En ymmärrä, kuka täysjärkinen haluaisi duuniin, jossa kokoukset, ongelmat, riidat, työ- ja johtoryhmät sekä -kunnat että visiot, srategiat, raamibudjetit, poikkisektoraaliset osaamisklusterit ynnä horisontaaliset että vertikaaliset yhteistyöfoorumit vievät ajan sekä yöunet. Duuniin, jossa joka-asiaansekaantujat ja mitäänymmärtämättömät päällepäsmärit imevät tekijänsä kuiviin. Duuniin, jonka hauskimpia hetkiä on, kun äärimmäisessä hätätilassa pääsee tuuraamaan äkillisesti kipeytynyttä korporaatiolaista viivakoodinlukulaitteen varteen. Duuniin, jossa ainaisena seuralaisena on ikuinen epäonnistumisen tunne, riittämättömyyden aura ja ahdistus puun ja kuoren välissä. Duuniin, jossa haukkuu organisaatiolaatikostossa sekä ylempänä että alempana olevat ja joka muutenkin yhtä taistelua vaan olisi. Ja josta kaikesta tästä maksettaisiin vaivaiset parisataa euroa päälle kuin jos tekisi sitä, mitä parhaiten osaa hyvässä tiimissä, antaisi hevosen surra ja nukkuisi yönsä levollisna.

Mikä minuun meni, kun kuvittelin haluavani. Onnekseni pääsin hyvälle hopealle. Etenkin, kun kaveri kysyi, olenko koskaan nähnyt yhtään nuorekasta pomoa.

Tyhjän saa pyytämättäkin.