Vääntäisinkö rautalangasta minäkin oman osuuteni blogistaniaa kuohuttavaan känniääliökampanjaan. Oletetaan, että joku ravintoloitsija haluaa tehdä tietoiskun siitä, miten känniääliöiminen on ääliötä. Paras tapahan on silloin näyttää ääliöille, miten ääliömäisiä ne on. Käsikirjoitututtaako hän siis ääliöimistilanteita ja otattaa muutaman stillkuvan asian ydintämiseksi? Kyllä. Hän ei mene ravintolaansa kuvaamaan aitoja tilanteita vaikka niitä herranähköön olisi tarjolla joka viikonloppu. Ravintoloitsija tuuppaa sitten ohuet tarinat nettiin tietoiskuiksi. Ohuita ne ovat ja karrikoituja, jotta viesti menisi perille. Jotta ei jäisi tulkinnan varaa.

Hän ei siis laita nettiin tositarinaa, kun sellaisessa nyt olisi kaikenlaista, ei-niin-päivänvaloa-kestävää ja ehkä-jopa-hyväksikäyttöäkin mutta kuka niistä tietää. Eivät itse tekijät ja kohteetkaan. Niissä riittäisi vaan spekulointia. Siis ravintoloitsija laittaa tarinan, joka on ohut ja helppo, jotta jokainen sen tajuaa. Helppoako. Vielä mitä! Yhtäkkiä barrikadit natisevat liitoksissaan, kun tädit heiluttavat nyrkkejään, että raiskaus raiskaus. Että naista syytetään. Että nainenko se on vastuussa raiskauksestaan. Että tapetaan ne kaikki [sic!] Ravintoloitsijan postiluukku pullistelee nyrkin kokoisista viesteistä.

Palataanpa hetki taakse. Siis käsikirjoitettiin tietoisku. Ei lainattu Juutuubista salaa kuvattua seksiä. Ei tuupattu nettiin poliisikameran kuvaa aidosta sekoilusta. Ei tällätty esiin valvontakameran tallentamaa epäselvää kähmintäkuvaa. Ei. Ihan vaan näyteltiin ja kuvattiin muutama kuva, joista voisi päätellä yhtä ja toista. Voisi. Mutta ei kannata, sillä sehän oli vain käsikirjoitettu fiktiivinen hyvin ohut opetuspätkä. Kun käsikirjoittaja sanoo, että tarkoitus oli näyttää ääliöt ääliöinä, niin silloin siellä ei muuta ole. Kyllä kai se tietää, joka sen sinne on kirjoittanut. Kuvitellut henkilöt eivät näetsen elä ja toimi. Ne ovat vain ne kuvat, jotka näytetään. Ei ne hahmot ole ja ajattele. Ei niiden sielunelämää tarvi pohtia. Ei tarvi miettiä, mitä tapahtui silloin, kun ei kuvaa ollut. Ei mitään! Ai että olisi voinut. Tosielämässä kyllä mutta se olisikin sitten eri juttu.

Kokonaan toinen juttu on sitten se, onnistuiko käsikirjoittaja välittämään ravintoloitsijan haluaman viestin. Ravintoloitsija sen sieltä epäilemättä sujuvasti poimi, koska ainahan on helppo löytää, kun tietää, mitä hakee. [Tämä koskee tietenkin myös kaikkia rivien ja kuvien välien lukijoitakin: aina löytää, kun ja jos haluaa hakea.] Kun jotain haluaa sanoa, niin asiaansa kummasti auttaa viestinnän tarkkuus, oikeellisuus ja tulkinnanvarattomuus. Tämä koskee tietty myös niitä viestejä, joita ravintoloitsijalle lähetetään.

Tajusin tänään yhtäkkiä, miten tärkeä aine on opettamani informaatiolukutaito.