksissakaan. Melko varma, että on laittanut, mutta entä jos ei sittenkään, tai jos se ei ole mennyt. Entä jos laitoinkin sen vahingossa väärään osoitteeseen, ei, kyllä se oli vastauspostina. Hm. Ehkä vastaanottajalla ei ole mahdollisuutta lukea. Ei, kyllä tämän hiljaisuuden täytyy olla viesti. Tai jos ei kuitenkaann. Enhän voi lähettää uuttakaan postia tai soittaa muka muina naisina, koska sitten vastaanottaja saattaa tuntea olonsa ahdistetuksi. Jos selittelee, että mahtoiko edellinen postini tulla, haistaa hän heti, että tuossa tuo teppaa muka ettei tiedä, yrittää vaan tehdä itseään tykö.
Voi pojat, kun tietäisitte puoletkaan siitä, mitä meidän naisten päässä liikkuu. Tai ymmärtäisimme edes itse.
Tänään nauratti Moron, tuon Tampereen kiälen äänenkannattajan, vanha vitsi: "Mitä yhteistä on hiilellä ja lotalla?. Ne ovat molemmat jylsijöitä." Niin, onhan ne myös halmaita.
Eilisen uutisköyhän aamun vastaisesti tänään on sen tuhannen asiaa pyörinyt päässä. Ne kaikki paukahti heti herättyäni (tsing tsing tsingiskaan) tajuntaani. Ongelmana onkin (kaikkien aikojen) nyt se, että en saa tältä (kaikkien aikojen naapurin rakastaja) meteliltä hetken (valintalon kassissa) rauhaa (tsing tsing tsingis kaan on talous vatupassissa). Päämetelin lisäksi (kaikkien aikojen naapurin rakastaja) luurangot kolisevat kaapissa aiheuttaen tuskallisen kakofonian.
Laitan Leonardin ääneen, noin, saan vähän rauhoitettua tilannetta.
Eilen luin ammattikuntaani kohtaan osoitetusta erittäin arvostetusta kunnianosoituksesta sekä artikkelin työnilosta ja niiden seurauksena ajatukseni liittyvät nyt jonkin verran työhön. Minulla ei yleensäkään ole vaikeuksia lähteä aamuisin töihin, lähden mielelläni pää täynnä asioita innokkaana tarttumaan niitä sarvista. Ja töistä poislähtemisen kanssa on joskus ongelmia, kun en malta lopettaa. Aamulehden yleisönosastossa tänään eräs opettaja kyseli, kuka muu ammattiryhmä suostuu tekemään ylitöitä puolitoista tuntia tunnin palkalla. Ei ehkä ihan noin, mutta ilman korvausta kylläkin aika moni. Minä esimerkiksi; vaikka kuriositeetin vuoksi sitä muka valittelenkin, niin oikeastaan en välitä. Viihdyn työssä. Teen sitä kotonakin, siis en kotitöitä, vaan työtöitä. Tunnen sellaista vanhanaikaista työniloa, jota ei saa seinäkiipeilykursseilla, motivaatioiltapäiviltä tai yhteisiltä saunailloilta. Tätä työniloa saa itsensä sisältä, uuden oppimisen autuudesta, asioiden tajuamisesta, itsensä toteuttamisesta ja tunteesta, että osaa jotakin, mitä joku muu ei osaa, ainakaan tässä talossa ja ainakaan yhtä hyvin, ainakaan tänään. Nyt saan varmasti kenkää Kahvitauko-tiimistä, mutta ehkä saan keitellä mukaville työtovereille kahvia.
Höllennän vähän työhullun kireää kaavun kaulusta ja heittäydyn toiseen aiheeseen. Rakastan parfyymejä ja mielialan mukaan niistä rakkaimmista aamuisin valitsen sen päivän tuoksun. Tänään se on Gaultier, mutta rivissä odottavat omaa päiväänsä Angel, Hypnotic Poison ja Moschinon Cheap & Chic.
Miehen tuoksuna paras on Jean Paul Gaultier, joka pyörtää askeleeni seuraamaan sen kantajaa. Toimii aina. Luurangot lakkasivat kolistelemasta, mutta Reetu jaksaa laulaa päässäni väärin, ainakin kuulostaa kummalliselta: Tsing tsing tsingiskaan, kaikkien aikojen naapurin rakastaja. Tsin tsing ...
Jatkanpa vielä aiheesta, koska tästä jos mistä tiedän jotain. Otan oikein mukavan asennon keittiön pöydän ääreltä ja rupean päivystäväksi psykologiksi. Nythän on nimittäin niin, vaikka toisin jotkut kertovat ja televisio ja elokuvat myös virheellisen tiedon välitykseen syyllistyvät, että eihän sitä rakkauden jälkeistä ystävyyttä ole olemassa IRL. Ja nyt heti kuului tänne asti kiljahduksia. Ymmärrän tuskanne ja myönnän rajallisuuteni, mutta koska pääsen nyt tylyttämään, niin annan palaa. Suossahan me olemme, jos lähdemme tässä vielä määrittelemään, mitä se ystävyys ja rakkaus on, ja siksi myös on turha huudella mitään, oletan tietenkin, että puhumme oikeista asioista niiden oikeilla nimillä, ei teinarirakkaudesta. Ja puhun nyt ihan tällä naisen vaistolla ja sillä kokemuksen syvällä rintaäänellä, jonka lukuisista rakkaussuhteista hengissä selvinneenä olen hankkinut.
Rakkauden jälkeisen ystävyyden esteitä ovat mustasukkaisuus, kateus, viha, hylätyksi tulleen pettymys, hylkääjän uudet kiinnostuksen kohteet ja näiden eri tummuusasteet, variaatiot ja rönsyt. Suurimpia esteitä on mustasukkaisuus, joka saattaa vaivata, vaikkei rakastakaan, vaikka olisi itse lähtenyt ja vaikka olisi uusi rakkaus vierellä. Kummasti vaan jostain kumpuaa ajatus, että "se on mun mopo, sillä ei muut saa ajella". Hylätyksi tullut tuntee tietysti ne tuhannet tunteet, jotka pahimmassa tapauksessa yltävät inhon asteelle. Aika jääkäri on se, joka siitä vielä vääntää ystävyyttä. Ja sen pitäisi olla vielä molemminsuuntaista.
Vai eikö kukaan muu tunnusta tunteneensa sydänalassaan läikettä, kun entinen rakas kävelee uuden rakkauden kanssa kaupungilla vastaan. Oltiin sovittu, että jatketaan ystävinä, vaan kuinkas käy: jäätkö siihen kyselemään, miten sydän on jaksanut, miten oma on särkynyt ja syrjällään, miten yöt ahdistaa ja rakkaan entinen T-paita lohduttaa. Ja siitä sitten heipat teille, jatkankin tästä matkaa tyhjään kotiini. Nostan hattua, jos ei yhtään sattunut. Silloinkin, kun rakkaus ei ollut enää lopussa hääviä, vaan ajatteli, että korjaisi tuonkin tuosta joku, että pääsisi helpolla eroon, ja sitten kun näin tapahtuu, niin eikö vain musta sukka ole omassa jalassa.
