Anteeksi, minä taas näitä työasioita. Mutta ihan vähän. Tänään opiskelijatapaamisessa minulla oli onni kohdata nuoria, joita en enää uskaltanut toivoa olevan olemassakaan. Nuoria, jotka katsovat silmiin, kuuntelevat, vastaavat selkeästi, kiittävät, pyytävät anteeksi, ovat kiinnostuneita muustakin kuin omasta navastaan, keskustelevat luontevasti kaiken ikäisten kanssa, eivät ylenkatso muita, eivät ole olevinaan parempia kuin ikäistään vanhemmat. Aivan loistavia tyyppejä. Yhtään en ihmettele, että juuri heidän kaltaisensa laiset ovat valitut opiskelijajärjestöjen ja yliopiston hallintoelinten luottamustehtäviin opiskelijajäseninä. Taas on astetta parempi mieli, että elämä ei ole ollenkaan menetetty. Maailman voisikin jättää moisten käsiin. Ja epäilemättä niin tuleekin käymään. Onni sinänsä. En todellakaan haluaisi elää maailmassa, jossa valtaa pitäisivät vaikka BB-tyypit. Enempää en sano. En etenkään ota kantaa.

Niin siis. Näistä työasioista siksi, koska mitään varsinaista muuta päiväkirjattavaa ei täällä meanderiassa todellakaan tapahdu. Töihin, kauppaan, kotiin, lenkille ja sitten lepuulleen. Aamulla alusta. Vaan en minä sillä, että siinä olisi mitään valittamista. Eieiei. Olen varsin tasapainoisessa ja onnellisessa tilassa. Työperäisesti asiani ovat mallissaan. Yksityisasiat ovatkin sitten juurikin nimensä veroisia. Ja ne ovat hyvin. Siis todella. Paremmin kuin hyvin. Erityinen on aina vaan yhtä ihana. Ra ... eikun ... siis rapsutan sitä korvan takaa aina, kun mahdollista.