Lohdullista.

Onneksi on vielä ihmisiä, jotka ovat jo huomanneet, ettei esimerkiksi syksyisessä metsässä jaettuja happihyppyjä ja ajatuksia voi Facebookissa korvata.

Olisi kai pitänyt kutsua niitä Naamakirjaan vajonneita ihan kavereiksi vaan.

Mutta eikös ne siellä metsässä jaikua? Vai mitä minä nyt siitäkään ymmärrän. Kunhan olen sitäkin vastaan, sillä se oikea ystävä siellä metsässä on kyllä miljoonasti parempi.

Totta puhuen; on minulla muutama muukin erittäin hyvä ystävä näiden kahden ääripään välillä. Ihana kokoelma, joka tekee elämästä täyden. Josta kokoelmasta taatusti kukaan ei ole facebookissa ja yksi ei ole luultavasti koskaan kuullutkaan siitä. Siitä huolimatta ystävyys on vahvaa mutta väkevää.

Tosiystävien määrä on väkisinkin rajallinen, koska minua on vain yksi. Ei siihen sielun sadasosat riitä.

Näin on. Eipä tuota voisi paremmin sanoiksi muotoilla.

Hmm. Onnellisia ovat ne, joiden tosiystävät ovat sen metsäkävelyn ulottuvilla. Sitä ei voi korvata millään, mikä hieman haikein mielin todettakoon.

Mutta jos elämä on heitellyt ihmiset hajalleen, on halvanhelppo korvikeyhteyskin joskus parempi kuin ei mitään. Naamakirjan ja muiden leikkikalujen sympaattinen puoli on siinä, että ystävää voi ohimennen taputtaa virtuaalisesti olalle: hei, täällä ollaan. Syvällisen yhteyden ylläpitoon biteistä ei ole, mutta on hetkiä, jolloin - ainakin yksinään puurtavalle, puhelinta vierovalle etätyöläiserakolle - se vähäkin on paljon (Facebookin kaukaiset tuttavuudet ja kasvokokoelmat ovat asia erikseen).

Ja kuten sanottu, ystävyys kantaa kyllä vuosien ja välimatkojenkin yli, jos on kantaakseen. Eikä siihen sähköisiä keinoja tarvita, onneksi, vaikka niistä voi vähän lisähuvia saadakin.

Liityn kateellisten joukkoon. Vuosien karttuessa alan tajuta, ettei minulla ole enää yhtään sydänystävää. Nekin, joita luulin ystävikseni, kuoriutuivat hyväksikäyttäjiksi ja roskalaatikkoa etsiviksi narisijoiksi. Enkä sano tätä omahyväisenä, että olisin jotenkin parempi kuin muut. Ihmiset muuttuu, ystävyys on hiekkaa, joka jauhautuu ajan rattaissa niinkuin kaikki muukin. Onneksi olen ollut jo vuoden rakastunut ja saanut vastarakkautta; aika iso laastari yksinäisyyden haavan päällä. Ja aika raksuttaa....

Olen huomannut, että tosiystävyydet eivät kysy aikaa, välimatkaa eikä määriä. Ystävyys ei myöskään synny väkisin eikä pysy keinotekoisesti ylläpitämällä. Luulen, että nykyinen hektinen ja pinnallinen meno ei edes tunne sanan "ystävyys" merkitystä.

Tintti, kaikkein parastahan ystävyys on silloin, jos rakas on myös ystävä. Se on oikeasti mahdollista vaikka jotkut toisin väittävät.

Kyllä minäkin väittäisin, että rakas on minun ainoa tosiystävä ja päinvastoin. Kiva olisi jos olisi enemmän, mutta kaikkea ei voi saada.

Myöskin etätyölaisenä olen kyllä äärimmäisen kiitollinen nettiystävistä, niistä joita en ole tavannut ja niistä joita olen jopa tavannutkin. Jotenkin se vaan tuntuu kivalta, vaikka ihan tuntematon kirjoittaa vaikkapa 'Parane pian', kun on blogissaan valitellut flunssaa.

melko monesta asiasta voi luopua, melko monia asioita ilman voi olla ja elää. ilman hyviä ystäviä elämä ei olisi niin hyvää kuin se on. olipa tärkeä ja hyvä kirjoitus.

Kovin totta. Yhdestä sielusta ei kovin moneen tositosiystävään riitä.

Ja nämä naamakirjat sun muut vouhotukset. Huh. Tosiaankin; kaikki, mikä on mahdollista ei tosiaankaan ole välttämätöntä. Eikä aina edes erityisen kohottavaakaan.

Nykyisin tuntuu olevan kahden koulukunnan väkeä. Tai olisiko niitä ollut näin ennenkin. Mutta joka tapauksessa. On niitä, jotka satsaavat laatuun määrän kustannuksella ja on niitä toisia, joille ainoa merkitsevä seikka on määrä ja sen maksimoimiseksi ei laadulla tietenkään ole väliä.

Pätee paitsi ystävien määrään, myös kaikkiin hankintoihin ja nautintoihin. Elämän kokemiseen yleensäkin. Surullista on se.