Taidan olla huono ihminen, sillä minä en ainakaan pysty. Ystävät on ystäviä ja sanoisin jopa, että menevät rakkauden yläpuolelle, sillä he seisovat vierelläni silloinkin, kun rakkaus on jo kuollut. Tai eihän se rakkaus kuole, se on ikuista, vain kohde vaihtelee.
Nämä blogiyksinpuhelut ovat joskus aika huvittavia; normaali keskustelutilanne kirkastaa ajatuksia ja hioo silloin tällöin timantteja vaatimattomistakin aluista, mutta yksinpuhellen timanttien löytäminen ja ruudin keksiminen on pitkän ja tuulisen matkan takana. Joskus on ihan oikea aihekin, josta on oikein ajatuksia ja jopa mielipiteitä, mutta yleensä aamutuimaan sitä vaan alkaa kirjoittamaan ja toivoo, että käsivarsia pitkin valuu näppäimistölle kelvollisen oloista tekstiä. Sitten joskus, kun sen mielestään loisteliaan ja monimerkityksisen kielikukkasen, usein puolivahingossa, saa synnytettyä, niin jää itsetyytyväisenä odottelemaan reagointia. Ei mitään. Hiljaisuus.
Luotan valppauteesi jälleen kerran Kysyn vaan.
Janne pohdiskeli kirjoituksessaan minuakin useasti mietityttänyttä aihetta miehen ja naisen välisestä ystävyydestä. Siis ystävyydestä ilman muita virityksiä. Sellaisen suhteen syntymiseen ja ylläpitämiseen tarvitaan paljon sattumia, elämäntilanteita, viisaita kumppaneita ja omaa panostusta. Molemmille sukupuolille toista sukupuolta oleva ystävä olisi aarre, joka auttaisi ymmärtämään moniaita tilanteita, mutta vaikka toisin vakuutellaankin, on aika ilmeistä että oleminen vain ystävänä koetaan nimenomaan siten, että paino on sanalla vain.
Suhteen jompikumpi osapuoli odottaa ehkä jossain vaiheessa jotain muuta kuin toinen ja toisessa vaiheessa taas toisinpäin. Tasapainon saavuttaminen on toki mahdollista, mutta koetaanko se kompromissiksi. Aika usein. Ja vaikka yhtävyys alkaisikin molemmilla yhtäaikaa samoilta pohjilta, se saattaa muuttua matkan varrella ja pilata hyvän ystävyyden. Me naiset olemme niin tunteella eläviä, että huonolla hetkellä saatu ystävällinen ele tai sana saatetaan tulkita yli ja tunnetyhjiössä rakastutaan ystävään silmät sydämen muotoisina tuikkien. Ja toinen on nolo ja hämmentynyt ja yrittää ottaa etäisyyttä. Tai toisin päin. Kaikkihan toki tietävät, miksi esim. Kuumien aaltojen Pauli on naisten ystävä tai Sinkkuelämän Stanford Carrien ystävä: kun kaikki osapuolet tietävät, ettei virityksiä ole tai tule, on ystävyyssuhteen rakentaminen turvallisempaa. Jopa kumppanit puolin ja toisin hyväksyvät sellaisen ystävyyden, muuten on aika mahdotonta selittää, että me ollaan Penan kanssa vaan ystäviä.
Jos rakkaussuhteena alkanut juttu väännetään ystävyydeksi, on se vain ilmassa mitä selkeimmin. Ainakin sille osapuolelle, joka vielä rakastaa. Ja ainahan se niin käy, ettei rakkaus yhtäaikaa sammu. Jos ihmissuhteet olisivat helppoja, niin kaikilla olisi paljon kaikenlaisia ystäviä ja kaikki olisivat onnellisia. Paitsi päivystävät psykologit, joilla loppuisi työt, mutta toisaalta olisihan heillä ystäviä lohduttelemassa.
Onnellisinta on tietenkin olotila, että oma kumppani on sekä ystävä että rakas tai jälleen kerran toisin päin. Olen kuullut kaupunkilegendana, että sellainen olisi mahdollista, mutta elävää esimerkkiä en ole nähnyt. Tai sitten minun määritelmäni ystävyydestä ja rakkaudesta ovat liian vaativia. En usko tällä istumalla, että kukaan aviomies kakistelematta nielee, jos vaimo sanoo, että lähden tästä Penan kanssa risteilylle, jossa ajateltiin paneutua naiseuden syvimpään olemukseen.
Sunnuntain ratoksi olen lueskellut blogeja urakalla ja olen löytänyt paljon hyviä kirjoittajia. Viisaita ja nokkelia. Ja sitten niitä toisia, tiätsä jotka pitkäst aikaa taas kirjottamas webbipäivist vaikkei oo mitää niiku sanottavaa kun mul menee kai ihan hyvin ja himaskii menee kai ihan hyvin. Jos pääsen täältä ojien pohjilta murskatun minuuteni ja itsetuntoni kanssa raahautumaan ihmisten ilmoille, niin tunnustan ihan suoraan: nehän ovat paljon viisaampia ja parempia kuin minä. Ainakaan en ruksaile teitä pamaukseeni, salaa käyn vilkuilemassa, jos oppisin jotain.
Anonymineetistä on myös käyty keskustelua. Se onkin juuri se juttu, joka nyt sekoittaa mun pään, sillä oma kotisivuni toisaalla ja blogi ja sen liitteet täällä ja vähän tuolla sekä leipäpuun sivusto kustannuspaikalla vaativat aina eri ihmisen äärellensä. Kaikki ne naiset ovat minua, mutta koska ne ovat niin erilaisia, niillä täytyy olla eri nimet. Enhän minä muuten itsekään tiedä, kuka menee, ja missä. Kaikki ovat olemassa, joten onko niistä joku sittenkään anonyymimpi kuin se toinen. Nimihän on vain merkistö, joka on erottamassa minua toisesta. Ehkä Mea onkin se oikea nimi ja se toinen ja kolmas ovat anonyymeja.
Äskeisestä Idolsista taas kerran nautin eniten Kallosen ilmeistä; juuri tuollaista heittäytymistä itsekin haen päivät pitkät ja illat ja yöt.
