Löysin ohikulkumatkalla Turun Aleksi 13:sta elämäni kengät. Tai melkein, sillä mustana oikea koko oli myyty loppuun. Mutta koska ne olivat niin ihkuiset, ostin valkoiset. Ja koska ne tosiaan ovat niin ihkuiset, päätin kysäistä maahantuojalta, josko mihin Manseen olisi sitä tuotu. Netistä haeskelin Gaborin maahantuojan ja summassa pienen tiedonmurusen siivittämänä lähestyin ongelmineni A-agentuuria. Eikä aikaakaan, kun agentuuri vastasi, että jo vain he selvittävät asiaani. Tarkemmat tiedot annettuani agentuuri lupasi palata asiaan. Ja palasi myös: oli soittanut Saksaan ja kysynyt, minne kenkää on tuotu.

Palvelua! Olin niin häkeltynyt, että lupasin ostaa loppuikäni Gaboreita ja kehua agentuuria joka käänteessä. En muista, milloin viimeksi olisin saanut Palvelua. [Paitsi kirjastossa, mutta se on taas toinen tarina.]

Mutta siis kävi niin ikävästi, että Manseen ei ole tuotu sitä mallia. Turun lisäksi vain pääkaupunkiseudun Aleksi 13:t ja Bellissima ovat ymmärtäneet ihkukengän päälle. Jatkan onneni koettelua ja kyselen liikkeistä, josko lähettäisivät. Jos siis kenkää enää on. Tai onhan sitä, mutta onko tätä tarvitsemaani kääpiökokoa kolmosta.

Toisenlaista palvelua tai pikemminkin palveluttomuutta olen tottunut saamaan aina, kun jotain sähköpostitse tai lomakkeella kyselen. Näitä palvelurajoitteisia liikkeitä on ainakin Ratsukellari Tampereella. Minkä maailman tähden laitetaan nettisivuille lomakkeita, jos niillä lähetettyihin kysymyksiin ei vastata? Kysyn vaan.

Kesän muuten tietää tulleen, kun uudet sandaalit ovat hiertäneet talven jäljiltä mimosamaisen herkiksi muuntuneet jalkaparat rakoille. Mutta nainen ei olisi nainen, jos se ei laittaisi kenkiä päivä toisensa jälkeen uudestaan jalkaan hammasta purren ja ajatellen, että karaistuupahan.