Mitä mielessä
Arki aloittui kurinpalautuksella meanderiassa. Viimeviikkoinen yöretki ensiapuun kipunoivan kipeän vatsan takia sekä runsas ja laiska juhannussyöpöttely kolkuttivat niin paljon omaatuntoa, että päätin ryhdistäytyä lopullisesti. Ravintoon siis lisää kuitua, porkkanaa, leseitä, hyväätekeviä sokerittomia jugurtteja, puuroja, myslejä, omenia ja sen sellaista. Eilenkö se vasta alkoi ja olen jo kaksi iltaa viettänyt kuolaamalla ruokablogeja, kuvittelemalla runsaskuituismysli-rasvaton jugurtti-yhdistelmää herkulliseksi ja yrittämällä katsoa omenaa sillä silmällä, että siinäpä herkullista hedelmäkarkkia. Ihan hirveät mieliteot suolaan ja sokeriin.
Ostin jopa Danone Activiaa. Ja kyllä. Se. On. Hyvää. Sen hyväätekevistä vaikutuksista en tiedä. Mutta hyvää se on. Minäpä voin suositella.
Mitä varten kaikki tuoksuu ja näyttää paremmalta heti, kun sen kieltää itseltään? Miksi ihminen kiusaa itseään katselemalla ruokablogien valokuvia, lukemalla niiden reseptejä, kuolaamalla toffee-pätkis-kerma-voi-täytteiselle irstaalle piirakalle? Miksi tunnen suussani päältä onnistuneesti kärvähtäneen runsaasti lihaa sisältävän grillimakkaran maun ja kuulen sen paistuvan ritinän? Miksi? En minä normaalistikaan niitä kuolaa enkä ole syönyt.
Auttaa tosin kummasti tuohon makkarakutinaan, kun miettii, mistä kaikesta tehdään vaikka joku Hiillos-makkara: kalkkunan ja broilerin nahkaa, sidekudoksia, koneellisesti erotettua lihamömmöä siipikarjasta, sian luista raaputettuja jämiä, pusertimen läpi survottua kanan jätettä...
Jälkipuheet
Muistan nälkävuodet opiskeluaikoinani. Lainasin aina rahojen loputtua hirmuiset pinot keittokirjoja luettavaksi. Niistä on ollut hyötyä sittemmin kehonrakennuksen aikakautena.
Miten kehonrakennus Zedislässä sujuu? Maistuuko kaalisoppa? Minä nimittäin tykkään kyllä. Kyllästyin taanoisnavuosina sitä kokeiltuania ehkä vähän vasta jossain kahdeksannen litran kohdalla. Toisen kattilallisen siis.
Mä en tajua ruokaohjeita, jossa mössätään kaikkea superherkkua, kuten Pätkiksiä johonkin omatekoiseen viritykseen, joka maistunee kuitenkin huonommalta, kuin se pätkis raakana. Tai no, en oo juuri kokeillut, kun koklailut ovat loppuneet reseptin lukemisen jälkeen tähän asennevammaan ;-)
Samaa mieltä. Ihmeissäni olen katsellut ohjeissa näkyvää villitystä pätkiä pätkiksiä tai salmiakkisuklaata kerman kanssa piirakan ja muffinsien täytteeksi. Siksi juurikin ihmettelen, miksi yllätin itseni kuolaamasta kuvaa. Kuvottavaa se lähinnä oli. Ihan niinkuin makkaran tuoteselosteen lukeminen.
Suklaat suklaina ja marjoja piirakkaan. Tai tässä meikäläisen tapauksessa marjat suoraan suuhun ilman piirakkaa.
Minä kanssa juhannuksen jälkeen aloitin kiinnitä huomiota syömiseen ja liiku säännöllisesti -rupeaman. Joka ilta olen mennyt nukkumaan nälissäni ja pohkeet ovat ihan kipeinä vääränlaisilla kengillä lenkkeilystä (kävellen! en minä vielä ole valmis juoksemaan).
Mitä sanoo vaaka? +2 kg. Sormet ovat niin turvoksissa, etteivät sormukset mahdu. Jalat kuin vesi-ilmapallot. Maha kuin kuudennessa kuussa. Eikä nyt ole edes hellettä, että voisi sitä syyttää nesteen kertymisestä! Mikä ihme kesässä on, kun joka vuosi turpoan? (Ei, en ole syönyt silliä, meetwurstia tai muita ihania, ökysuolaisia seikkoja).
Se just on niin arsesta, kun ei näy palkintoja hetikohta missään. Ei näy vaakassa, ei tunnu housun kauluksessa. Mitä vielä! Juurikin päinvastoin. Ja kun ei tule heti palkintoa, menee usko ja tulee suru ja pitää suruun ottaa hiukan lohdukkeeksi siivu metwurstia ja yksi oliivi ja pari karkkia. Ja siitä se sitten taas lähtee.
Tai sitten sitä katsoo peiliin ja ajattelee, että jos nyt tästä vyötäröltä vaikka hiukan ehkä pitäisikin saada pois, niin lähteehän ne sentit sitten rinnoiltakin ja se ei olisi hyvä juttu ollenkaan. Ja sitten sitä ajattelee, että pojatkin tykkää, kun on mihin nojata. Ja sitten sitä jo menee jääkaapille.
Vettä ja perunoita. Niistä on iloa raskas repiä.