Mitä tehdä, kun kuulet naapurissa käytävän sisällissotaa, jossa paukkuu, kolisee, mätkähtelee, kolahtelee, tömähtelee huudon ja nimittelyn säestyksellä. Misu ja Ben viittasivat eilen näiden näkemyserosotien jälkiseurauksiin, mutta mitä teet, kun sota on naapurissa kuumimmillaan. Ei haluaisi nolostuttaa tuttua menemällä väliin, mutta entä jos siellä tarvittaisiin apua. Entä jos saa itse turpiinsa, tai yllyttää toisen uhotekoihin ärsyttämällä juuri sen ratkaisevan kynnyksen yli. Kuuntelua, epäröintiä, paluu takaisin omaan turvaan, uusi kurkistus rappukäytävään. Ottelu tuntuu kovenevan. Ei, kyllä nyt on mentävä väliin. Puhelin taskuun, koira omaan makkariin, ettei käy kiinni, ja ovikellon soitto. Hiljaisuus. Toinen soitto. Hiljaisuus.
Joko siellä tehtiin ruumiita? Mikä nyt teen? Peräännyn naapurin ovelta, mutta onneksi oven lukko rapisee ja ovi raottuu. Itkuinen nuori mies raottaa ovea.
Minä vaan tuolta naapurista, että tarvitaanko täällä apua.
- Sori, meillä on vaan pientä erimielisyyttä, ei tässä mitään.
Onko rouva myös kunnossa?
- Mari, tuutsä käymään täällä? Reippaan, koskemattoman ja itsetietoisen näköinen nuori nainen ilmestyy näköpiiriini. Ei itkun tai lyömisen jälkiä, ei mitään viitteitä siitä, että hän kärsisi mitenkään.
Okei, mä tästä lähdenkin. Koettakaa pärjäillä
Riita ei jatku enää. Hiljaisuus laskeutuu taas rappukäytävään. Muistikuva itkuisesta nuoresta miehestä ja jäätävän etäisestä nuoresta naisesta jää askarruttamaan. Kumpi siellä kärsii enemmän.
Tunsin joskus pariskunnan, joka sittemmin erosi väkivallan vuoksi. Mies sai paistinpannusta kasvotuntumaan useamman kerran. Mies haki lopulta vaarattomampaa seuraa ja eron. Nainen jatkoi vainoamistaan ulottaen sen myös miehen uuteen vaimoon. Ero näissä jutuissa on yleensä seurauksena ennemmin tai myöhemmin, mutta eihän se rakkaus heti ensimmäiseen iskuun kuole, ei vaikka haluaisi. Mukaan tulevat vielä häpeä sekä usko toisen lupauksiin. Mutta jossain vaiheessa loppuu tietysti uskokin. Aina rakkauden kuoleminen kuitenkin koskee yhtä paljon. Jossain vaiheessa. Kuollutta ei koske mikään. Ei ihmistä eikä tunnetta. Useammin se saisi olla kuitenkin se tunne. Se kuollut.
Onko minussa ainesta vai mitä: jo tuolla aiemmin haastelin siitä, että pieniä ihmisiä ei työelämässä johtajan paikoilla palkita. Aamulehden mukaan Yhdysvalloissa ja Britanniassa on tehty tutkimus, joka osoittaa, että työuransa aikana pitkät tienaavat enemmän kuin lyhyet. Selvityksen mukaan jokainen lisätuuma nostaa vuosipalkkaa noin 750 euroa. Pituudella on siis vaikutusta menestykseen työuralla. Tutkimuksessa seurattiin tuhansia ihmisiä lapsuudesta aikuisiksi. Vaikka pituudella ei pitäisi olla merkitystä muille kuin ammattikoripalloilijoille, sillä on siis merkitystä.
Miksikähän muuten ainakin meidän firmassa lähes poikkeuksetta uudet palkatut naiset ovat pieniä. Viisas firma säästää?
Tekstiviestissä on enimmillään noin 30 välimerkkiä ja sananväliä, allekirjoitus vie ehkä 10 merkkiä, joten asiaa mahtuu 120 kirjaimen verran. Suomen kielen tavuissa on 2-3 kirjainta. Tekee siis 48 tavua. Lähes kaiken oleellisen pystyy ilmaisemaan 17-tavuisessa haikussa ja 31-tavuisessa tankassa voi sanoa jo kaiken. Tekstiviestiin viis mahtuu sekä haiku että tanka. Voit siis tekstiviestissä kertoa kaiken sekä kerrata olennaisen.
Kokoelma haiku-muotoisia virheilmoituksia.
Joku näkee nahkani läpi uraputkehtavaan minuuteeni: Birdy, miten sinä sen teet. Jausaa!
Nokialainen näyttää surulliselta. Pakko lohduttaa, lähetän sille tekstiviestinä pusuja.
- Suruja
Häh? No kirjoitan sitten suukkoja.
- Puukkoja
Olen niin ylpeä liivistäni, että laitoin oikein kuvani marginaaliin. Ja heitin paidankin pois, olenhan lähes ammattilainen.
Tein minäkin testejä, mutta koska raamatun kirjani antoi useista yrityksistä huolimatta sinisen kuvan (Romans), ja sininen ei sopinut testisivuni ilmeeseen, jätin sen pois. Sen sijaan koiraihmisenä oli pakko laittaa tulos, vaikkei mäyräkoiraa tullutkaan. Olen dobermanni. Mielelläni.
Mehän uskomme vakaasti näiden testien oikeellisuuteen. Ainakin silloin, kun kuvaus vastaa omaa käsitystämme tai on muuten hyvä, viisas tai tavoittelemisen arvoinen, tai kuva on hyvä. Nythän on lapset niin, että eihän se huuhaata olekaan, vaan ihan totta, tieteellistä ja sillä on nimi: Forer-efekti tai Barnum-efekti.
Mikä se on se jokin, joka toisessa ihmisessä saa ihmeen tapahtumaan, klikkin kuulumaan? TV:n chattiohjelmissa tuntuu aika vähän olevan riittävästi ("Onx tääl ketää 15vee muijaa"). Aikuisemmat hakevat luotettavaa ja huumorintajuista ystävää, ja rehellisimmät miehet myöntävät, että ulkonäölläkin on merkitystä? Ihmeen tapahtumista on selitetty biologialla ja kemialla; joidenkin ihmisten välinen tuoksu tai säteily saa ilotulituksen käyntiin. Tässä kuten monissa muissakin jutuissa yhdelle yksi ja toiselle toinen juttu on tärkeintä, ja mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmän se tekijä on ulkonäkö. Moniaita minäkin mietin, ja yhtenä sitä, että miten yleensä on ollenkaan mahdollista, että jotkut liitot kestävät vuodesta toiseen, vaikka alussa ihastuminen on perustunut pelkästään ulkonäköön. Veikkaan, että kyseessä on pelkkä sattuma, ja suuri osa liitoista kaatuu, kun kuori ei enää riitä, ja pitäisi olla täytettäkin.
