Pygmi maastossa
Ansioituneesti olen suurimman osan elämääni onnistunut välttämään valokuvauksen kohteeksi joutumista. Asiaa on auttanut huomattavasti, kun itse vaanin aina kameran kanssa muita. Jos joku toinen sattumoisin tekee samaa, niin ainakin olen siellä kameran takana piilossa. Mutta aina ei voi onnistua. Nimittäin firman kehittämis-, kesäjuhla- ynnämuut läksäiäispäivät ovat tilaisuuksia, joissa pomo aina määrää kaikki yhteiskuvaan. Ja joskus noissa tilaisuuksissa ajautuu yllätetysti kuviin huomaamattaan muutenkin.
No nyt taas on se aika kesästä, että näitä päiviä on ollut ja kuvia julkaistaan nyt firman intrassa. Ja jumankauta en tajua, kuinka kaikki muut ovat ihan normaalin näköisiä mutta minä olen metrin kokoisen varapygmin näköinen. Ellen sitten onnistu olemaan isotissisen metrin kokoisen varapygmin näköinen.
Oli miten oli, nainen on nainen on nainen. Umpimetsämaastossakin. Ja laittaa olosuhteisiin sopivat maastokengät.
Jälkipuheet
Heh, olin juuri syntymäpäiväristeilyllä saaristolaislaivalla ja valitsin tietysti jalkaan hopeiset sandalini 8 cm koroilla. Eikä laivan kansi eikä edes kulku ollut ihan tasainen. En silti onnistunut kaatumaan kertaakaan.
Kyllähän se niin on, että tyyli ennen kaikkea. Siitä pitäkäämme tiukasti kiinni.
Saaristolaislaivassa pitäisin kyllä enemmänkin kiinni reelingistä. Metsässä riittää tällaisen tasaisen ja vakaan miehenpuolen kyynärvarsi. Ei kompastu neiti lillukanvarpuihin. Ja jos kompastuukin, horjahtaa ihan mukavasti päin.
Unohtui sanoa, että näin se tooga kohoaa. Nyt ovat nilkat hallussa. Vieläkö kuningattarena on Viktoria?
Hepsainkeikkakenkiä naiset ovat ikiaikaisesti käyttäneet tekosyynä voidakseen nojata tuollaisiin tasaisiin ja vakaisiin miehenpuoliin ja sopivin valiajoin horjahtaa. Ja ah, aina miehen puoleen. Ainakin elokuvissa.
Jep.