Minuun on aina vedonnut sixpackia enemmän älykäs, nokkela ja nopeaälyinen humoristi, joita on todella vähän IRL, mutta Blogoslandia on ihmemaa, jossa heitä on valtaosa. Toiseen voi helposti ihastua pelkästään tekstien kautta. Mutta vaikka näin tapahtuukin, harvoin sitä kuitenkaan on visualisoimatta henkilöä. Olisipa siskot hauska vertailla, millaisiksi kukin meistä on kuvitellut nämä rakkaat blogimiehemme. Tai millaisiksi he kuvittelevat meidät.
Eräs, jota en tunne, oli kerran kertonut toiselle, että pitää älyllisestä flirtistä. Koska Älyllinen flirtti on toinen ja kolmas nimeni (ainakin, jos älyllinen on inom sitaten), halusin tietenkin tutustua siihen, jota en tunne. Niinpä heitin pallon, joka oli kieritelty älyllisen flirtin kanelisokerisekoituksessa. Mitä tapahtui? Ei mitään.
Mitä opimme tästä? Ei mitään. Ellei opiksi lasketa muistutusta siitä yleisesti tiedossa olevasta asiasta, että verbaalinen toisen tavoittaminen ei ole koskaan ennustettavissa. Joko sitä on tai ei ole toisen vastapalloihminen. Se, että joku joskus ottaa pallon kiinni ja heittää takaisin ja siitä syntyy molempia tyydyttävä ottelu, on yksi elämän kermamunkeista.
Ja millainen on minun kermamunkkini: hänellä on Bruce Willisin flirtti olemus, Peter Nymanin äly, nokkeluus ja nopeat hoksottimet sekä Leonard Cohenin seksikäs ääni. Hyvää huomenta Ben-Bruce-Jouni-Peter-Janne-Leonard, miten sujuu sinulta laulu.
Ensimmäiset värilliset jouluvalot ikkunassa sytytetty naapurissa. Missä kettinki, jolla lukitsen itseni naapurin ovenpieleen ja poistun vasta, kun valot on haudattu sadan metrin syvyyteen. Värivalot ja erityisesti valoletku pitäisi kieltää lailla ja asetuksilla.
Sitä luulisi, että ihmisyksikön huumorintaju olisi suhteellisen samanlaista päivästä toiseen. En tietenkään tarkoita vuodesta toiseen, vaan ihan vaan lyhyellä tarkastelujaksolla. Mutta eihän se niin mene. Tänään naurattaa joku ja joskus joku muu ja toisinaan ei mikään. Eilen nauroin ääneen Mitvitille ja Jannen katkeransuloiselle jutulle. Heti perään nauratti Kuumien aaltojen Pauli ja sen jutut, erityisesti nauratti tietenkin menopaussi-juttu. Naurun herätti myös se mainos, jossa myytiin sika säkissä. Voiko tästä vetää muuta johtopäätöstä kuin, että minua on vaikea huvittaa: ensinnäkin on vaikea ennustaa, mikä naurattaa ja toisaalta aika harvoin on siinä mielentilassa, että ääneensä nauraa hekottelee. Sisänaurua syntyy toki useammin.
Empiirinen koe meni sitten poskelleen, koska nukuin kuin tukkijätkä. Silmät kirkkaina taas tuulta päin. Taidan sen kunniaksi pläjäyttää tänään herkkujani kalapuikkoja pellillisen. Se on herkku, joka ei kaipaa edes kermavaahtoa kylkeensä, rajansa hulluudellakin. Sen sijaan rosollia en syö edes vaaleanpunaisella vaahdolla. Siitä ruuasta syön vain vaahdon, vaikkei se miltään maistukaan, mutta näyttää hyvältä ja tuntuu pehmeältä. Millainen kulinaari on ihminen, joka arvostelee ruokia sen mukaan, että ruoka näyttää ja tuntuu kivalta, vaikkei maistu miltään. Kysy kalapuikon syöjältä, saat asiantuntevan kommentin.
Olen aloittanut empiirisen kokeen, kuinka kauan pysyy tolkuissaan kahden tunnin yöunilla ja muutamalla neekerinpusulla ja lakupötköllä. Kokeen jännitysmomenttia nostattaa seuranta, kumpi tapahtuu ensin; uupuminen vai silmien umpeen muurautuminen. Aamusilmiä oli tänään helppo piirtää, sillä ne olivat niin turvoksissa, että viivan vetäminen ripsien ja luomen väliseen onkaloon onnistui kertavedolla. Vaan mitäpä väliä, millaiset silmät, koska aamu on niin pimeä, että bussin ikkunasta ei näe kuin mustaa, ja pois osaa nousta, kun laskee mutkat ja jää neljännen jälkeen pois.
Mutta; ei muuta kuin liikkuvat osat jälkiä tekemään ja etiäpäin, sanoi mummo, kun laidan yli taklattiin, tai jotain.
Sunnuntaiaamun taika ei tänään toimi, maailmassa on vika, mustaa jäätä on enemmän kuin pullantuoksua. Siispä on otettava pakkotoimenpiteet käyttöön ja listattava haluttavia asioita muistutukseksi, mitä varten kannattaa aloittaa jälkien tekeminen:
- Koiran uskollinen katse : pörröterapiaa tarvittaessa
- Yhteyden ailahdus, kun tapaa sukulaissielun : vastapalloihminen
- Hetki, jolloin keksii, millä ongelma ratkeaa : se on siinä
- Tunne, joka tulee, kun oli oikeassa : *valheellisen vaatimatonta hymyilyä*
- Tunne, kun pääsee pattina olleen asian yli : tervehdys maailma, täältä tullaan
- Ihminen, joka katsoo silmiin puhuessaan : minulla on sinulle aikaa
- Uuden aloittaminen : voi löytää itsestään puolia, joista ei tiennyt
- Hyvän puhuminen takana salaa : hyvä mieli itselle ja toiselle
- Sielunpuolikas : hei, odota, älä mene ohi, minä olen täällä
Jahas, sunnuntai käännähti aktiiviseksi. Saan taas olla ensimmäisten joukossa.
En minä Misu loukkaantunut, päinvastoin. Ensimmäinen oikeasti hauska määrittely meille matalajalkaisille. Isäni sanoi aina lohdutellen, että minusta saa hyvän ja halvan vaimon, ei mene paljon hamekangasta (huom. kaikki deitti-vastauksen kanssa empivät).
Äksillä on taustansa: olin kerran aika vaikutettu eräästä mukavasta ja fiksun oloisesta aikamiehestä, mutta sitten hän kirjoitti, että textaillaan. Heh.
Jos säälipisteitä on jäänyt vielä yli, niin mielestäni ansaitsisin muutaman: neekerinpusut on syöty, kunnon ruokaa ei ollenkaan ja miehen tointa hoitelee horisontaalikoira. Se, jos mikä olis tarpeeks reiluu.
Misun ja mahdollisesti höllän ilmaisuni tähden ohitsekävelevän Miehen saaman käsityksen oikaisemiseksi täsmennän, että enhän minä nyt Patea sillä tavalla, vaan kun Pate on myös vertikaalisesti rajoitteinen, olisi hänen kanssaan kiva laulaa silmiin kurkottamatta katsellen. Laululla hurmaisin Peter Nymanin rakastumaan itseeni ja lankeemaan mun eteheni. Kappalevalinta taisi kyllä mennä pieleen. Joskus vaan tuntuu niin siltä.
Murheen, masennuksen ja itsesäälin parissa pyörimisessä on yksi erinomainen etu, jonka voisin patentoida. Nimittäin ei ruoka maistu, ja laihtuu siis varmasti (perustankin blogin tämän aatteen ympärille; takuulaihtuminen, seuraa johtajan ohjeita ja laihdu, ei tarvitse laskea hiilareita eikä tarvitse kuntoilla). Lisäbonuksena tulee säästyneet rahat, jotka muuten veisi K-kauppias, nyt voi lohduttautua shoppailemalla kaikkea paitsi tarpeellista.
Kohta taidan laittaa deitti-ilmoituksen nettiin, jossa haen huumorintajuista ihmissuhdetta, lisäbonuksia saa, jos tietää, mitä on bloggaaminen ja täydet pisteet se, joka itse bloggaa. Se, joka haluaa textata kanssani, saa kengän kuvan muistoksi lyhyestä ihmissuhteesta. Koska Leonard Cohen varmaankaan ei juuri nyt ole seuraa vailla, toivon että ilmoitukseni tavoittaa jonkun muun melkein yhtä ihanan. Vinkkinä, että tykkään Pate Mustajärven äijäkarismasta; haluaisin hänen kanssaan laulaa, että "Hei, antakaa, mä puhun kans, kännissä määkin oon."
Voiko ihmisparka enää alemmaksi vajota; hellintä, mitä tällä hetkellä saan, on Hulluilta päiviltä ostetut Neekerinsuukot, mansikan makuiset.
Onneksi ei sitten tullut se pelkäämäni auringonpaiste: on hyvä syy käpertyä omiin syövereihinsä. Onneksi joku korkeampi voima suojelee pientä ihmistä: juuri kun olet nääntymäisilläsi työasioiden alle, tuleekin yksityiselämässä märkää rättiä naamalle niin että tuntuu. Siinä työasiat lakkaavat kokonopeasti painamasta mieltä, kun muita murheita pukkaa päälle. Maanantaista alkaen sitten taas työasiat vievät kaiken huomion muulta murehtimiselta, niin ettei huomaa yksityispuolta märehtiä. On tämä niin somasti suojeltu, tämä ihmispolo.
Miksikähän muuten varikset ei syö niitä pulleita kastematoja, jotka retkottaa asfaltilla sadesäällä. Miksi tempoo tuo outo lintu matonsa vaivalloisesti nurmesta, vaikka päivällinen on katettuna ihan nokan edessä?
Eilen tuli sitten taas kunnon satsit PowerPointia. Miksi muuten kaikki esittäjät kutsuvat niitä läppäriläjäyksiä kalvoiksi? Koulutuksen parasta antia olivat jälleen kerran hyvät ja isot sämpylät ja pullat. Ruoka oli hyvää ja kyniä sai paljon. Kaikki suosioomme pyrkineet olivat yksinmielin keksineet, että tummansinisillä kynillä erotumme joukosta. Kutsuttuna asiakasnäkökulmaa kävi tarjoilemassa tutkija, jonka esityksestä jäi mieleeni vain ylenkatse ja alentuva suhtautuminen ja kymmenminuuttisen esityksen aikana äksessi sanottuna kahdeksan kertaa. Jos kymmenen olisi tullut täyteen, olisi ainakin viisi bingoa huudettu. Emme sitten kukaan raaskineet pahoittaa polon mieltä kertomalla, että hän nyt opettaa itseään tässä asiassa tietävämpiä tahoja.
Olen päättänyt hyödyntää nämä koulutukset (paitsi syömällä ja kyniä keräämällä) seuraamalla, millainen ppt-esitys on vähiten huono. Nyt ei tarjoiltu härpäkkeitä, vaan pysyteltiin askeettisilla linjoilla; miksi niille firma kustantaa läppärit, jos ei niitä osaa käyttää. Seuraan myös, mikä tekee luennoitsijasta hyvän. Tällä kertaa voiton vei ylivoimaisesti eräs professori, joka paitsi tiesi paljon, osasi myös esittää sen hauskasti ja valloittavasti. Ja tekniikkakin oli tyylikästä. Tässä esiintymisasiassa pätee kermavaahtosääntö: mikä tahansa on kermavaahdon kera hyvää, ja mikä tahansa asia hyvin esitettynä on mielenkiintoista.
Taaskaan en päässyt sisäistämisessä niin pitkälle, että ymmärtäisin, mitä tällä kaikella on tekemistä käytännön työn kanssa.
Nyt näyttää olevan jo lauantai, joten työasiat olisi pitänyt mapittaa jo aikaa sitten, viimeistään Pasilan kohdalla, mutta kun minulla oli se pienempi reppu matkassa, jouduin kantelemaan paperipinoa kainalossani ja se pääsi ikävästi siten muistuttamaan itsestään kotiin asti. Niin siis lauantai: ulkona kuuluu satavan, mikä sopii minulle. Sateella on kiva käpertyä itsensä ympärille, ottaa kirja ja mielikuvittaa itsensä päivästä pois. Mutta kai tämäkin aamupäivästä kääntyy taas kerran auringon paisteeksi, ja täytyy ruveta painiskelemaan huonon omantunnon kanssa. Sillä hyvällä ilmalla kaikki kunnon ihmiset menevät ulos. Reippailemaan. Antakaa minulle edes yksi päivä, mieluummin kaksi, ettei tarvitse olla kunnon ihminen.
Helsingissä oli kaunista ja lämmintä, ihmiset istuivat vielä terassilla. Aamulla tosin oli matkalla maa jo ihan valkoisena, oikein hieraisin silmiäni, että luntako se jo on. Oli se. Suurkirkon liepeillä japanilaisten ja italialaisten turistien keskellä tuntui niin erilaiselta, ihan suurelta maailmalta. Ihmiset on siellä jotenkin erilaisia: tyylikkäitä aikuisia on enemmän. Erityisesti tyylikkäitä aikuisia miehiä on niin, että sydämestä vääntää.
Eilen oli ilmeisesti SE päivä, oma pidennetty 15-minuuttiseni julkisuuden keilassa. Sain paistatella kahdella areenalla ja monissa viittauksissa ja kiitettävän (KIITOS) moni kävi myös kurkaamassa, kukakumma. Kahvipaussivierailu (kiitos Benrope), Scilla Kevätsipulikukka, Misu Tiramisu, Schizo-Janne ja Kuhla Kaan kasvattivat vieraideni määrän lähes kaksinkertaiseksi. Tässä kohtaa hiljaista hyrinää, jota kissoilta olen opiskellut.
Tätä lukiessanne minä olen jo matkalla tai perillä Helsingissä. Kaupungissa, joka edustaa edelleenkin minulle, pikkukaupungin kasvatille, jotain suurta ja hienoa. Kaikissa muissa Suomen kaupungeissa kuvittelisin voivani asua, mutta Helsinki on jotenkin niin etäinen, suuri, pelottava ja kunnioitusta herättävä, että asuminen siellä on ihan oma lukunsa. Helsinki on minun mielestäni ainoa Kaupunki Suomessa: siellä on kaikki. Erityisesti pidän niistä keskustassa olevista puutalokortteleista; niissä on kaunista arvokkuutta ja henkeä. Toinen ihastuttava alue on se Suurkirkon seutu ja ne ympäröivät talot ja korttelit: siellä oikeastaan voisin asua. Siis sadussa ja unelmissa.
Liekö eilisen tilityksen ja matkan aiheuttamaa, mutta näin unta, jossa oman alani työpaikka Helsingissä oli auki ja minua pyydettiin sitä hakemaan. Selvyyden vuoksi: se virka on tämän alan huippu, kuningatarmehiläinen. Unessa kieltäydyin sillä verukkeella, että en ole siihen tarpeeksi pätevä, ja sitten siihen valittiin meidän Firman apulaisvahtimestari. Mitä sanoo tähän Freud Marx Engels & Jung?
Varmaan katselen helsinkiläisiä tänään sillä silmällä, että onkohan tuo Tira ja tuo Misu, mahtaako tuossa polkea b ja Janne taitaa juosta tuolla.
Vertikaalinen rajoitteisuuteni tuli juuri Hulluilta päiviltä, kävelytti horisontaalisti ylikehittynyttä mäyräkoiraansa ja ryhtyy nyt lyhentämään hankkimiensa housujen lahkeita. Ostin mustat housut ja mustan villapaidan. Laskeskelin, että kaapissani edellisiä on kuudet ja jälkimmäisiä kahdeksan. Loput mustat on joko kesä- tai talvisäilössä. Uskokaa minua, ne ovat kaikki tarpeen ja keskenään erilaisia.
Lyhennyksen tuloksena syntyy jälleen kohta kaksi housunlahjerengasta, joille jonain päivänä keksin järjellistä käyttöä. Yksi farkkurengas on jo horisontaalikoiran kaulapantana.
Hassua, miten joku aihe alkaa pyöriä päässä ja sitä pyörittelee ja purkaa ja kokoaa, kunnes se jotenkin aukeaa, valaistuu. Ja sitten, kun siinä valaistumisen huumassa on päättänyt kirjoittaa sisäistä valoa hehkuvan avautumisen blogiinsa, tulee joku ja romuttaa koko rakennelman. No, minulle kävi tällä kertaa niin, että pidemmän aikaa olen jo pohtinut henkilökohtaista ongelmaani ja hakenut syitä, seurauksia ja ratkaisuja. Aamulla päätettyäni kirjoittaa siitä blogiini aukaisin Aamulehden ja siellä oli samasta aiheesta kirjoitus. Ei siinä mitään, mutta sitten lukaisin eilen lukematta jääneitä blogeja ja sieltä tuli sitten se isku, joka sekoitti suunnitelmani: Scilla kirjoittaa niin kauniisti minusta, että mitenkään en voi nyt uskottavasti kirjoittaa mieltäni askarruttaneesta ongelmasta. Kiitos, toivottavasti olet oikeassa.
Minun ongelmani on se, että kärsin IT-kapeikosta yhdistettynä KT-oireyhtymään, eli itsetunnossani on vajausta ja se yhdistettynä kiltin tytön käyttäytymiseen vaikeuttaa elämistä melkoisesti. Olen siis ujo ja arka. Itsetuntoni ei ole synkroonissa sen kuvan kanssa, jota tarjoilen maailmalle. Aamulehti yrittää kasvattaa meidän ujojen itsetuntoa kertomalla, että ujot ovat hyviä tyyppejä, korvaamattomia pitkäjänteisyyttä vaativissa tehtävissä, suunnittelutehtävissä ja ovat keskimääräistä fiksumpia. Uskon mielelläni tuon kaiken, vaikka epäilen, että sillä vain kalastellaan meitä tekemään entistä enemmän ja hiljaa tuhertaen töitä. Huomasitteko: ihan selkeä IT-kapeikko. Kilttinä tyttönä teen enemmän kuin pitäisi ja ujona tyttönä teen mieluummin kuin puhun tai esiinnyn. Tässäpä oiva yhdistelmä, jota ronskimpi huomaa käyttää hyväkseen: IT/KT tekee ja Ronski-Reino esittelee ja pätee.
IT/KT-ihmisen elämä ei ole aina helppoa: seurassa huomaa istuvansa hiljaa muita tarkkaillen ja mielessään hienoa aloituslausetta rakennellen saamatta koskaan tilaisuutta sen sanomiseen. IT/KT haikailee tyylikkäiden ja kalliiden putiikkien näyteikkunoiden takana uskaltautumatta sisään, koska niissä ei yleensä ole muita asiakkaita ja pelkää siksi joutuvansa myyjän kanssa puheisiin. Kilttinä ihmisenä ei kehtaa kävellä ostamatta pois, joten viisainta on olla menemättä sisään ollenkaan. IT/KT ei voi vaihtaa kampaajaa, sillä hän pelkää että vanha kampaaja loukkaantuu. Kokouksissa ja koulutuksissa ei kehtaa kysyä mieltä askarruttavista asioista ja toivoo, että joku muu kysyisi. Itse kouluttajan asemassa pelkää esiintymistä siinä määrin, että unohtaa asiansa puhumattakaan siitä, että osaisi sen hauskasti esittää. Jälkeen päin harmittaa, koska olisi ollut paljon enemmän tarjottavaa.
Siunattuja ovat PowerPoint-esitykset IT/KT:lle, sillä aikana, jolloin heijasteltiin kalvoja seinälle, suurentuivat vapisevat kädet metrisiksi merkeiksi pelottavasta tilanteesta. Muistan erään kerran, jolloin seisoin arvovaltaisen oppineen yleisön edessä ja keskityin pelkästään siihen, että saisin polvieni vapisemisen loppumaan, sillä polvet värisyttivät hameen helmaa niin, että minusta tuntui, että takapenkille asti näkyy tärisevä vekkihameen helma. Yritä siinä sitten esittää asiasi asiantuntevasti mutta hauskasti ja värikkäästi.
IT/KT-nainen saattaa yllättää epämuodollisissa tilanteissa kaikki, jotka tuntevat vain hänen virallisen puolensa; sitä tuntee itsensä joskus Columboksi ryppyisessä poplarissa. Ja nauttii tietenkin salaa mielessään päästessään yllättämään. En voi kieltää, ettenkö vuosien varrella olisi kasvattanut suojamuurien takana myös omainaisuutta hyödyntävää pientä peikkoa, joka tilaisuuden tullen haluaa edes hetkeksi varastaa koko shown.
Eilinen Schizo-Jannen avautuminen innoitti heittäytymään samaan aiheeseen. 157-senttinen nainen 35-numeroisissa kengissä ja 36-numeroisissa vaatteissa ei ole ensimmäisenä kaupan sisäänostajien mielessä. Tai jos onkin ollut, niin se toinen saman kokoinen kävi jo ostamassa minun kenkäni. Jonkinlainen korvaus olisi kohtuullista niistä euroista, joita joutuu maksamaan lahkeiden, hihojen ja helmojen lyhentämisestä. Sitäpaitsi joudumme maksamaan suursyömäreiden ruuat Raxxissa ja lihavien löpöt lentokoneessa. Meille yhteiskunnan hylkimille pitäisi maksaa kansalaispalkkaa, jolla hiukan edes korvattaisiin isoisempien pilkan kohteena olemisesta aiheutuneita kärsimyksiä ja yhteiskunnalle antamistamme subventioista.
Työelämässä pienen naisen on turha yrittää pomon paikkoja; ne menee pitkille ja komeille. Me tattiaiset saamme tyytyä olemaan koordinaattoreita ja assistenttejä. Lisäksi meidän täytyy kehittää maskottiluonne, jos aiomme selvitä elämästä hengissä. Ei meitä kukaan kuitenkaan todesta ota. Toinen vaihtoehto on heittäytyä ärhäkäksi terrieriksi, mutta ei siitäkään mitään hyötyä ole. Kaikki tietävät, että kivahan se terrieri oikeasti on . Ja harmiton.
Miksi koira kakkii kolme kertaa juuri silloin, kun on vain kaksi Hauska-pussia taskussa? Ja miksi se kolmas kerta tapahtuu ihmisten ilmoilla, kun ne kaksi edellistä kertaa päästeltiin metsässä?
Ja sitähän on tietysti turha kyselläkään, miksi ei löydy lähimailtakaan roskasäiliöitä juuri silloin, kun niitä tarvittaisiin.
Sekin askarruttaa mieltä, että miksi lähiöissä asusteleva koira maksaa saman koiraveron, vaikka kaupungin tarjoamat maatuvat kakkapussit tarjotaan vain keskustakoirille.
Se kakkapusseja keskustan koirapuistossa repivä pälyilevä ihminen olen minä: tungen taskut täyteen pusseja aina, kun vaan mahdollista. Ja pyydän vielä keskustassa asuvia kavereita repimään niitä minulle tuliaisiksi. En suostu säilömään koirani jätöksiä kaupan leipäpusseihin. Enkä jaksa sitäpaitsi syödä niin paljon leipääkään. Enkä kantaa hedelmiä.
Ja kun kerran päästiin perimmäisten kysymysten äärelle, niin kysynpä vielä, että kurillaanko koira kakkii juuri sen talon ruusupuskaan, josta singahtaa sättivä naiskansalainen välittömästi ähellyksen alettua? Ja miksi nasevan vastauksen haukkumisiin keksii vasta seuraavassa korttelissa?
Ja mitä on ajateltava aikuisesta naisesta, joka ei keksi muuta kuin kakkajuttuja blogiinsa? Hävettää.
Minulla on ollut elämäni aikana useita tiennäyttäjiä, sillanrakentajia, tutoreita, kädestä pitäjiä, ohjaajia, tukijoita, enkeleitä; miten heitä kukin haluaakaan nimittää. Heitä ei usein tunnista silloin, kun he ovat paikalla, vasta jälkeenpäin ymmärtää, mikä tehtävä kullakin oli minun elämässäni. Sillan rakentaja ilmestyy kuin tyhjästä ja viittoo tielle, jonne kannattaa lähteä, auttaa rakentamaan sillan ja häviää elämästäsi ilmestyäkseen ehkä joskus uudelleen. Joku jatkaa matkaa vierelläsi vuosia, joku toinen vain poikkeilee silloin tällöin, aina tarpeen vaatiessa. Joku saattaa jäädä tuntemattomaksi, jostakin tulee paras ystäväsi.
Yleensä rakentajat tunnistaa helposti ja heidän läsnäolonsa vaistoaa, vaikkei heitä näe. Yksi merkittävimmistä enkeleistäni ilmestyi elämääni joskus yli 15 vuotta sitten, hänen olemuksensa pitkine punaisine hiuksineen kertoi heti tärkeän ihmisen astuneen tielleni. Näinä vuosina hän on lähtenyt useita kertoja, mutta aina tullut takaisin. Hän tulee aina silloin, kun tarvitsen juuri hänen ohjaustaan. Viimeksi hän kulki kanssani sähköpostitse yli puoli vuotta. Juuri nyt hän on Kroatiassa Zagrebissa ja minun on ikävä häntä. Olen varma, että nyt on minun harjoitteluaikani, koeajaksi tarkoitettu. Pysynkö yksikseni oikealla tiellä. Tiedän, että jos uusia siltoja täytyy rakentaa, hän taas ilmestyy elämääni.
"On kuitenkin onnemme, että lapsi meissä yrittää vielä vuosien kuluttuakin muistuttaa alkuperäisestä elämäntiestämme ja johtaa meitä toteuttamaan sitä. Jos kuuntelemme lasta, voi alkaa uusi haasteellinen seikkailu. Jos emme kuuntele, elämämme voi olla helpompaa, mutta saatamme kokea sen merkityksettömäksi.
Me ruokimme itse maailman sielua ja maapallo, millä elämme on parempi tai huonompi sen mukaan, olemmeko me parempia tai huonompia. Siinä tulee esiin rakkauden voima, sillä rakastaessamme haluamme muuttua paremmiksi." - Paulo Coelho: Alkemisti
Pienenä tyttönä istuin usein mietiskelykivelläni ja katselin järvelle. Ihmettelin, miten järven laineet syntyvät. Päättelyketju alkoi tosiasiasta, että mitä enemmän puut heiluivat sitä varmemmin järvellä oli aaltoja. Päättelin oitis, että puiden heiluminen aiheutti tuulen. Mutta miten aallot syntyivät, kun järvellä ei ole puita, joista lähtee tuulivoima. Ainoan selityksen tarjosi näköpiirissä oleva saari, jossa kasvoi vankkoja mäntyjä. Laineiden alkuperä oli siis saumattomasti todistettu; puiden heiluminen aiheutti järven aaltoilun.
Päästyäni ensimmäisen kerran meren äärettömälle myrskyävälle äärelle romuttui teoriani. Enkä ole siitä toipunut vieläkään.
Nykyään ihmettelen, kuinka onnistun pääsemään autolla määränpäähäni, kun minun täytyy jatkuvasti jarrutella, kun joku tunkee autonsa minun turvaväliini. Kun autoletka siis kulkee tasaisen määrätietoisesti kohden päämääräänsä, on minun otettava askel taaksepäin. Miten en siis päädy lähtökohtaani. Ymmärrän, että päättelyäni on vaikea seurata, siispä kuvitelkaa autojono, joka etenee oikealta vasemmalle ja yksi auto ottaa vähän väliä askelen taakse. Eikö vain sen pitäisikin kaiken järjen mukaan ennen pitkää päätyä sinne, mistä se lähti.
Päättelyssäni on jotain vikaa, sillä aina olen päätynyt perille.
Niin totta.
Nyt olen niin hyvässä seurassa, että tilleänä tämän päivän vaan paistattelen kahvissa ja konjakissa. Kiitos Misu.
Sisäinen lapseni on kehittynyt; viime viikolla tehdessäni testin olin 1-vuotias, nyt jo lähes teini-ikäinen (terveisiä vaan Mr. b:lle, perässä tullaan, jahka ensin olen ratsastanut ponillani).
My inner child is ten years old!
The adult world is pretty irrelevant to me. Whether I'm off on my bicycle (or pony) exploring, lost in a good book, or giggling with my best friend, I live in a world apart, one full of adventure and wonder and other stuff adults don't understand.
How Old is Your Inner Child? brought to you by Quizilla
Kiittelen vuolaasti Schizo-Jannea oivallisen oikeellisesta kuvauksesta jahka naurultani pääsen ylös. Tuo on niin totta.
Miten selvitä kiukuttelevasta asiakkaasta, joka ei osaa klikata sivulta kohtaa, jossa lukee vaikka, että "Salasanan saat klikkaamalla password -linkkiä", ja password on jo linkki? Parhaaksi olen kokenut seuraavan konstin: katson asiakasta 2 sekuntia liian pitkään ja sanon: "Katso minua, minäkin osaan."
Lähden tästä ratsastelemaan ponillani.
Juuri saamani tiedon mukaan menestyksen mitta on n. 20 senttiä, joka on suurin piirtein sama kuin korvien etäisyys toisistaan.
Tiesittekö muuten, että jos korvalehdet höröttävät kohtisuoraan kallosta, ääni vahvistuu 10-kertaiseksi. Jos korvalehdet ovat tavanomaisella 18 mm:n etäisyydellä kallosta, vahvistusvaikutus on 2,5-kertainen. Korvalehdillä on siis muutakin virkaa kuin oivallisina silmälasinkannattimina ja korunpitiminä toimiminen.
Olen antanut itselleni kertoa, että tutkimusten mukaan isopäiset ovat viisaampia kuin pienipäiset. Kuka määrittelee, mikä on "iso pää". Onko jossain standarditaulukko pään normaalirajoissa olevista mitoista.
Ainoa hattu, jonka ostossa on kysytty pään kokoa, oli se valkosamettinen kesähattu. Myyjä sanoi, että minulla on iso pää ja siksi hattu ei löytynyt hyllystä. Hattu on 58 cm. Lasken siis myyjän puheiden varaan oman viisauteni. Tosin hatun kokoon vaikutti oleellisesti silloinen iso tukkamuoti. Nyttemmin hattuun on tungettu sisäreunuksen alle talouspaperia, jotta se pysyisi päässä.
Bachelorette on minusta oikein hauska ja kaunis sana; se tuo mieleen kolme muskettisoturia tai Jane Austenin kirjojen maailman. Amerikkalaiset eivät ole ansainneet noin kaunista sanaa. Bachelorette on arvokas ja mystinen. Austenin aikaan olisin ollut oikein hyvä sellaisena.
Testasin nykyisen kurssini; ei huono. Erityisen ihana olen varmaan siksi, että olen "mercurial". Piti oikein tarkistaa, mitä kaikkea olen. Kuulosti kyllä minulta: olen tulikultainen hellämielinen tomppa, taantopainettu heili, joka on vähään tyytyväinen. Kunhan saan mukana roikkua.
-Perfect- You're the perfect girlfriend. Which means you're rare or that you cheated :P You're the kind of chick that can hang out with your boyfriend's friends and be silly. You don't care about presents or about going to fancy placed. Hell, just hang out. You're just happy being around your boyfriend.
What Kind of Girlfriend Are You?
brought to you by Quizilla
Olisikohan tänään se päivä, jolloin joku yllättäisi minut antamalla kannustusta, positiivista palautetta, ystävällisen sanan, sanomalla kiitos, olemalla minulle ystävällinen. Miltähän ne kuulostikaan. Hmm... kiitos, tosi ystävällistä, oletpa saanut paljon aikaiseksi, olet tehnyt tosi hyvää työtä, ilman sinua en olisi pärjännyt...
Vuosien takaa on jäänyt mieleeni eräs oppinut asiakkaani, joka aina jaksoi muistaa jollain ystävällisellä sanalla. Nainen kun oli, hän usein kehui vaatevalintoja tai kampausta tai kenkiä. Eräänä väsyneenä, ankeana aamuna, kun valvotun yön jäljet näkyivät olemuksessani, kyseinen asiakas kävi noutamassa aiemmin tilaamansa työn. Iloisen hymyn saattelemana hän kiitteli ensin vuolaasti ja sanoi sitten: "Onpa sinulla tänään .... tuota, onpa hyvin silitetty pusero."
Vasta äskeisen kirjoitettuani avasin menopaussin postilaatikon, ja yllätys, yllätys, siellä sitä oli. Kiitos Heli, pelastit päiväni.
Suomessa on Aamulehden mukaan yksi tyttö nimeltään Media, yhdeksän Meili-tyttöä, kolme Nettiä ja yksi Vedos-neito. Herää kysymys, onko isä Kusti Posti asialla.
"Hei saanks ma sun meiliosotteen?"
- "meili.posti@kotiposti.net"
"Eiku mä tarkotan, et mikä SUN meiliosote on."
"Millä osotteella mä lähetän nää?"
- "Nettiposti miuku hotmail.com."
"Joojoo, hyvä vitsi. Voit sä nyt kuitenkin antaa sun osotteen."
"Tää näyttää hei ihan hyvältä versiolta, voit paiskata maailmalle."
-"Se on lopullinen versio, mun nimi on Vedos Posti."
